Filmihullun muisto

Pidän itseäni aika monipuolisesti elokuvahistoriaan perehtyneenä. Itseoppinut harrastelija kuitenkin olen, sillä minulla ei ole mitään muodollista koulutusta alalla. Paitsi että minulla on ollut yksi opastaja, jonka esitelmien ja kirjojen johdattamana olen vuosikymmeniä alaan perehtynyt. Hän on nyt poissa: Peter von Bagh.

Ensikosketus oli joskus 70-luvun alussa Elokuva-arkistossa. Kävin siellä usein, ja ohjelma koostui elokuvan tärkeistä klassikoista. Siihen aikaan oli myös elokuvakerhoja, jotka keskittyivät klassikoihin. Jopa teinien elokuvakerho veti Bio Rexin täyteen. Ensimmäistä kuulemaani Petterin elokuvaesittelyä en muista, mutta niitä kertyi suuri määrä. Sitten niitä alkoi tulla radiosta ja televisiosta. Petteri valitsi ohjelmistoa monille eri foorumeille.

Filmihullu-lehden  tilasin joskus 70-luvun puolivälissä, ja siitä asti olen ollut kestotilaaja. Petteri on ollut päätoimittaja koko ikisen ajan. Noin 35 vuoden lehdet ovat minulla tallessa kellarikomerossa isoissa nipuissa. Välillä olen miettinyt, mitä minä niille tekisin. Ei niitä pois voi heittää, mutta niitä on liikaa minun säilytettäväkseni.

Sodankylän festivaaleilla olen muutaman kerran poikennut, ja olisin mielelläni poikennut useamminkin, mutta kun se on niin kilskatin kaukana. Sen sijaan olen tarkasti tukenut festivaaliraportit.

Petterillä oli hämmentävä kyky olla innostunut aiheistaan. Se teki esitykset nautittaviksi. Samanlaiseen haltioitumiseen ei moni kykene. Minun kokemuspiirissäni muistuvat mieleen Erik Tawaststjernan Sibelius-esitelmät Yliopiston juhlasalissa  ja Rotislav Holthoerin Tutankhamon-esitelmät Egyptologisessa seurassa. Professoreita, joissa oli hehkua.

Petteri yhdisti sujuvasti kaikki taidelajit ja aikakaudet samaan pakettiin. Olin paikalla monessa nostalgiatilaisuudessa, joissa Petteri oli järjestäjänä ja juontajana. "Jäähyväiset 1970-luvulle" toi yhteen aikakauden musiikki-ilmiöt kaikilta laidoilta, rokista pelimanneihin, Suomi-iskelmistä  taistelulauluihin, Juicesta Veikko Laviin. Tilaisuudet ja myöhemmät televisiodokumentit onnistuivat nostamaan arvoon myös korkeakulttuurin jalkoihin jääneet lajit rillumareistä turhapuroon.

Ja sitten nämä kirjat. Kirjahyllyssäni on paksuja kirjoja, ja osa on lainassakin. Olen aika usein pitänyt tapana lukea ennen klassikkoelokuvan katsomista, mitä Peter von Bagh siitä kirjoittaa. Se on hyödyllinen tapa, sillä kirjassa Petteri saattaa hehkuttaa jotakin yksittäistä, nopeasti ohi vilahtavaa kohtausta, näyttelijän ilmettä, nerokasta kuvakompositiota, osuvaa repliikkiä tai muuta yksityiskohtaa. Katsoja osaa tarkkailla sellaisia  aivan toisella tavalla, kun tietää mitä odottaa. Tai sitten kirja kertoo antoisia taustatietoja tai anekdootteja kyseisen elokuvan tekemisestä.

Hufvudstadsbladetin elokuvakriitikon muistosanoja lainaten: ""Himlen kan vänta (en film av Ernst Lubitsch) men Sit tibi terra levis.

http://www.filmihullu.fi/

Tyyliin sopiva

Kun valitsin kaapista solmiota, mieleen juolahti Majakovskin osuva luonnehdinta: "Amerikkalainen solmio on risteytys kanarialintua, tulipaloa ja Mustaamerta."

Minulla on solmioita vaikka kuinka paljon, en viitsi edes laskea lukumäärää. En enää juuri koskaan joudu tilaisuuksiin, joissa pitää käyttää solmiota, ja privaatisti en käytä ollenkaan. Miksi siis säilytän sellaista määrää? Enkö voisi pistää niistä suuren osan vaikkapa kirpputorikeräykseen.

