Voi Dessu parkaa

Dessun kurkkuun iski pöpö tai mikä lie röllipeikko. Nokka vuotaa, kurkku muuttui santapaperiksi, kuume nousi, viluttaa ja aivastuttaa. Ei edes Echinaforce auttanut.

Voi Dessu parkaa!

Dessu soitti sihteerilleen ja pyysi peruuttamaan alkavan viikon työt ja siirtämään sovitut tapaamiset muiden harmeiksi. Sihteeri terävänä tyttönä keksi heti kysyä, onko Dessu taas rymistellyt ulkona yöllä vähissä vaatteissa. Kehtasikin kenkkuilla.

Sihteerin viittaus kohdistuu edellisen flunssan syntyyn. Silloin oli maaliskuu ja paljon lunta ja Vuoronvarausviraston seminaari Raaseporissa. Dessu intoutui porukan mukana kekkuloimaan saunan jäähdyttelytauolla lumihangessa enkelinkuvia tekemässä. (ks. blogit 16.3. 2010 ”Tärkeintä on touhu” ja 12.3. 2010 ”Helsinginkadulta Raaseporiin”). Tuli kuumetauti ja sihteeri muisti, kun oli mukana.

 Nyt en ole kekkuloinut. Torstai-iltana olin kyllä kaverin mökillä Espoossa saunomassa ja uimassakin, tosin uskalsin uida vain polvien alapuolella sijaitsevilta osin, sillä vesi ei ollut enää lämmintä. Ei kai flunssa voi sellaisesta uimisesta tulla?

Huomenna maanantaina, jos suinkin jaksan, käyn Töölöntorin Alkossa ostamassa perinteisen flunssalääkkeen, pullon rommia. Vaikka se on pahan makuista, se on tepsivää sekoitettuna kuumaan veteen. Kokemusta on.

Jos sattuisi käymään niin onnellisesti, että tästä taudista joskus vielä tokenen, lupaan palata sekä töihin että blogeihin.

(Kuvassa Nuhanenä, valmistaja Espan enkelit OY)

Pitkää ikää!

Helsingin kaupunginkirjasto täyttää 150 vuotta.

Rikhardinkadun kirjasto on tietysti viihtyvyydeltä omaa luokkaansa, mutta se ei osu Dessun päivittäisille kulkureiteille, joten sen käyttö ei ole kovin runsasta. Sen sijaan Kymppikirjasto vanhassa Pääpostitalossa Rautatieaseman vieressä osuu. En nyt aivan päivittäin poikkea mutta usein kuitenkin. Sen sijainti on täydellinen. Kuljen sen sivuitse kaksi kertaa joka arkipäivä, kun kävelen työmatkani Töölöntorilta Kruununhakaan ja takaisin.

Kymppi on musiikkikirjasto. Voin liioittelematta sanoa, että musiikkikirjaston sijainti kulkureitilläni on avannut minulle aivan uudella tavalla musiikin maailman.

Musiikki on ollut taiteiden joukossa heikko kohtani, kuten olen aiemminkin monta kertaa tällä foorumilla kertonut. Tarkoitan nimenomaan taidemusiikkia. Rokki kyllä on tuttua, olen Beatles-sukupolvea, samoin iskelmäviihde, sitä kun kuulee koko ajan radiosta.

Musiikkimetodini on hieman omaperäinen. Selailen kotonani satunnaisesti musiikin tietosanakirjaa, ja kun silmiin osuu jotain kiinnostavalta tuntuvaa, käyn Kympissä etsimässä sen kuunneltavaksi. Yleensä löytyy. Kympissä on vanhanaikaisia pehmeitä ja mukavia laiskanlinnoja, joihin voi asettua työstä väsyneenä nauttimaan taiteesta.

