Lukemisen alkuhämärä
On puhuttu sukupolvikokemuksesta. Suuria ikäluokkia, joihin Dessutom itsekin nippa nappa katsoo kuuluvansa, pidetään kokemuksiltaan yhtenäisenä joukkona.
Se pitää melko pitkälle paikkansa.
Sodasta toipumisen vuosina syntyneet elivät lapsuutensa maassa, jossa lapsia oli valtavasti, koululuokat olivat suuria, kouluun hiihdettiin, koulussa syötiin makaronivelliä ja kesäkeittoa, saunassa käytiin lauantaina, sunnuntaina elokuvissa katsottiin Pekkaa ja Pätkää, rintamamiestalon yläkerrassa pidettiin vuokralaista ja Kekkonen päätti asioista.
He elivät murrosikänsä maassa, jossa murrosikäisiä oli valtavasti, nuorisokulttuuri rynnisti esiin, Beatles syrjäytti Tapio Rautavaaran mutta sunnuntaisin kuunneltiin radiosta Matti Paalosmaan ”Listaa”, lauantaina saunan jälkeen katsottiin televisiosta Tarvajärven laatikkoleikkiä ja Kekkonen päätti asioista.
He varttuivat kohti täysi-ikäisyyttä maassa, jossa aikuiseksi varttuvia oli valtavasti, keskiolutta sai maitokaupoista, tytöillä oli minihame ja seksuaalista vapautumista yritettiin toteutttaa teinikunnan järjestämien konventien jatkoilla, tultiin poliittisesti radikaaleiksi ja järjestettiin lukiossa paneelikeskusteluja, lauantaisaunan jälkeen katsottiin televisiosta Jatkoaikaa ja Kekkonen päätti asioista.
Aikuiseksi he tulivat maassa, jossa nuoria aikuisia oli valtavasti, pitkänmatkanjuoksijat voittivat kilpailuja, marssittiin Vietnamin sotaa vastaan, ruvettiin taistolaisiksi, interreilattiin pitkin Eurooppaa, opiskeltiin, maalattiin kämpän seinät oranssilla ja ripustettiin Marimekon verhot, juotiin punaviiniä ja keskusteltiin Godardista ja Kekkonen päätti asioista.
Sen jälkeen aikakauden yhteisten kokemusten kuvaus käy vaikeammaksi. Elämänkulku käy yksilöllisemmäksi, yhteistä juonta ei enää samalla tavalla löydy.
¤
Muutosvauhti oli huimaa, mutta sukupolven suurella osalla ne olivat yhteisiä kokemuksia. Vain Kekkonen pysyi - sukupolven keski-iän rajoille asti. Ja suosio sen kun kasvoi, ihan oikeasti.
Yksi yhdistävä piirre oli lukeminen. Opettaja vei lapset koulun kirjakaapille joka lauantai - se oli koulupäivä. Ruskealla voimapaperilla päällystetyt kirjat olivat haluttuja. Lapset lukivat - ymmärtääkseni niin ei ole enää. Murrosiässä kirjat haettiin kirjastosta.
Dessutom muistaa lukuharrastuksensa päässeen vauhtiin Viisikoista. Muistikuva on romanttinen idylli. Oli kesäloma ja sadepäivä. Paikka oli omakotitalon yläkerran harjakaton reunalle jäävä matala ja vinokattoinen tila - ullakkokomero. Nuori Dessu oli löytänyt komerosta romppeiden seasta hetekan ja ottanut sen käyttöönsä. Valo tuli pienestä ikkunaluukusta. Sade ropisi peltikattoon.
Siinä Dessu oppi nauttimaan lukemisesta.
Helteellä se oli tukahduttavan mahdoton paikka. Talvella se ei käynyt ollenkaan, sillä komero oli kylmä tila. Mutta niitä lukemiselle suotuisia viileähköjä sadepäiviä oli myös paljon.
Viisikkojen lisäksi siellä komerossa tuli luetuksi Tarzaneita, Bob Morania, Punavyön seikkailuja, Zorroa. Maailmankirjallisuuden ensimmäiset klassikot taisivat olla Huckleberry Finn ja Tom Sawyer.
Sitten Dessuun iski häiriötila nimeltä Murrosikä.
Lukemisen laatu romahti. Tuli Carter Brown.
