Dessu luki lehdestä uutisen, että Italiaan tulee nyt kuri ja järjestys. Jo on aikakin.
Uutisen mukaan toimeen ryhdytään ensin kaupungissa nimeltä Castellammare
di Stabia, ja sieltä sen on tarkoitus valtakunnan kaikkiin osiin. Tositoimiin ryhtyy aluksi konservatiivinen kaupunginjohtaja Luigi Bobbio. Dessutom toivottaa hänelle onnea ja menestystä.
Nyt nimittäin kielletään ”erittäin lyhyiden vaatteiden” käyttö julkisilla paikoilla. Kiellon rikkomisesta mätkäistään 500 euron sakko. Oikein! Tonnikaan ei olisi liikaa.
Sakonuhka koskee tulkintojen mukaan erityisesti minihameita, napapaitoja, korkokenkiä ja paljastavia farkkuja ja muita ”provokatiivisia” vaatekappaleita.
Virallisen päätöksen lisäksi kaupunginjohtaja on päättänyt kieltää jumalanpilkan ja jalkapallon, jälkimmäisen tosin vain yleisissä puistoissa.
¤ ¤ ¤
Dessu kävi Roomassa pari viikkoa sitten ja havaitsi henkilökohtaisesti ongelman. Kaupungin kulttuuriaarteet tahtoivat jäädä vähälle huomiolle, kun katse eksyi harharetkille. Erityisesti haitta korostui Espanjalaisilla portailla, mutta Piazza Navona oli myös paha. Puhumattakaan Vatikaanista - edes paavia ei olisi huomannut jos olisi vastaan tullut.
Dessu on tullut ymmärtämään, että Italiassa kaikki, pääministeriä myöten, ovat joutuneet vaikeuksiin niukkojen vaatekappaleiden vuoksi. Lehdissä on kerrottu ikävistä pääministeriä kohdanneista mielenhäiriöistä.
Jalkapallo-ongelman Dessu olettaa korostuneen erityisesti Milanon seudulla. Eiköhän elämä yleensä ja pääministeri erityisesti rauhoitu, kun pannaan kielto päälle, mahdollisimman laajasti.
¤ ¤ ¤
Entä Suomi? Pitäisikö täällä seurata vanhan kulttuurimaan esimerkkiä?
Dessu kulki Aleksanterinkatua ja sattui poikkeamaan sisään siitä ovesta, josta ennen mentiin Kansallis-Osake-Pankin pääkonttorin suureen saliin. Siellä ei enää ole pankkitoimintaa vaan vaatekauppa. Siellä myytiin napapaitoja. Asiakkaat olivat ilmeisesti niitä kuuluisia pissiksiä. Niin katoaa maallisen mammonan kunnia (vaikka ei Dessu sitä pankkimeininkiäkään erityisemmin kunnioittanut.
Kyllä ne lyhyet vaatteet tännekin ovat tulleet, tulivat jo 60-luvulla, Dessu muistaa kyllä lukioaikansa kaunottaret minihameissaan. Miten voisinkaan unohtaa. Mutta ei niitä täällä tarvitse kieltää, sillä pääministerikin on vaihtunut. Ei ongelmaa.
keskiviikko 27. lokakuuta 2010
tiistai 26. lokakuuta 2010
Ketkuta ja jyrää
Viime viikolla flunssan kynsissä kituessaan Dessutom pyrki terapoimaan synkeää sieluaan taantumalla lapsen tasolle. Siis ihan vapaaehtoisesti, vailla häpeän tai nolouden tuntemuksia.
Regressioaikeeni ei tarkoittanut, että olisin ryhtynyt leikkimään autoilla tai pelkäämään pimeää tai ampumaan ritsalla, eikä sitä, että olisin hakenut pihalta tyttöjä, joiden kanssa alkaisin leikkiä lääkärileikkejä. Eikä edes sitä, että olisin ostanut kinuskia tai nallekarkkeja ja ahminut niitä suun täydeltä.