Muistan ensimmäisen. Luin Juhani Peltosen Elmo-kirjaa. Siinä päähenkilö voittaa kultamitaleja olympialaisissa lajissa kuin lajissa. Andien talvikisoissa hän voittaa jääkiekon loppuottelussa Kanadan. Perinteistä tapaa noudattaen olympiavoittajalle aiotaan soittaa Maamme-laulu, mutta Elmo ei haluakaan kuunnella sitä, ”koska sen on säveltänyt ties kuka hampurilainen musikantti”. Hän tahtoo soitettavaksi Armas Järnefeltin Kehtolaulun.
Kisojen jury joutuu pitämään pikakokouksen ja suostumaan Elmon ainutlaatuiseen vaatimukseen. Niinpä ”Suomen kansallislaulun asemesta kaikui Andien talvikisojen jäästadionilla tuo Järnefeltin alati niin järkyttävällä lailla tunnelmoiva kehtolaulu radion välityksellä - - kotimaahankin, missä se kuunneltiin seisaaltaan hieman ristiriitaisin tuntein”.

Mutta Dessu suuressa sivistymättömyydessään ei muistanut Järnefeltin Kehtolaulua. Uteliaisuus virisi, joten etsin sen kirjastosta, kuuntelin ja nyt tiedän.

Siitä syntyi etenemismetodi, joka on jatkunut vuosikausia. Sattuma ohjatkoon, mitä kohdalle sattuu. Aivan äskettäin luin Matti Yrjänä Joensuun uuden Harjunpään. Siinä kaunis nainen seksin jälkeisessä raukeudessa pisti soimaan Pähkinänsärkijän levyn loppupuolelta: Pas de deux, Kukkien valssi… ”Oli hyvin tyytyväinen oloonsa.” 

Dessu etsi levyn, kuunteli ja yritti ymmärtää. Ja ymmärsi.

¤ ¤ ¤ 

 Kotikirjastoni on kuitenkin Töölö. Töölön kirjastoon Topeliuksenkadulla kuljen kotoani viidessä minuutissa. Sieltä lainaan kirjat, siellä käyn lukemassa lehtiä. Kotini kirjahyllyt ovat kerta kaikkiaan täynnä, vaikka yritän vähän väliä raivata niihin tilaa. Kirjoja on kellarikomerossa ja ullakkohäkissä. Kirjoja olen kuskannut suurin määrin kesäkotiini Längelmäveden rannalle, ja sielläkin alkavat hyllytilat loppua. Missään ei ole laajentumistilaa. Olenkin antanut itselleni ehdottoman ohjeen karsia kirjaostoksia ja pidättäytyä vain kaikkein välttämättömimpään. Niinpä olen yhtä enemmän siirtynyt Töölön kirjaston lainaaja-asiakkaaksi.

Dessu onnittelee Helsingin kaupunginkirjastoa, läheistä ja hyvässä kunnossa säilynyttä ystäväänsä, 150-vuotismerkkipäivän johdosta. Tapaamme usein ja viihdymme hyvin yhdessä. Toivotan pitkää ikää. Ainoa uhka tulee politiikan huipulta. Siellä on puolue, joka haluaisi alentaa veroja karsimalla kulttuuripalveluja. Mutta kyllä me sen uhan selätämme.

Sattuipa kerran... osa 2

Dessu poikkesi äskettäin Kustaankartanon vanhainkodissa katsomassa iäkästä tätiään. Täti on suhteellisen hyvässä kunnossa. Muisti ulottuu kauas menneisyyteen. Uudet asiat unohtuvat, mutta väliäkö niistä. Täti on kova puhumaan, kunhan kuuntelijoita on paikalla, eikä aina tarvita kuuntelijaakaan. Tarinat ovat muistiin merkitsemisen arvoisia ajankuvia menneiltä vuosikymmeniltä.

Edellisen kerran kirjoitin tädin kertoman tarinan tälle palstalle 19. maaliskuuta 2010. Nyt tulee uusi. Tässäkin nuoret ovat luvattomissa puuhissa ja poliisi tulee paikalle. Sopii siis jatkoksi eiliseen blogiini.

Nauhoitin tädin puheen ja muokkasin sitä tiivistäen mutta kaiken olennaisen säilyttäen. Tapahtuma ajoittuu vuoteen 1945. Tätini, tarinan päähenkilö, on silloin ollut 17 - 18-vuotias.