Niitä sai kavereilta lainaksi, ja muutamia ostin kai itsekin rautatieaseman kioskista. Ei niitä tullut varsinaisesti luetuksi, enemmänkin se oli selailua, joka pysähtyi kohtiin, joissa sankari riisuu neidolta rintaliivit jne. Kansikuvatkin sellaista lupailivat.
Dessutomilla on kesäasunnollaan tallella muutama Carter Brown. Jokunen vuosi sitten kokeilin lukea yhtä. Ei kamalampaa lukemista maailmasta taida löytyä.
Sitten löytyivät Pekka Lipponen, Kalle-Kustaa Korkki, Jerry Cotton ja Korkeajännityssarjan Battler Britton. Niistä myöhemmin.
perjantai 22. tammikuuta 2010
torstai 21. tammikuuta 2010
Kävely Töölöstä keskustaan
Dessutom on kävelymiehiä.
Tämä ei tarkoita treenaamista Wallu Konosen lailla suorin polvin ja lantio keikkuen vaan kulttuurimatkailua jalkaisin ympäri Helsinkiä. En tarvitse pururatoja enkä tuulipukua. Homma sujuu jopa arkivaatteissa työpaikalta Kruununhaasta Töölöntorille. Salkku kädessä ei kuitenkaan ole suotava.
Kamera on yleensä mukana taskussa, vaikka kuvattavaa ei usein osu eteen. Mutta kaiken varalta. Joskus osuu silmään kiinnostavia havaintoja matkan varrelta. Viime viikon upeat pakkashuurteet olivat harvinaista herkkua.
Useimmiten kävelyretki ajoittuu alkuiltaan. Kiire ei saa kävellessä olla, muuten idea katoaa. Pitää olla aikaa pysähtyä ja katsella, jos katseltavaa on. Vaikkapa divareitten ikkunoita.
Talvi ei ole mukavinta aikaa kävelylle. Jotain vaivalloista tulee kinoksista ja penkoista. Liukkaalla kelillä en lähde ollenkaan. Pitkään jatkunut pakkanen on nyt onneksi pitänyt nollakelin liukkaat poissa, mutta lumen olemassaolo tuntuu saavutetun edun menettämiseltä. Lumettomiin talviin ehti jo tottua.
Mieleen on juolahtanut, pitäisikö vielä vanhoilla päivillä mennä hiihtämään. Edellisestä kerrasta on ainakin kaksi vuosikymmentä. Sukset ja monot ovat kuitenkin tallella ullakkokomeron perukoilla. Pipo ja anorakkikin saattavat löytyä. Keskuspuiston hiihtoladun alkuun olisi kilometrin verran. Auroran sairaalan nurkalta pääsisi lähtemään, eikä latu heti loppuisi. Pääsisi kai Lappiin asti, mutta minulle Pirkkola tai Pitkäkoski riittäisi. - Täytyy harkita.
Tänään kuitenkin kävin taas kävelyllä. Viisasta on, jos ei etukäteen suunnittele reittiä vaan jättää impulsseille tilaa. Nyt suunta kääntyi keskustaa kohti.
Töölöntorilta on kaksi vaihtoehtoista suoraa reittiä keskustaan, molemmat epämiellyttäviä. Mannerheimintie eduskuntatalon editse on meluisa ja yksitoikkoinen. Sitä en usein käytä. Runeberginkatu Eliten ja Kauppakorkeakoulun editse Kampin keskukseen on toinen, eikä juurikaan miellyttävämpi. Muutamia kiinnostavia ikkunoita tälle reitille kuitenkin osuu.
Vaihtoehtoinen ja miellyttävämpi reitti on kulkea Etu-Töölön pikkukatuja. Niin nytkin. Siispä Töölöntorinkatua alas vanhan Ravintola Motin editse. Siellä Kekkonenkin kävi usein. Ravintolan herkkulistan kuuluisuus oli häränkivekset.
Sitten Hesperiankatujen poikki Vänrikki Stoolin kadulle ja siitä käännös Apollonkadulle, jossa sijaitsee merkittävä nähtävyys: Keskustapuolueen puoluetoimisto. Siellä on taas viime päivinä ollut menoa ja meininkiä.
