ununu-talo

Edellisessa blogissani tuli mainituksi ununu-talo. Myös kommentissa sana mainittiin.

"Maalaistollo" ihmetteli, mikä se sellainen on. Muutama vastaus tuli. Jatkan siitä.

 Ununu-talon löydät kun lähdet Töölöntorilta Topeliuksenkatua kohti pohjoista. Se on siinä heti alussa oikealla puolella Töölön kirkkoa vastapäätä, katunumero on 3.

Omituinen nimi tulee ikkunoiden alapuolella olevasta "tekstistä". Toisin kuin väitetään, en usko, että siinä "lukee" talon nimi. Pikemminkin kyse on koristeista, ornamenteista, jotka muistuttavat kirjainmerkkejä u ja n.

Dessu juoksi iltahamärissä ottamaan kuvan talosta.

Maku ratkaisee

Hufvudstadsbladet kirjoitti tänään Mat & vin -palstallaan aiheesta, joka miellyttää Dessua. Toimittaja oli käynyt tutustumassa ruokapiirin toimintaan Herttoniemessä.

Käsite ”ruokapiiri” tarkoittaa joukkoa ihmisiä, joka ostaa ruoanlaiton raaka-aineensa yhteistilauksena joltakin lähiseudun viljelijältä. Sen tilaamisessa ja jakelussa tarvitaan talkoomeininkiä, ja sitä tuntuu nykyaikanakin löytyvän. Suosituimpia tuotteita ovat juurekset, marjat ja viljatuotteet sekä monenlaiset lihavalmisteet. Useat tuottajat välittävät myös ulkomaisia luomutuotteita, yleisimmin hedelmiä.

Luomuruokaa käyttävät ruokapiirit ovat reaktio suurten kauppaketjujen teollisia valmisteita vastaan. Dessun mielestä syytä onkin protestoida. Dessu on syvästi ärtynyt kauppaketjujen myymälöiden tasoon. Töölöntorin liepeillä ei ole jäljellä ainoatakaan tasokasta ruokamyymälää sen jälkeen kun Nybergin Herkku lopetti. Aikoinaan täällä oli kauppahallikin, Tunturikadulla, siinä mihin sitten tuli Q-teatteri. Mutta se on mennyttä aikaa. Nykyisistä Alepoista ja K-marketeista ei saa edes kunnollista leipää. Kaikki on jättiläisleipomoiden mautonta bulkkitavaraa muovipussissa.

Pienessä putiikissa olisi miellyttävämpi asioida. Tässäkin - kuten nykyisin kaikessa - on bisnesajattelu ajanut laaduntavoittelun ohi. Manner-Euroopan suurissa kaupungeissa näkee vielä jostakin kumman syystä pikkuputiikkeja. Ruokakulttuuri kukoistaa vielä.

Dessua ihmetyttää, miksi helsinkiläiset ruokakaupat häviävät laadussa maaseudun pikkupaikkakuntien marketeillekin. Leipä-, liha- ja kalatiskejä ei täällä ole kuin Kauppahalleissa. Tavallisissa myymälöissä kaikki on pakattu muoviin. Kesäasuntoni lähiseudun myymälät ovat laadukkaampia, niissä bulkkituotteiden rinnalla on usein pientuottajien laatutavaraa. Jokapäiväinen rievämme - olisipa sitä Helsingissäkin.

Pitäisi ajaa esikaupunkien markettiin, niissä saattaa olla tuorettakin tavaraa. Dessu innostuu silloin tällöin nousemaan viereisen ununu-talon edustan pysäkiltä bussiin ja ajamaan Kannelmäen markettiin. Bussi 41 vie melkeinpä ovelta ovelle. Siellä on jopa tuoretta kalaa. Mutta markettiin tai muuhun ostoshelvettiin meno tökkii sielua, ihan periaatteen vuoksi. On siinä ekologinenkin näkökulma. Tomaatteja Espanjasta, lampaanlihaa Uudesta Seelannista.. Olen näissä asioissa vastarintamiehiä. Siksi tavallisimmin ostan Alepasta paketin Reissumies-ruisleipää enkä juuri muuta. Sillä pärjää.

Dessu voi vain harmitella, ettei hän itse varmaankaan koskaan voi osallistua minkäänlaiseen ruokapiiriin, ellei sitten eläkkeellä. Dessu menisi mielellään mukaan, mutta esteenä on se, että hän syö ruokansa jokseenkin säännöllisesti työpaikan ruokalassa ja liikkeellä ollessaan ravintoloissa.