Mutta sitä se tarkoitti, että kaivoin kirjahyllyjeni perukoilta lapsuuteni aikaisia kirjoja, joita on tallella.
Ei niiden kanssa suuria elämyksiä syntynyt. Aikamatka eteni kohti murrosiän tavaroita, ja silloin eteeni ilmestyivät äänilevyt. Niitä on paljon tallella. On myös toimiva levysoitin.
Sieltä löytyi tehokasta sielun terapiaa.
Tämän keinon olen kokeillut ja hyväksi havainnut ennenkin, entisten flunssien, kremppojen ja muiden matalapaineiden lieventäjänä.
Olo parani heti, kun sain soimaan suurimpia aarteitani 60-luvun loppupuolelta. Tällä kerralla vuoroon tulivat:
Tuntuu, että nykyaika menettää jotain merkittävää, kun LP-levyjä ei ole. CD-levyissä on kansikuva mutta ei samaa käsituntumaa kuin isossa pahvikotelossa. MP3-soittimessa ei ole mitään jäljellä (on Dessulla sellainenkin, ja Dessu arvostaa sen kätevyyttä!)
Dessu on Beatles-sukupolvea, herääminen uuteen aikaan tapahtui 1964 13-vuotiaana. Radion Kaleidoskooppi, Kahdeksan kärjessä ja Veijalaisen Pop-radio aiheuttivat massiivisen reaktion, jonka jälkiseuraukset jatkuvat vieläkin.
Vanhempien sukupolvi tyrmistyi ja reagoi enimmäkseen kielteisesti, ainakin siihen asti kun tuli Yesterday. Siinä kohdassa moni äiti heltyi.
Vielä vanhempi sukupolvi ei ymmärtänyt lainkaan, mistä oli kysymys, kun 50-luvulla tulla tupsahti rock. Siitä oheinen teksti, jonka Dessu löysi Seura-lehdestä selatessaan kesäkotinsa ullakon loputtomia aarteita. Tuli häpeän ja nolouden tuntemuksia, toisin kuin omasta synkeän flunssasielun terapoinnista.
Nämä Creamit ja muut nostivat esiin hyvinkin nautinnollisia muistikuvia nuoren miehen näppyläisimmiltä mutta muutoin viriileimmiltä vuosilta. Sellaisissa tunnelmissa flunssakin äkkiä tokenee.
(Klikkaamalla kuva suuremmaksi!)
Regressioaikeeni ei tarkoittanut, että olisin ryhtynyt leikkimään autoilla tai pelkäämään pimeää tai ampumaan ritsalla, eikä sitä, että olisin hakenut pihalta tyttöjä, joiden kanssa alkaisin leikkiä lääkärileikkejä. Eikä edes sitä, että olisin ostanut kinuskia tai nallekarkkeja ja ahminut niitä suun täydeltä.
Mutta sitä se tarkoitti, että kaivoin kirjahyllyjeni perukoilta lapsuuteni aikaisia kirjoja, joita on tallella.
Ei niiden kanssa suuria elämyksiä syntynyt. Aikamatka eteni kohti murrosiän tavaroita, ja silloin eteeni ilmestyivät äänilevyt. Niitä on paljon tallella. On myös toimiva levysoitin.
Sieltä löytyi tehokasta sielun terapiaa.
Tämän keinon olen kokeillut ja hyväksi havainnut ennenkin, entisten flunssien, kremppojen ja muiden matalapaineiden lieventäjänä.
Olo parani heti, kun sain soimaan suurimpia aarteitani 60-luvun loppupuolelta. Tällä kerralla vuoroon tulivat:
Beatles, Abbey RoadNämä kaikki ovat minulla LP-levyjä, vanhaa vinyyliä, oikeita kunnon esineitä, isokokoisia. Niissä on kunnon pahvikotelo, kansikuva ja takakannen tekstit.
