Ensimmäisen kerran muistelen kohdanneeni ruotsalaisen dekkarin joskus 1960 - 70-luvun vaihteessa. Se oli jokin Maj Sjöwall & Per Wahlöö -dekkareista, en muista mikä. Se antoi sen verran myönteisen vaikutelman, että kirjailijaparin nimi jäi muistiin. Lisää heidän kirjojaan tuli luetuksi pikkuhiljaa, ei mitenkään yhtämittaisena virtana.
Agatha Christie oli siihen aikaan rikoskirjailijoista luetuin. Minäkin luin niitä mutta en voi väittää ihan taivaaseen asti innostuneeni. Parhaat jäivät kyllä pysyvästi mieleen - 10 pientä neekeripoikaa tietysti, se on ylivoimaisen ovela. Toinen suosikkini oli Ikiyö - hävyttömän ovela sekin.
Parhaiten minulle maittoi silloin kuitenkin Georges Simenonin komisario Maigret. Kirjoja oli vaikka kuinka paljon. En tiedä, kuinka monta luin, tuskinpa kaikkia. Pitkään on tehnyt mieli palata Maigret´n pariin. Olisi mielenkiintoista kokea, maistuvatko ne vielä varttuneemmallakin iällä.
Ruotsalaiset rikoskirjat ovat kuitenkin vallanneet ykköspaikan rikosviettini tyydyttämisessä.
Viehtymys alkoi Mankellin Wallander-kirjoista. Olen sellainen lukija, että en kaipaa action-tyyppistä mellastusta. Ilkka Remes tympäisee, vaikka alkuvaiheet olivatkin kohtalaisen lupaavia.
Wallander on hidas, jahkaileva ja kompleksinen. Siinä on suomalaiselle lukijalle henkilökohtaisia samastumiskohteita, ei pelkästään rikosen selvittelyä. Niitä lukisi, vaikka sitä rikosta ei olisi ollenkaan, sillä rikokset ovat välillä turhankin mittavia. Riittäisi mies ja hänen elämämänsä ns. hyvinvointiyhteiskunnassa.
Sjöwall & Wahlöö siirtyi ensimmäisenä elokuvaksi 1990-luvun alkupuolella. Martin Beckiä esitti Gösta Ekman. Viehätyin kovasti. Heti perään tuli Tv-sarja, jossa Peter Haber esitti Beckiä.
Gunvald Larssonin roolihahmo (Mikael Persbrandt) sai näissä filmeissä huomattavan suuren painoarvon verrattuna aiempiin. Se teki dramaturgisesti hyvän vaikutuksen. Tuli lisää dialogia ja vastakohtaisuutta pääparin kesken. Sama rakenneoivallus kuin esim. Don Quijote & Sancho Panza, Sherlock Holmes & tohtori Watson, Mikki Hiiri & Hessu, Pekka & Pätkä.
Tällä sarjalla ei enää ole alkuperäisen sarjan kirjoittajien kanssa muuta tekemistä kuin päähenkilöiden nimet. Ihan kelpo sarja kuitenkin. Osia on valmistunut 24, ja lisää on tietääkseni tulossa.
Wallander alkoi siirtyä filmille 1995, pääosassa täydellisesti mielikuvaa vastaava Rolf Lassgård.
En tarkemmin tiedä, miksi pääosan näyttelijää piti vaihtaa televisiosarjaan. En pidä valintaa (Krister Henriksson) erityisen onnistuneena. Luvassa on nyt uusi englantilaisvalmisteinen sarja jo kertaalleen ruotsin kielellä filmatuista aiheista. Tunnustaa täytyy, että muutosvastarintaa on sisimmässäni havaittavissa. Mutta toisaalta: englannissa tehdään yleensä tyylitajuista laatutavaraa.
¤
Äsken tuli Yle FST-kanavalta ruotsalainen rikosfilmi ”Surmanjahti” (Nolltolerans - ohj. Anders Nilsson 1999). Se ei liity mihinkään sarjaan. Pidättäydyn ylenpalttisilta kehuilta. Kelvollinen mutta ei minun makuuni. Hieman liikaa actionia ja verilöylyjä, kelpaisi nippa nappa amerikkalaisen väkivaltasarjan osaksi.
Helsingin Sanomien rokkaava elokuvakriitikko Arto Pajukallio ei harmikseni ymmärrä ruotsalaista laatua. Hän heittää kaikille Wallandereille ja Beckeille kaksi tähteä ja moittii niitä kaavamaisiksi, mutta Surmanjahti sai heti kolme.
¤
Sitten on tietysti Håkan Nesser ja Stieg Larsson ja muut. Niihin palaan tällä palstalla toisella kertaa.
keskiviikko 13. tammikuuta 2010
tiistai 12. tammikuuta 2010
Kevytkiroilua
Dessutom tunnustaa monissa asioissa olevansa aika epämiehekäs. Yksi sellainen on kielenkäyttö.