Sitten Oksasenkatua kohti Temppeliaukion kirkkoa. Matkan varrelle osuu useita yksityisluonteisia kulttuurikohteita: Lallukan taiteilijakoti, Mika Waltarin koti ja taiteilijapariskunnan Kaj Chydenius & Kaisa Korhonen yhteinen koti.
Sitten pikkukatuja Taidehallin eteen. Sen ravintola pitäisi testata, en ole vielä ehtinyt. Remontin jälkeen sille rakennettiin uusi ilme. Sitten Sibelius-Akatemian oven eteen. Hyvin tuttu paikka, konseretissa on tullut käytyä usein.
Akatemia muuttaa uuteen konserttitaloon siihen viereen, kunhan se valmistuu. Seinät ovat jo korkeat, muoto alkaa hahmottua. Kuvista katsoen musiikitalon ulkokuori ei vaikuta erityisen innostavalta. Tavallisen näköinen kulttuuripalatsi. Seinissä lasia ja valkoista kaakelia. Saadaankohan sille edes persoonallinen nimi, kuten Kiasmalle, vai jääkö se pelkäksi ”Musiikkitaloksi”?
Sitten vanhaan Postitaloon. Siellä poikkean usein kahvilla, niin nytkin. En ymmärrä, miksi taloa ei haluta kelpuuttaa uudeksi Keskuskirjastoksi. Talo on hieno kuin mikä. Pääsalia parempaa ei keskustan alueelta löydy, ja toinen mestariluomus on nykyinen lounasravintola. Kerroksissa en muista käyneeni, mutta eivätköhän nekin olisi muutettavissa kirjaston tarpeisiin. Onhan siellä jo Kymppikirjastokin - lostava oivallus sijoittaa musiikkikirjasto siihen.
Kahvin ja pullan jälkeen takaisin Töölöntorille - raitiovaunulla siitä Postitalon edestä.
Tämä ei tarkoita treenaamista Wallu Konosen lailla suorin polvin ja lantio keikkuen vaan kulttuurimatkailua jalkaisin ympäri Helsinkiä. En tarvitse pururatoja enkä tuulipukua. Homma sujuu jopa arkivaatteissa työpaikalta Kruununhaasta Töölöntorille. Salkku kädessä ei kuitenkaan ole suotava.
Kamera on yleensä mukana taskussa, vaikka kuvattavaa ei usein osu eteen. Mutta kaiken varalta. Joskus osuu silmään kiinnostavia havaintoja matkan varrelta. Viime viikon upeat pakkashuurteet olivat harvinaista herkkua.
Useimmiten kävelyretki ajoittuu alkuiltaan. Kiire ei saa kävellessä olla, muuten idea katoaa. Pitää olla aikaa pysähtyä ja katsella, jos katseltavaa on. Vaikkapa divareitten ikkunoita.
Talvi ei ole mukavinta aikaa kävelylle. Jotain vaivalloista tulee kinoksista ja penkoista. Liukkaalla kelillä en lähde ollenkaan. Pitkään jatkunut pakkanen on nyt onneksi pitänyt nollakelin liukkaat poissa, mutta lumen olemassaolo tuntuu saavutetun edun menettämiseltä. Lumettomiin talviin ehti jo tottua.
Mieleen on juolahtanut, pitäisikö vielä vanhoilla päivillä mennä hiihtämään. Edellisestä kerrasta on ainakin kaksi vuosikymmentä. Sukset ja monot ovat kuitenkin tallella ullakkokomeron perukoilla. Pipo ja anorakkikin saattavat löytyä. Keskuspuiston hiihtoladun alkuun olisi kilometrin verran. Auroran sairaalan nurkalta pääsisi lähtemään, eikä latu heti loppuisi. Pääsisi kai Lappiin asti, mutta minulle Pirkkola tai Pitkäkoski riittäisi. - Täytyy harkita.
Tänään kuitenkin kävin taas kävelyllä. Viisasta on, jos ei etukäteen suunnittele reittiä vaan jättää impulsseille tilaa. Nyt suunta kääntyi keskustaa kohti.
Töölöntorilta on kaksi vaihtoehtoista suoraa reittiä keskustaan, molemmat epämiellyttäviä. Mannerheimintie eduskuntatalon editse on meluisa ja yksitoikkoinen. Sitä en usein käytä. Runeberginkatu Eliten ja Kauppakorkeakoulun editse Kampin keskukseen on toinen, eikä juurikaan miellyttävämpi. Muutamia kiinnostavia ikkunoita tälle reitille kuitenkin osuu.