Jos olosuhteet olisivat toisenlaiset, Dessu voisi olla kasvissyöjä. Opiskeluvuosina kollektiivissa asuessaan hän aika pitkälle olikin. Sen kokemuksen perusteella tiedän, miltä tomaatin pitäisi oikeasti maistua, kun se kasvatetaan luonnonmukaisesti. Mutta marketeista ei sellaista saa. Längelmävedellä kesäisin kasvatan mausteyrttejä kotitarpeiksi ja ystäville tuliaisiksi. Enkä tumpelo ole kokkinakaan. 

Onkohan tämäkin sitä kuuluisaa muistin likiarvoisuutta, kun tuntuu että ennen oli laadun tajua ruoassakin? Kokonaan eri asia tietysti on, kuka pystyi sitä laatua itselleen ja perheelleen ostamaan.

Filmihullun valitus

Dessu luki lehdestä ikävän uutisen: elokuvateatteri Bristol suljetaan.

Miksi aina käy näin? Dessu ei ymmärrä bisnesmeiningistä mitään, mutta silti ihmetyttää. Maalla on vielä pieniäkin elokuvateattereita toiminnassa mutta Helsingissä kaatuvat kaikki muut paitsi monisaliset mammutit. Luulisi Bristolin kokoisen jättiläisen keräävän sen verran katsojia, että toiminta kannattaisi. Vaan eikö voittoa tule tarpeeksi?

Bristol on iso teatteri Aikatalossa Ateneumin takana, mutta saleja on vain yksi. Sijainti on erinomainen, se on suurten ihmisvirtojen vieressä aivan rautatieaseman lähellä. Se on suurten ensi-iltojen teatteri. Dessu on nähnyt siellä monta hienoa uutuutta.

Helsingissä ei kohta ole jäljellä muita kuin isoja multiplex-teattereita. Se on murskatappio elokuvakulttuurille. Vielä 90-luvun alussa korttelikinoja oli jäljellä. Dessu, joka on aina ollut filmihullu, nautti suuresti tilanteesta ja poikkesi elokuvissa harva se päivä, sillä ensi-iltojen lisäksi kaupungista löytyi aina klassikoita.

 Viimeistään nykyisellä vuosikymmenellä elokuvakulttuuri on kääntynyt pelkäksi bisnekseksi, josta kulttuuri on kadonnut. Tennispalatsi, joka miljööltään olisi oivallinen kulttuuritila, on enemmänkin popcorn-myymälä. Klassikoita sieltä on turha etsiä.

Dessun kotikulmilla Töölöntorin lähellä oli vielä 80-luvun lopulla useita miellyttäviä pikkuteattereita. Sitten ne kaikki katosivat muuhun käyttöön.

 Kolmessa minuutissa kodistani pääsin Adloniin. Se oli aivan Töölöntorin kulmalla Runeberginkadulla. Nyt se on naisten jumppasali. Kaikki kunnia naisten jumpalle, mutta ihmettelen, miten se voi kannattaa mutta elokuva ei.

Viidessä minuutissa Runeberginkatua alamäkeen Olympiastadionin suuntaan pääsin Coronaan Mannerheimintielle. Nyt se on Jehovan todistajien valtakunnansali. Se ei liene kaupallista toimintaa. Ihmettelen, tuottavatko lahjoitukset enemmän kuin pääsyliput. Vuokrakulut taloyhtiölle lienevät molemmilla samat.

Viidessä minuutissa Runeberginkatua alamäkeen keskustan suuntaan pääsin Ritziin Hesperiankadulle. Siitä oli vain muutama askel kulman ympäri ravintola Eliteen, kantakapakkaani. Siellä monet kerrat istuttiin ja keskusteltiin elokuvan jälkeen. Nyt se on biljardisali. Kaikki kunnia biljardille, mutta ihmettelen, tuottaako pelaaminen enemmän voittoa kuin elokuvan pääsyliput.

 Ja paras kaikista: kahdeksassa minuutissa Runeberginkatua alamäkeen keskustan suuntaan ja sitten Museokadun kulmasta oikealle pääsin Cinemaan. Se oli varsinainen helmi - Mårten Kihlmanin intohimoisesti hoitama pieni teatteri. Museokatu 44:n sisäpihalla sijainneessa salissa oli vain muutamia kymmeniä istumapaikkoja ja epämukavat penkit mutta aina laatuohjelma. Dessu vei sinne vaihtuvia tyttöystäviään saamaan elokuvasivistystä illan aluksi, ennen Eliteen poikkeamista. Erityisesti Marx-veljesten sarjat jäivät muistiin. Mikä se nyt on? En tiedä. Enkä jonkinlainen varasto. Porttikäytävä on suljettu kalterilla. Kuva on otettu kalteriportin raosta, lähemmäs ovea ei päässyt. Tätä en ihmettele yhtä paljon kuin edellisiä. Uutta Kihlmania ei noin vain löydy. Niin pienen paikan pyörittäminen vaatisi todellista filmihullun intohimoa, eikä sellaista enää löydy.