Kiroilu ja muu v-tyyli ei oikein luonnistu. Se ei ole mikään kristillis-siveellinen tai muu periaatteellinen valinta vaan enemmänkin tyylitajun sanelema. Hyviäkin kirosanoja käytetään liikaa, ne ovat kärsineet inflaation ja menettäneet siksi tehonsa.
Suomen kielessä on poikkeuksellisen rikas manaussanasto. Siksi on sääli, että liikakäyttö on riistämässä sanastolta tuoreen ilmaisuvoiman.
Jos lyön vasaralla peukalooni, silloin karjun perkelettä. Kun tajuan mokanneeni pahasti ja joutuvani sen vuoksi kärsimään, loiskahtaa suusta saatanoita. Mutta ei joka päivä ja joka tilanteessa. Haistattelu, rivoudet ja hävyttömyydet eivät kuulu mihinkään tilanteeseen. Ne kuvastavat vain käyttäjänsä puutteellista ilmaisukykyä.
¤
Dessutom istuu usein Töölön kirjastossa selailemassa milloin mitäkin. Tänään hyllystä osui käteen Suuri kirosanakirja. Siihen on koottu kaikki mahdollinen alan sanasto ja selitetty käyttötilanteita ja etymologiaa.
Pääpaino näyttää tietysti olevan erilaisilla hävyttömyyksillä. Rikasta, moni-ilmeistä ja ilmaisuvoimaista, täytyy myöntää. Dessu jättää kuitenkin vapaaehtoisesti sellaiset nuorison yksinoikeudeksi.
Joukossa on kuitenkin huomattava määrä myös kelvollista sanastoa, jota luonnehtisin sanalla kevytkiroilu.
Tätä kyllä kelpaisi käyttää. Se on vähän kuin viiden rasvaprosentin kevytjuustoa, joka ei lihota eikä nosta kolesterolia mutta ei myöskään maistu erityisemmin. Sillä pärjää mutta siitä ei nauti.
Kevytkiroilu ei haise eikä ehkä (?) närkästytä edes kristillisen liiton puheenjohtajaa. Toisaalta se kuitenkin auttaa (?) lausujaansa purkamaan aggressioitaan, mutta vain sen saman viiden prosentin verran. Neitikiroilua, sanoisi jääkiekkoilija (paitsi ne, jotka oikeasti tuntevat nykyajan neitejä).
Tässä näytteitä:
Kiroilu ja muu v-tyyli ei oikein luonnistu. Se ei ole mikään kristillis-siveellinen tai muu periaatteellinen valinta vaan enemmänkin tyylitajun sanelema. Hyviäkin kirosanoja käytetään liikaa, ne ovat kärsineet inflaation ja menettäneet siksi tehonsa.
Suomen kielessä on poikkeuksellisen rikas manaussanasto. Siksi on sääli, että liikakäyttö on riistämässä sanastolta tuoreen ilmaisuvoiman.
Jos lyön vasaralla peukalooni, silloin karjun perkelettä. Kun tajuan mokanneeni pahasti ja joutuvani sen vuoksi kärsimään, loiskahtaa suusta saatanoita. Mutta ei joka päivä ja joka tilanteessa. Haistattelu, rivoudet ja hävyttömyydet eivät kuulu mihinkään tilanteeseen. Ne kuvastavat vain käyttäjänsä puutteellista ilmaisukykyä.
¤
Dessutom istuu usein Töölön kirjastossa selailemassa milloin mitäkin. Tänään hyllystä osui käteen Suuri kirosanakirja. Siihen on koottu kaikki mahdollinen alan sanasto ja selitetty käyttötilanteita ja etymologiaa.
Pääpaino näyttää tietysti olevan erilaisilla hävyttömyyksillä. Rikasta, moni-ilmeistä ja ilmaisuvoimaista, täytyy myöntää. Dessu jättää kuitenkin vapaaehtoisesti sellaiset nuorison yksinoikeudeksi.
Joukossa on kuitenkin huomattava määrä myös kelvollista sanastoa, jota luonnehtisin sanalla kevytkiroilu.
Tätä kyllä kelpaisi käyttää. Se on vähän kuin viiden rasvaprosentin kevytjuustoa, joka ei lihota eikä nosta kolesterolia mutta ei myöskään maistu erityisemmin. Sillä pärjää mutta siitä ei nauti.
Kevytkiroilu ei haise eikä ehkä (?) närkästytä edes kristillisen liiton puheenjohtajaa. Toisaalta se kuitenkin auttaa (?) lausujaansa purkamaan aggressioitaan, mutta vain sen saman viiden prosentin verran. Neitikiroilua, sanoisi jääkiekkoilija (paitsi ne, jotka oikeasti tuntevat nykyajan neitejä).