Procol Harum, Procol´s Ninth
Jethro Tull, Aqualung
Cream, Disraeli Gears
Wigwam, Hard N´Horny
Blood, Sweat and Tears (1968)
Moody Blues, Nights in White Satin
Tuntuu, että nykyaika menettää jotain merkittävää, kun LP-levyjä ei ole. CD-levyissä on kansikuva mutta ei samaa käsituntumaa kuin isossa pahvikotelossa. MP3-soittimessa ei ole mitään jäljellä (on Dessulla sellainenkin, ja Dessu arvostaa sen kätevyyttä!)
Dessu on Beatles-sukupolvea, herääminen uuteen aikaan tapahtui 1964 13-vuotiaana. Radion Kaleidoskooppi, Kahdeksan kärjessä ja Veijalaisen Pop-radio aiheuttivat massiivisen reaktion, jonka jälkiseuraukset jatkuvat vieläkin.
Vanhempien sukupolvi tyrmistyi ja reagoi enimmäkseen kielteisesti, ainakin siihen asti kun tuli Yesterday. Siinä kohdassa moni äiti heltyi.
Vielä vanhempi sukupolvi ei ymmärtänyt lainkaan, mistä oli kysymys, kun 50-luvulla tulla tupsahti rock. Siitä oheinen teksti, jonka Dessu löysi Seura-lehdestä selatessaan kesäkotinsa ullakon loputtomia aarteita. Tuli häpeän ja nolouden tuntemuksia, toisin kuin omasta synkeän flunssasielun terapoinnista.
Nämä Creamit ja muut nostivat esiin hyvinkin nautinnollisia muistikuvia nuoren miehen näppyläisimmiltä mutta muutoin viriileimmiltä vuosilta. Sellaisissa tunnelmissa flunssakin äkkiä tokenee.
(Klikkaamalla kuva suuremmaksi!)
maanantai 25. lokakuuta 2010
Pömpelit
Dessu katseli tarkasti Ylen Teema-kanavalta sunnuntai-iltana Taloraati-ohjelmaa. Se on jatko-osa oivalliselle Runoraati-ohjelmasarjalle. Taloraadissa kolme taiteilijaa kierteli Shanghain Expo-maailmannäyttelyssä muutamien maiden näyttelypaviljongeissa niitä arvioiden ja pisteitä antaen.
Dessun kiinnostus pohjautuu siihen, että hän oli kesällä aikeissa lähteä itse tutustumaan näyttelyyn. Muutamien yhteensattumien vuoksi aie kuitenkin jäi toteutumatta. Olen kuitenkin jälkeenpäin lukenut näyttelystä kaiken materiaalin, mitä olen käsiini saanut.
Ohjelmassa paikalla olivat toimittaja Minna Joenniemen kanssa koreografi Tero Saarinen, kuvataiteilija Jaana Partanen ja arkkitehti Tuomas Toivonen. Ison-Britannian paviljonki sai raadilta voittopisteet, Espanja jäi viimeiseksi. Suomen osastolle ei menty.
Yle yritti kyllä parhaan taitonsa mukaan kuvata paviljonkeja, mutta tehtävä osoittautui mahdottomaksi. Arkkitehtuuri ei taipunut televisiokuvaan, katsojalle ei välittynyt kokonaisuus. Ulkokuva vielä onnistui mutta sisätilojen hahmottaminen oli mahdotonta.
Runoraati toimii televisiossa paremmin kuin Taloraati. Runojen esittely ja pisteytys on ollut onnistunut keino popularisoida suuren yleisön vieroksumaa taiteen lajia.
Expon rakennuksista sai omituisen käsityksen. Sisältö oli monessa tapauksessa täyttä performanssia. Joku raatilainen ilmaisi tunnelmansa osuvasti: ”On tehty pömpeli isolla rahalla.”