Vaihtoehtoinen ja miellyttävämpi reitti on kulkea Etu-Töölön pikkukatuja. Niin nytkin. Siispä Töölöntorinkatua alas vanhan Ravintola Motin editse. Siellä Kekkonenkin kävi usein. Ravintolan herkkulistan kuuluisuus oli häränkivekset.
Sitten Hesperiankatujen poikki Vänrikki Stoolin kadulle ja siitä käännös Apollonkadulle, jossa sijaitsee merkittävä nähtävyys: Keskustapuolueen puoluetoimisto. Siellä on taas viime päivinä ollut menoa ja meininkiä.
Sitten Oksasenkatua kohti Temppeliaukion kirkkoa. Matkan varrelle osuu useita yksityisluonteisia kulttuurikohteita: Lallukan taiteilijakoti, Mika Waltarin koti ja taiteilijapariskunnan Kaj Chydenius & Kaisa Korhonen yhteinen koti.
Sitten pikkukatuja Taidehallin eteen. Sen ravintola pitäisi testata, en ole vielä ehtinyt. Remontin jälkeen sille rakennettiin uusi ilme. Sitten Sibelius-Akatemian oven eteen. Hyvin tuttu paikka, konseretissa on tullut käytyä usein.
Akatemia muuttaa uuteen konserttitaloon siihen viereen, kunhan se valmistuu. Seinät ovat jo korkeat, muoto alkaa hahmottua. Kuvista katsoen musiikitalon ulkokuori ei vaikuta erityisen innostavalta. Tavallisen näköinen kulttuuripalatsi. Seinissä lasia ja valkoista kaakelia. Saadaankohan sille edes persoonallinen nimi, kuten Kiasmalle, vai jääkö se pelkäksi ”Musiikkitaloksi”?
Sitten vanhaan Postitaloon. Siellä poikkean usein kahvilla, niin nytkin. En ymmärrä, miksi taloa ei haluta kelpuuttaa uudeksi Keskuskirjastoksi. Talo on hieno kuin mikä. Pääsalia parempaa ei keskustan alueelta löydy, ja toinen mestariluomus on nykyinen lounasravintola. Kerroksissa en muista käyneeni, mutta eivätköhän nekin olisi muutettavissa kirjaston tarpeisiin. Onhan siellä jo Kymppikirjastokin - lostava oivallus sijoittaa musiikkikirjasto siihen.
Kahvin ja pullan jälkeen takaisin Töölöntorille - raitiovaunulla siitä Postitalon edestä.
keskiviikko 20. tammikuuta 2010
Sanovat sitä satiiriksi
Dessutom on suurin odotuksin katsonut Ylen uutta lauantaisarjaa ”Ministerin tytär”. Ohjelmatiedoissa ja kuulutuksessa sitä sanottiin poliittiseksi satiiriksi.
Aika paljon luvattu. Pahat ennakkoaavistukset näyttävät toteutuvan, kun muutama osa on tullut nähdyksi. Satiiri on huippuvaikea laji. Dessutomilta itseltään sellaisen kirjoittaminen ei onnistuisi ollenkaan.
Helppo on muita moittia. Ministerin tyttären kirjoittajana näyttää olevan Jyrki Lehtola. Sama mies kirjoitti jo edellistä ”satiiria” nimeltä Presidentin kanslia.
Tunnetuksi Lehtola tuli surullisenkuuluisalla ”Sianhoito-oppaalla” 1980-luvulla. Se oli jonkinlainen uuden polven nuorten vihaisten miesten yritys pilkata edellisten sukupolvien kirjallista perinnettä ja julistaa uusi kirjallinen kulttuurikausi avatuksi. Sen lukeminen tuottaa lähinnä myötähäpeää. Olavi Paavolaisen ”Suursiivous” (1932) teki sen paljon tyylikkäämmin.
Sittemmin Lehtola on herättänyt huomiota tympeillä kolumneillaan iltapäivälehdissä. Niitä voi luonnehtia jonkinlaisiksi gonzo-journalismiksi Mattiesko Hytösen viitoittamalla tiellä. Pääsisältönä tuntuu olevan matalamielinen vittuilu julkisuuden henkilöille.