Tässä näytteitä:
alakerran ukko / appajee / belsebuubi / halvattu / heikkari / heikura / helkatti / helkkari / hemmetti / herttanen / hiisi / hiivatti / hilskutti / himpe / himputti / himskatti / hitsi / hitsin hitsi / hitto / huisi / jeekuna / jeskamandeera / jestas / jufenaut / jukolauta / jukoliste / jukopliut / jukra / juku / jukupätkä / jumankekka / jumbe / jummi / juupeli / karamba / katinkontit / kehveli / kissanviikset / lempo / pahus / pannahinen / peijakas / peijooni / pentele / perhana / perhonen / permanto / perskutarallaa / pirskatti / ryökäle / saakutti / saamari / samperi / turkanen / voihan nenä / voihan venäjä / voihan vinetto / voihan vitsi / hitto soikoon / juupeli soikoon / auta armias / hornan tuutti / hyvä sylvi / hyvät hyssykät / hyvä tavaton / voihan itku / jukran pujut / kauhistuksen kanahäkki / laupias taivas / myrsky ja mylväys / paha periköön / herran pieksut / seitsemän sarvipäätä / sus siunatkoon / taivahan talikynttilät / tuhat turkinpippuria / tuhannen tulimmaista / tuli ja leimaus / tuonelan tupajumit / voi veikkoset /
maanantai 11. tammikuuta 2010
Enqvistin lepotuoli
Kosmologian professori Kari Enqvist kirjoittaa HS-sunnuntaisivuilla (10.01.10) mainioita, kuten aina. Kuvakin on tyylikäs.
Kirjoitus ilmestyy sarjassa ”Minä rakastan”. Nimestä huolimatta kyseessä ei ole romanttinen höpsötys vaan tiukkaa asiaa. Professori esittelee siinä esineen, jota rakastaa. Esine on hänen kesälaiskottelussa käyttämänsä saksalainen aurinkolepotuoli.
Kaipuun rakastetun syliin ymmärtää, kun katsoo ikkunasta ulos.
Valokuvassa professori on kantanut tuolinsa ulos hankeen. Hän istuu (tai pikemminkin makaa) tuolissaan pipo päässä, talvitakissa, tumput käsissä. Tuolista puuttuu pehmusteet, on vain paljas metallirunko. Lunta on satanut miehen päälle. Ilmeessä on kärsimystä. Parta ja aurinkolasit ovat huurussa.
Professori Enqvist on taitava kirjoittaja. Dessutom on lukenut muutamia - ei tosin vielä tätä uusinta ”Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat”.
Enqvist on yksi näitä luonnontieteen monipuolisuusmiehiä, jotka näkevät tosissaan vaivaa valistaakseen - ja siinä sivussa lempeän inhottavasti pilkatakseen - Dessutomin kaltaisia pinttyneitä humanisteja. Muita samalla kansantajuisuuden asialla olevia luonnontieteilijöitä ovat Osmo Pekonen ja Esko Valtaoja.
Dessutomin (ja monien muiden humanistien) arvostus näitä herroja kohtaan perustuu siihen, että he eivät näytä olevan - monien kaltaistensa tapaan - mitään fakki-idiootteja. Teksteistä näkyy laaja kirjallisuuden ja muiden taiteiden tuntemus. Elämän moni-ilmeisyys ei ole jäänyt teorioiden taakse.
Enqvist on kirjoissaan yrittänyt kohtalaisen välttävin tuloksin selostaa Dessutomille, millaiset olot vallitsevat avaruudessa aina avaruuden kaukaisinta takalaitaa myöten. Voi olla, että hän tietää.
Parhaimman vaikutuksen Dessutomiin hän on kuitenkin tehnyt kulttuuriesseillään. Dessutom luki vuosia sitten hykerrellen esseen ”Vien rucolan takaisin”. Sen vaikutuksesta Dessutom pisti rucolaa kasvamaan Hiljaistenmiestenlaakson lähellä sijaitsevan kesäkotinsa kasvimaahan ja perehtyi tämän mainion kasvin käyttöideoihin ruoanlaitossa. Ilman Enqvistin esseetä tämä olisi jäänyt tekemättä.
Mutta takaisin Enqvistin aurinkotuoliin. Hän kehuu, että tuolissa saksalainen insinööritaito kohtaa herkkävaistoisen eurooppalaisen olemuksellisuuden.
Mitähän se sellainen on?
Tässä taitaa kosmologian professori mennä hakoteille. Mielestäni hänen tuolivalintansa on huono. Tuolia kokeilleena Dessutomin mielipide on, että se on kankea kuin kepulaisisäntien Mersu. Siitä puuttuu taiteellinen eleganssi. Ei siinä baskeri päässä voi istua ja punaviiniä maistella. Eivät saksalaiset insinöörit osaa sellaisia laatuja tuoleihinsa tehdä. Eivätkä autoihinsa.
