Miehet ja väkivalta

Suomalainen yhteiskunta on väkivaltainen. Maailmallakin ihmetellään.

Syyllinen on useimmiten mies, vain harvoin nainen. Ylen Voimala-ohjelmassa keskiviikkona (13.01.) tutkija selosti tuloksiaan naisten väkivaltaisesta käyttäytymisestä - siis kyllä sitäkin on. Miesten osuus on kuitenkin ylivoimainen sekä väkivallan määrässä että laadussa.

Väkivaltaisen käyttäytymisen syiksi on väitetty sekä lapsesta asti opittua mallikäyttäytymistä, testosteronin eritystä että viihteestä ja netistä saatua mallia.

Miesten kulttuurissa on lähtökohtaisesti monenlaista väkivallalle altistavaa tekijää. On syrjäytymistä, päihteitä, yhteiskunnan välinpitämättömyyttä, mielenterveyshoidon säästöjä. Pyssyleikit alkavat jo pikkupoikaiässä, televisiossa ammutaan kaiken aikaa ja sotaväessä opitaan lisää alan osaamista.

Jostain sieltä näiden kaikkien erilaisista kombinaatioista ne vaimonhakkaajat, kouluampujat ja muut rähinöitsijät lähtevät liikkeelle.

Dessutomilla on lähipiirissäänkin yksi tällainen ongelmatapaus. Siinä ei kuitenkaan ole kysymys mistään edellä luetelluista piirteistä. Mies on korkeasti koulutettu ja huippuvirassa. Silti vaimo saa nyrkistä. Lapsuuden leikeistä ja television vaikutteista en tiedä.

Julkisuudessa paheksutaan lainsäädännön lepsuutta. Rangaistukset ovat lieviä eivätkä riitä pelotteiksi (koulu- ym. ampujia rangaistusvalta ei edes tavoita - he tekevät sen itse).

¤ ¤ ¤

Yhtä asiaa lainsäädännössä Dessutom ihmettelee.

Jos hakkaat vaimoa ja lapsia tai tappelet kylillä tai uhkailet aseella tai aiheutat vaaraa, selviydyt käräjillä yleensä sakkotuomiolla tai ehdollisella vankeudella.

Jos sen sijaan totaalikieltäydyt aseista ja armeijasta kokonaan, sinua ei pelasta vankilatuomiolta edes hyvä asianajaja. Ja tuomio näin vaarallisille miehille on pitkä.

Tällaista sanotaan paradoksiksi.

Kamalat luokkakuvat

Konttorin kahvihuoneessa tiedotussihteeri Katri muisteli kouluaikojaan M:n pikkukaupungissa Etelä-Savossa 60-luvun puolivälissä.

Traumoja jäi.

Luokkakuvaus oli vuoden tärkein tapahtuma teinikunnan konventin ohella. Kampaus kuntoon. Ilme harjoiteltiin kotona peilin edessä. Puuteria finnien päälle. Yksittäiskuva oli tilauksessa kirjeenvaihtotoverille Saksaan.

Tuloksena katastrofi: ryhmäkuvassa Katrilla on silmät kiinni. Yksittäiskuvassa naama jotenkin punakka ja finni poskessa näkyi. Itku meinasi päästä illalla.

¤

Kului vuosi, löytyi Beatles, Mary Quant ja tuli uusi luokkakuvaus. Katrillakin oli nyt minihame.

Tämän kuvan Katri oli ottanut mukaansa kahvilaan. Siinä hän istuu eturivissä. Kuvassa silmät ovat kyllä auki, ehkä vähän turhankin suurellaan. Mutta siinä on yksi tyrmäävä vika: hame on vähän liian lyhyt. Pikkupöksyt pilkistävät.

Luokan keskenkasvuiset nulikat pääsivät maiskuttelemaan näkymästä.

Kolmantena vuotena Katri halusi jäädä pois koulusta kuvauspäivänä. Mutta ei auttanut, kouluun oli lähdettävä. Mutta tällä kertaa ei mitään minihameita vaan pitkät housut.