Eivät erityisempiä suosituksia ykköskanavan lauantai-illan prime time -viihdeohjelman käsikirjoittajaksi.
¤
Ministerin tyttäressä on taas kerran yritystä korvata käsikirjoituksen ideoiden puute kovalla vauhdilla, meuhkaamisella ja käsien heiluttelulla. Eivät ne korvaa.
Vertailukohdaksi tuli sopivasti Yle Teeman arkistoista esiin kaivetut Iltalypsy-sarjan jaksot 15 vuoden takaa. Sitä sarjaa pidän - monien muiden tavoin - parhaana kotimaisena poliittisena satiirina. Se oli ilkeä, mutta antoi kohteen häpäistä itse itsensä Karjakko-tytön haastattelussa. Joskus ilkeily meni kyllä mauttomuuksiin (Ahtisaaren pariskunta), mutta enimmäkseen terävyys oli oikealla tavalla politiikkaa ja poliitikkoja sohivaa.
Hyvässä satiirissa ydinkysymys ei ole pelkkä naurattaminen ja hekottelu. Naurun takaa pitää löytyä jotain muutakin. Pitäisi avautua uusia yhteyksiä ja löytyä oikoteitä oivaltaa ajan kummallisuuksia.
Suomalaisia pidetään vakavana kansana, vaikka toisaalta valtakunta on puolillaan hilpeitä veikkoja. Se hilpeys on kuitenkin yleensä naurua hampaat irvessä. Kovin moni suomalainen ei osaa nauraa iloisesti, sillä tunteiden piilottelu on kansallinen luonneominaisuus. Itkettäminen sujuu helpommin.
Terveydenhuollon viranomaisten kannattaisi kiinnittää huomiota tähän siinä kuin tupakan, rasvan ja suolan käyttöön. Tämä on kansanterveydellinen ongelma. Ettei ilo kääntyisi kokonaan kyynisyyden puolelle.
Kirjallisuudessakaan ei usein törmää yhteiskunnalliseen nauruun, mutta muutamia onnistujia on Suomessakin. Listan kärkeen pistän pakinoitsija Bisquitin. Veikko Huovinen osui heitoissaan välillä tikkataulun keskelle. Molemmilta löytyy anarkistista asennetta vakaviin asioihin.
Erinomainen irvistelijä oli Pentti Haanpää. Hänen ”Juttunsa” olivat aikaansa edellä lapualaisaikana ja sodan kytemisvaiheessa. Saman lajin ja oivalluksen maailmanennätyksen teki Chaplin Diktaatorin maapallotanssissa.
Jari Tervo pitää tässä yhteydessä mainita. Hänen uusinta teostaan ”Koljatti” on nimenomaan luonnehdittu poliittiseksi satiiriksi. Dessutom luki mutta ei innostunut. Parempi luonnehdinta olisi politiikkaan linkitetty äijähuumori. Paikoitellen kyllä nokkelaa verbaaliakrobatiaa mutta ei isompaa oivallusta ajan kummallisuuksista.
Maailmalla satiiri on ollut aina hurjaa Aristofaneesta alkaen. Mieluisimmiksi Dessutomille ovat tulleet Rabelais, Gogol ja Mark Twain. Televisiossa mielisarja on ollut Monty Python.
Suomessa satiirin tila näyttää nyt huonolta - on näyttänyt jo pitkään. Ministerin tytär ei tuo uutta lupausta. Käsikirjoittajasta se on kiinni. Kyllä ohjaaja ja näyttelijät homman hoitaisivat, jos olisi kunnon teksti.
Aika paljon luvattu. Pahat ennakkoaavistukset näyttävät toteutuvan, kun muutama osa on tullut nähdyksi. Satiiri on huippuvaikea laji. Dessutomilta itseltään sellaisen kirjoittaminen ei onnistuisi ollenkaan.
Helppo on muita moittia. Ministerin tyttären kirjoittajana näyttää olevan Jyrki Lehtola. Sama mies kirjoitti jo edellistä ”satiiria” nimeltä Presidentin kanslia.