Pariisin maailmannäyttelyssä oli aikanaan liikkuvat jalkakäytävät, mutta myös pysyväksi osoittautuneita taideteoksia. Shanghaista en tiedä. Oli valtavia screenejä, valtavaa kuvavyörytystä, valtavaa äänimassaa. Jääköhän siitä mitään?
Dessun mieleen nousee lastenkirja Babar Selestenkylän juhlissa (Laurent de Brunhoff 1954). Dessu-pappa luki aikoinaan tätä kirjaa (ja koko Babar-sarjaa) tyttärelleen, kun tämä oli pieni. Siitä tuli molemmille mieluinen kirja, johon palattiin usein. Siinäkin oli ihmeellisiä paviljonkeja, joihin pikku Babar-norsu ystävineen kävi tutustumassa. Niissäkin oli ihmeellistä nähtävää. Muistoissa eläväksi jälkivaikutelmaksi nousee, että lastenkirjailija tekstissään ja piirroksissaan onnistui tavoittamaan näyttelypaviljonkien ihmeellisen tunnelman paremmin. Niissä oli enemmän konkretiaa, vähemmän showmeininkiä. Mutta ei ole Ylen vika, että mahdottomasta ei saa syntymään kelvollista kuvaa.
Dessun kiinnostus pohjautuu siihen, että hän oli kesällä aikeissa lähteä itse tutustumaan näyttelyyn. Muutamien yhteensattumien vuoksi aie kuitenkin jäi toteutumatta. Olen kuitenkin jälkeenpäin lukenut näyttelystä kaiken materiaalin, mitä olen käsiini saanut.
Ohjelmassa paikalla olivat toimittaja Minna Joenniemen kanssa koreografi Tero Saarinen, kuvataiteilija Jaana Partanen ja arkkitehti Tuomas Toivonen. Ison-Britannian paviljonki sai raadilta voittopisteet, Espanja jäi viimeiseksi. Suomen osastolle ei menty.
Yle yritti kyllä parhaan taitonsa mukaan kuvata paviljonkeja, mutta tehtävä osoittautui mahdottomaksi. Arkkitehtuuri ei taipunut televisiokuvaan, katsojalle ei välittynyt kokonaisuus. Ulkokuva vielä onnistui mutta sisätilojen hahmottaminen oli mahdotonta.
Runoraati toimii televisiossa paremmin kuin Taloraati. Runojen esittely ja pisteytys on ollut onnistunut keino popularisoida suuren yleisön vieroksumaa taiteen lajia.
Expon rakennuksista sai omituisen käsityksen. Sisältö oli monessa tapauksessa täyttä performanssia. Joku raatilainen ilmaisi tunnelmansa osuvasti: ”On tehty pömpeli isolla rahalla.”
Pariisin maailmannäyttelyssä oli aikanaan liikkuvat jalkakäytävät, mutta myös pysyväksi osoittautuneita taideteoksia. Shanghaista en tiedä. Oli valtavia screenejä, valtavaa kuvavyörytystä, valtavaa äänimassaa. Jääköhän siitä mitään?
Dessun mieleen nousee lastenkirja Babar Selestenkylän juhlissa (Laurent de Brunhoff 1954). Dessu-pappa luki aikoinaan tätä kirjaa (ja koko Babar-sarjaa) tyttärelleen, kun tämä oli pieni. Siitä tuli molemmille mieluinen kirja, johon palattiin usein. Siinäkin oli ihmeellisiä paviljonkeja, joihin pikku Babar-norsu ystävineen kävi tutustumassa. Niissäkin oli ihmeellistä nähtävää. Muistoissa eläväksi jälkivaikutelmaksi nousee, että lastenkirjailija tekstissään ja piirroksissaan onnistui tavoittamaan näyttelypaviljonkien ihmeellisen tunnelman paremmin. Niissä oli enemmän konkretiaa, vähemmän showmeininkiä. Mutta ei ole Ylen vika, että mahdottomasta ei saa syntymään kelvollista kuvaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)