Ja kuinkas kävi: silmät olivat taas kiinni.
Pitikö isänkin vielä pahentaa murhetta: ”Onneks sentään suus on auki.”

Välttäkäämme mokailua

Pikkuasiat ja rutiinit voivat pahan päivän sattuessa olla kummallisen vaikeita. Muutaman kerran vuosien varrella on käynyt niin, että unelmointiin taipuvainen Dessu ei ole ollut valppaana auton seisoessa liikennevaloissa, kun vihreä valo on syttynyt. Siinä sitten on tullut hätäännyksissä söhlättyä kytkimen kanssa moottori sammuksiin, ja takaa kuuluneet äkäiset tööttäykset ovat nostaneet häpeän punan poskille.

Kerran kävi jopa niin kehnosti, että auto ei enää lähtehyt käyntiin. Ei vaikka kuinka starttasi, ja uudet punaiset liikennevalot syttyivät, ja vieläkin uudet. Akku oli kai loppu. Piti työntää auto syrjään.

Vaikka tapauksesta on kohta 30 vuotta, muistan sen vieläkin seisoessani niissä liikennevaloissa. Se tapahtui siinä, missä Arkadiankadulta käännytään Runeberginkadulle Kauppakorkeakouluja vastapäätä. Tuntuu kuin paikalla olisi näkymätön häpeäpaalu muinaisen tunaroinnin muistoksi.

¤

Kerran Hämeenlinnan ABC-bensa-asemalla Dessu työnsi vahingossa pankkikortin bensa-automaattiin siitä aukosta, johon kuuluisi työntää seteli. Hyvin se imaisi kortinkin eikä suostunut antamaan sitä takaisin, vaikka kaikkia nappuloita painoin. Piti mennä kassalle nolona selostamaan.

Lopulta takahuoneesta löytyi nainen, jolla oli käyttöoikeus avaimeen, jolla automaatin sai avattua. Dessu muistaa kyllä loppuikänsä sen paljonpuhuvan ilmeen ja katseen, jolla hän arvioi Dessua ojentaessaan setelien seasta löytämänsä pankkikortin.

¤

Kerran ruotsinlaivalla Dessu meni epähuomiossa naisten vessaan. Alkoholilla oli korkeintaan vähäinen osuus erehdykseen. Sisään mennessä vessa oli tyhjä, joten virhe ei valjennut heti ovella. Jokin vähäinen aavistuksen henkäys saattoi liihottaa tuoksuaistin tavoittamissa parfyymeissa, mutta se ei ehtinyt muuttua tietoiseksi ajatukseksi.

Pisuaarin puuttuminen saattoi sekin tuottaa kulmakarvojen kohotuksen, mutta kaikenlaisia systeemeitähän on. Kynttilä syttyi vasta privaattikopissa, kun huomasin seinällä terveyssiteitä koskevan ohjeen. Samalla hetkellä ulkopuolelle tuli muitakin, ja puheääni paljasti lopullisesti kiusallisen tilanteeni.

Koppi äkkiä lukkoon odottamaan hetkeä, jolloin voin huomaamatta pujahtaa ulos.

Mutta väki ulkopuolella lisääntyi. Aikaa kuluu, kälätys lisääntyy, ei merkkiäkään rauhoittumisesta. Onneksi koppeja on monta eikä jonoa minun varaamaani kopin oven eteen tunnu syntyvän.

Odotan kopissa pitkään, ehkä puoli tuntia. Alan oivaltaa, että joudun odottamaan tuntikausia, sillä yökerho on myöhään auki. Minulla on seuralainen baarissa odottamassa. En voi jäädä koppiin.

Jossain vaiheessa rohkaisen mieleni ja avaan oven. Olen päättänyt muina miehinä mahdollisimman eleettömästi kävellä vain ulos. Naisia on parikymmentä peilien edessä. Jonkinlainen hiljainen humahdus kuuluu. Lähimmille sanon moi. En ihan sujuvasti pääse ulos, ovella on vastaantulijoita.

Eikä siinä sen kummempaa. Ei suurta skandaalia. Ei kirkuvia naisia. Kaikenlaista sattuu ja tapahtuu. Mutta muistiin tämäkin jäi.