Tunnetuksi Lehtola tuli surullisenkuuluisalla ”Sianhoito-oppaalla” 1980-luvulla. Se oli jonkinlainen uuden polven nuorten vihaisten miesten yritys pilkata edellisten sukupolvien kirjallista perinnettä ja julistaa uusi kirjallinen kulttuurikausi avatuksi. Sen lukeminen tuottaa lähinnä myötähäpeää. Olavi Paavolaisen ”Suursiivous” (1932) teki sen paljon tyylikkäämmin.
Sittemmin Lehtola on herättänyt huomiota tympeillä kolumneillaan iltapäivälehdissä. Niitä voi luonnehtia jonkinlaisiksi gonzo-journalismiksi Mattiesko Hytösen viitoittamalla tiellä. Pääsisältönä tuntuu olevan matalamielinen vittuilu julkisuuden henkilöille.
Eivät erityisempiä suosituksia ykköskanavan lauantai-illan prime time -viihdeohjelman käsikirjoittajaksi.
¤
Ministerin tyttäressä on taas kerran yritystä korvata käsikirjoituksen ideoiden puute kovalla vauhdilla, meuhkaamisella ja käsien heiluttelulla. Eivät ne korvaa.
Vertailukohdaksi tuli sopivasti Yle Teeman arkistoista esiin kaivetut Iltalypsy-sarjan jaksot 15 vuoden takaa. Sitä sarjaa pidän - monien muiden tavoin - parhaana kotimaisena poliittisena satiirina. Se oli ilkeä, mutta antoi kohteen häpäistä itse itsensä Karjakko-tytön haastattelussa. Joskus ilkeily meni kyllä mauttomuuksiin (Ahtisaaren pariskunta), mutta enimmäkseen terävyys oli oikealla tavalla politiikkaa ja poliitikkoja sohivaa.
Hyvässä satiirissa ydinkysymys ei ole pelkkä naurattaminen ja hekottelu. Naurun takaa pitää löytyä jotain muutakin. Pitäisi avautua uusia yhteyksiä ja löytyä oikoteitä oivaltaa ajan kummallisuuksia.
Suomalaisia pidetään vakavana kansana, vaikka toisaalta valtakunta on puolillaan hilpeitä veikkoja. Se hilpeys on kuitenkin yleensä naurua hampaat irvessä. Kovin moni suomalainen ei osaa nauraa iloisesti, sillä tunteiden piilottelu on kansallinen luonneominaisuus. Itkettäminen sujuu helpommin.
Terveydenhuollon viranomaisten kannattaisi kiinnittää huomiota tähän siinä kuin tupakan, rasvan ja suolan käyttöön. Tämä on kansanterveydellinen ongelma. Ettei ilo kääntyisi kokonaan kyynisyyden puolelle.
Kirjallisuudessakaan ei usein törmää yhteiskunnalliseen nauruun, mutta muutamia onnistujia on Suomessakin. Listan kärkeen pistän pakinoitsija Bisquitin. Veikko Huovinen osui heitoissaan välillä tikkataulun keskelle. Molemmilta löytyy anarkistista asennetta vakaviin asioihin.
Erinomainen irvistelijä oli Pentti Haanpää. Hänen ”Juttunsa” olivat aikaansa edellä lapualaisaikana ja sodan kytemisvaiheessa. Saman lajin ja oivalluksen maailmanennätyksen teki Chaplin Diktaatorin maapallotanssissa.
Jari Tervo pitää tässä yhteydessä mainita. Hänen uusinta teostaan ”Koljatti” on nimenomaan luonnehdittu poliittiseksi satiiriksi. Dessutom luki mutta ei innostunut. Parempi luonnehdinta olisi politiikkaan linkitetty äijähuumori. Paikoitellen kyllä nokkelaa verbaaliakrobatiaa mutta ei isompaa oivallusta ajan kummallisuuksista.
Maailmalla satiiri on ollut aina hurjaa Aristofaneesta alkaen. Mieluisimmiksi Dessutomille ovat tulleet Rabelais, Gogol ja Mark Twain. Televisiossa mielisarja on ollut Monty Python.
Suomessa satiirin tila näyttää nyt huonolta - on näyttänyt jo pitkään. Ministerin tytär ei tuo uutta lupausta. Käsikirjoittajasta se on kiinni. Kyllä ohjaaja ja näyttelijät homman hoitaisivat, jos olisi kunnon teksti.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)