Taustaksi: Sotavuosina oli ollut yleinen tanssikielto. Sodan päätyttyä sitä alettiin vähitellen purkaa. Tanssilupa oli ainoastaan ohjelmallisten iltamien lopussa yhden tunnin ajan.

¤ ¤ ¤ 

”Ei sellainen lupa meille nuorille riittänyt. Me halusimme tanssia, tanssia vuosien rästit pois. Tuttavapiiriimme kuului varsinainen aarre, Kaukasen Lasse, hanurinsoittaja, joka oli aina valmis musisoimaan, missä ja milloin vain. Eräänä elokuun iltana oli kylän raitille kokoontunut iso joukko nuoria. Siinä jutellessa joku keksi ehdottaa "tanssikalliolle" menoa. 


Kaikkihan sitä kannattivat. Tarvittiin enää vain Lasse hanureineen ja sitten mentiin. Vaikka kallio oli vain kolmen kilometrin päässä, minä en tämmöisen huvipaikan olemassaolosta tiennyt mitään. Innostuneena olin menijöiden etunenässä. 


Paikka oli sellainen siloinen kallio, hieman vino, lähellä järven rantaa. Metsää ja matalaa puskaa kasvoi ympärillä. Siihen aikaan ei sillä suunnalla ollut vielä taloja, ja luulimme, että hauskanpitomme ei häiritse sivullisia.


Emme siis aikailleet, kun pääsimme kalliolle. Se oli suoraa toimintaa alusta alkaen. Lasse veteli hanuristaan valssia, jenkkaa polkkaa ja me pyörähtelimme niin sydämen halusta. Sitten vaihtui tanssikappale: "Raatikkoon, raatikkoon, vanhat piiat viedään Tuonne, tuonne Kyöpelinvuoren taa, ettei meitä, ettei meitä, vanhat pojat saa …" Sitä tanssittiin yleensä tyttöpareissa. Keskittyneenä raatikon rytmeihin tanssin työkaverini Tyynen kanssa keskellä kalliota. 


Mutta eikös mitä. Myöhemmin sain tietää, että eräs tarkkakorvainen uskovainen oli kuullut kesäillassa hanurin sävelet ja noussut pyöränsä selkään ja lähtenyt tekemään ilmoitusta nimismiehelle tästä jumalattomasta menosta. Nimismies ylimpänä lainvalvojana lähetti paikalle kolme riuskaa poliisia. Oli sanonut, että siitä tanssimisesta on nyt tultava loppu. Kalliolla oli siis käyty samoissa puuhissa aikaisemminkin.


"Tanssi seis!" 


Komento kajahti hämärässä kesäillassa. Kolme virkapukuista poliisimiestä oli ilmestynyt kuin taikurin hihasta tanssikallion reunustalle. Ilonpitomme loppui siihen paikkaan. Lassen hanurista kuului vain vaimea luraus, jonkinlainen loppuhenkonen. Sitten ei mitään. Emme hoksanneet edes pusikkoon piiloutumista. Kaikki kävi niin nopeasti. Seisoimme paikoillamme täysin lamaantuneina. Polvet tutisivat. 


Pakoyritykset kiellettiin jyrkästi ja kaksi poliiseista palautti muutamia uhkarohkeita yrittäjiä. Kolmas veti lehtiönsä esiin ja ryhtyi kirjaamaan lainrikkojien nimiä ja osoitteita. Lainrikkojien nimilista aloitettiin minusta. Ei luvannut hyvää. Kotimatkalla ei naurattanut. Minua pelotti ja itketti. Miten kerron asian äidille? Mitä sanotaan työpaikalla? Jos tulee haaste käräjille, on pyydettävä työstä vapaata ja äidin tultava oikeuden istuntoon koska olen alaikäinen. 


Kesä vaihtui syksyksi. Mitään kuulusteluja tai haasteita ei kuulunut. Tanssijupakka tuntui jääneen kesän muistojen joukkoon. Ei aivan. 