Dessutomin mielestä aurinkotuolien rättisitikka on Baden-Baden-tuoli. Siihen paksu pehmuste, ja a vot, siinä kelpaa kesä lojua hevoskastanjan alla pilviä katsellen.
¤
Kun katson ulos ikkunasta nyt, tammikuun yössä, näen lumisen Töölöntorin ja siellä muutaman öisen kulkijan nakkikioskin ympärillä. On vaikea uskoa, että kesä ja aurinkotuoliaika on todella lähellä. Vappuna se yleensä on jo hetkittäin mahdollista, joskus pääsiäisenäkin. Ei neljää kuukautta jäljellä.
Samantapaisissa puuhissa kesämme vietämme, professori ja minä. Minä vaan mukavammassa tuolissa. (kuva viime syyskuulta, jolloin kannoin tuolin talvivarastoon)
Kirjoitus ilmestyy sarjassa ”Minä rakastan”. Nimestä huolimatta kyseessä ei ole romanttinen höpsötys vaan tiukkaa asiaa. Professori esittelee siinä esineen, jota rakastaa. Esine on hänen kesälaiskottelussa käyttämänsä saksalainen aurinkolepotuoli.
Kaipuun rakastetun syliin ymmärtää, kun katsoo ikkunasta ulos.
Valokuvassa professori on kantanut tuolinsa ulos hankeen. Hän istuu (tai pikemminkin makaa) tuolissaan pipo päässä, talvitakissa, tumput käsissä. Tuolista puuttuu pehmusteet, on vain paljas metallirunko. Lunta on satanut miehen päälle. Ilmeessä on kärsimystä. Parta ja aurinkolasit ovat huurussa.
Professori Enqvist on taitava kirjoittaja. Dessutom on lukenut muutamia - ei tosin vielä tätä uusinta ”Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat”.
Enqvist on yksi näitä luonnontieteen monipuolisuusmiehiä, jotka näkevät tosissaan vaivaa valistaakseen - ja siinä sivussa lempeän inhottavasti pilkatakseen - Dessutomin kaltaisia pinttyneitä humanisteja. Muita samalla kansantajuisuuden asialla olevia luonnontieteilijöitä ovat Osmo Pekonen ja Esko Valtaoja.
Dessutomin (ja monien muiden humanistien) arvostus näitä herroja kohtaan perustuu siihen, että he eivät näytä olevan - monien kaltaistensa tapaan - mitään fakki-idiootteja. Teksteistä näkyy laaja kirjallisuuden ja muiden taiteiden tuntemus. Elämän moni-ilmeisyys ei ole jäänyt teorioiden taakse.
Enqvist on kirjoissaan yrittänyt kohtalaisen välttävin tuloksin selostaa Dessutomille, millaiset olot vallitsevat avaruudessa aina avaruuden kaukaisinta takalaitaa myöten. Voi olla, että hän tietää.
Parhaimman vaikutuksen Dessutomiin hän on kuitenkin tehnyt kulttuuriesseillään. Dessutom luki vuosia sitten hykerrellen esseen ”Vien rucolan takaisin”. Sen vaikutuksesta Dessutom pisti rucolaa kasvamaan Hiljaistenmiestenlaakson lähellä sijaitsevan kesäkotinsa kasvimaahan ja perehtyi tämän mainion kasvin käyttöideoihin ruoanlaitossa. Ilman Enqvistin esseetä tämä olisi jäänyt tekemättä.
Mutta takaisin Enqvistin aurinkotuoliin. Hän kehuu, että tuolissa saksalainen insinööritaito kohtaa herkkävaistoisen eurooppalaisen olemuksellisuuden.
Mitähän se sellainen on?
Tässä taitaa kosmologian professori mennä hakoteille. Mielestäni hänen tuolivalintansa on huono. Tuolia kokeilleena Dessutomin mielipide on, että se on kankea kuin kepulaisisäntien Mersu. Siitä puuttuu taiteellinen eleganssi. Ei siinä baskeri päässä voi istua ja punaviiniä maistella. Eivät saksalaiset insinöörit osaa sellaisia laatuja tuoleihinsa tehdä. Eivätkä autoihinsa.
Dessutomin mielestä aurinkotuolien rättisitikka on Baden-Baden-tuoli. Siihen paksu pehmuste, ja a vot, siinä kelpaa kesä lojua hevoskastanjan alla pilviä katsellen.
¤
Samantapaisissa puuhissa kesämme vietämme, professori ja minä. Minä vaan mukavammassa tuolissa. (kuva viime syyskuulta, jolloin kannoin tuolin talvivarastoon)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)