Olin siihen aikaan kunnan leivissä, työpaikkani oli kunnantoimisto. Kesän ja syksyn aikana olin hakenut uutta työpaikkaa. Palkkaa piti saada enemmän, sillä aikuiseksi varttuvan nuoren tytön rahantarve kasvoi. Suunnittelin kaupunkiin muuttamista, enkä ollenkaan ajatellut, että kaupunkielämä se vasta kalliiksi tulisi. 


Sain viimein kiikariin uuden työpaikan lähikaupungista, Jyväskylästä. Palkka olisi ollut huomattavasti parempi mutta asuntopula nousi muuton esteeksi. Vanhempi työtoverini Tyyne oli suunnitelmista tietoinen. Koska olin toimiston nuorin työntekijä, lankesivat asiatytön tehtävät minulle. 


Kunnallislautakunnan esimies oli kiireinen isäntämies kaukaa syrjäkylältä, joka muutaman kerran kuukaudessa kävi kunnantoimistossa allekirjoittamassa papereita ja neuvottelemassa kunnankirjurin kanssa sekä johtamassa lautakunnan kokouksia. Usein tämä esimies käski minua käymään asioillaan, laskuja maksamassa, mitä milloinkin. Kerran hän käski minut nimismiehen kansliaan hoitamaan jonkin asian. 


Olin jo lähdössä, kun Tyyne ehdotti että hän menisi, koska halusi oikaista selkäänsä ja hengittää raitista ilmaa. Kävihän se päinsä. Tuokion kuluttua Tyyne palasi ja hieman arvoituksellisen näköisenä kehotti minua töistä päästyäni menemään suoraan nimismiehen puheille. 


Miksi? Pahat aavistukset alkoivat kiertää päässä. Nimismies varmasti vaatii selvityksen niistä kesällisistä tansseista. 


Koska käsky oli käynyt, oli toteltava. Koputin peloissani nimismiehen oveen ja kutsun saatuani astuin huoneeseen. Tervehdin, sanoin nimeni ja jäin odottamaan ovensuuhun. Mutta se ei ollutkaan kuulustelu. Nimismies sanoi kuulleensa, että olin vaihtamassa työpaikkaa ja tiedusteli, kiinnostaisiko työskentely hänen kansliassaan. 

 Hämmästyin. En ollut osannut tulkita Tyynen arvoituksellista ilmettä. Tämä oli taas yksi niitä hänen jekkujaan. Totta kai nimismiehen tarjous kiinnosti. Kaupunkiin muutto jäisi haaveeksi, ainakin toistaiseksi. Siirtyisin nyt vain kunnalta valtiolle. Palkassa ei valitettavasti ollut paljon eroa, mutta päätös syntyi heti. Aloittaisin työt uudessa työpaikassa jo joulukuussa. 


Myöhemmin Tyyne kertoi, että nimismies oli ollut puheliaalla päällä ja alkanut kysellä häneltä työntekijää kansliaansa. Koska Tyyne tiesi muuttosuunnitelmistani, niin olipa vain sen kummemmin miettimättä tehnyt oman ehdotuksensa. Ja sitten pikku narraus minulle. 


¤ ¤ ¤ 


Valtion leipä on pitkä ja kapea, sanotaan. Olihan se - kumpaakin. Nimismiehen kansliassa aikaa vierähti yli neljä vuosikymmentä, aina eläkkeelle siirtymiseeni saakka. 


Luvattomat tanssit otin puheeksi vasta juhlassa, joka vietettiin, kun siirryin eläkkeelle. Yksi niistä poliisimiehistä, jotka meidän tanssimme niin äkisti lopettivat, istui paikalla. Hän muisti tapauksen hyvin. Tanssien osanottajaluettelo oli joutunut mappi Ö:hön. Kun poliisi oli esittänyt raporttinsa nimismiehelle, tämä oli pitkää nimilistaa silmäiltyään arvellut lainrikkojien ottavan opikseen kun näkivät virkavallan jämerän toiminnan. Oli vielä lisännyt, että tanssinkipeille taisi olla rangaistusta jo siinä, kun karkelot lopetettiin heti alkuillasta.  Vanha vallesmanni oli oikeassa."

Kuvassa täti (oik.) ja Tyyne suunnilleen niihin aikoihin.