Ihan tuollaista Majakovskin tarkoittamaa minulla ei ole. Isälläni oli, en tiedä, mihin se on kadonnut. Ja toden totta, hän sai sen solmion joulupaketissa Amerikkaan muuttaneilta sukulaisilta. Paketeissa oli myös hawaijipaitoja, sellaisia räikeimmän päälle värikkäitä. Kyllä niitä vieraille esiteltiin ja ihmeteltiin, mutta missään niitä ei kehdattu käyttää. Kuvitelkaa nyt, 1950-luvun Jyväskylä. Hoitoonhan sellaisessa paidassa kulkenut mies olisi ohjattu.

Ajat ovat muuttuneet. Nykyisin sellainen olisi aivan kelvollinen asuste, jos ei muulla niin ainakin pääministerillä. Aikahan on nuorekas, sporttinen ja positiivinen.

Kravattivarastossani on vaikka mitä. Vanhimmat ovat 70-luvulta. Sen ajan nuoren miehen kravatit näyttävät nyt oudoilta. Ne ovat hyvin kapeita, muutama on punottu, yksi nahkainenkin. Yksivärisiä, vähän kuin nauhoja. Tulevatkohan sellaiset uudestaan muotiin vai odotanko turhaan?

Olin menossa epämuodolliseen, vähän karnevaaliseen ja kosteaan tilaisuuteen, jossa oli kirjallinen perusvire, Siksi valitsin toisen kahdesta räikeästä solmiostani, sen kulttuuritietoisemman. Valinta osui ilmeisesti kohdalleen. Yksikin kanssajuhlija olisi halunnut ostaa sen. En myynyt, vaikka hintatarjous oli viskipullo, ihan aitoa skottilaista, näin kansanäänestyksen kunniaksi.

Kuvassa kravatti sellaisena kuin se skannerin kuvaamana näyttää. Ei nyt aivan Majakovskin ivaamaa lajia mutta ei myöskään  arvokkaimpiin tilaisuuksiin kelvollinen.

Vanhan viehätys

On asioita, joissa en ole ollenkaan pysynyt ajan tasalla. Yksi sellainen on rock-musiikki.

Minun kultakauteni oli 1960-luku. 1970-luvulla oli vielä paljon hyvää, mutta sen jälkeen otteeni ja kiinnostukseni alan kehitykseen pikkuhiljaa hiipui. Viimeistään 1990-luvulla kiinnostus loppui kokonaan. Ei löytynyt mitään seuraamisen arvoista.

Kultakauden bändit ovat edelleen hyvässä muistissa ja levyt hyllyssä. Ylivoimainen ykkönen oli Beatles, mutta sen vanavedessä oli monta hienoa yhtyettä ja levyä. Palaan edelleen niiden kuunteluun sopivissa tilanteissa. Tiedän paljon ikäisiäni ihmisiä, joilla on samankaltainen kokemus. Se oli sukupolvikokemus, joka ei katoa sielusta.

Yllättävän monta kultakauden bändiä on edelleen toiminnassa. Minä olen pyrkinyt käymään niiden konserteissa, kun niitä on Suomeen tai Ruotsiin saapunut.

Tiedän, että monen mielestä on jotenkin säälittävää, kun ikämiehet yrittävät vielä rahastaa vuosikymmenten takaisella rock-maineella. Periaatteessa olen samaa mieltä, mutta käytännössä olen havainnut, että moni bändi on aivan huippuvireessä. En ole nähnyt sellaista, minkä voisin tuomita rahastukseksi tai millään tavalla säälittäväksi. Alkuperäinen miehitys on kyllä kaikissa jonkin verran muuttunut mutta vanhaa kaartiakin on kaikissa jäljellä.

Olen parin viime vuoden aikana käynyt Procol Harumin, Rolling Stonesin, Jethro Tullin ja Yardbirdsin konsertissa. Stonesien näyttämöllisestä rock-kukkoilusta en hirveästi innostu, vaikka hyvin jaksavat sedät heilua. Yardbirds oli vaisuhko, mutta kaksi muuta olivat mielestäni aivan huippuja.

Lista sai keskiviikkona jatkoa. The Hollies esiintyi Finlandia-talossa. 60-lukulaiset muistavat Holliesin tarttuvat melodiat ja heleän kolmiäänisen laulusoundin. Maailmanluokan hittejä olivat mm. I´m alive, Bus Stop, I can´t let go, Carrie Ann, Stop, stop, stop ja Sorry Suzanne.

Alkuperäisistä jäsenistä oli vain kaksi jäljellä mutta soundi oli entinen. Laulu oli pääasia, ei show. En ryhdy musiikkikriitikoksi, sillä siihen minulla ei ole edellytyksiä, mutta vaikutelmani oli erittäin myönteinen. Esitys oli kunnianhimoinen ja käsittääkseni erittäin vaativa, ei lainkaan mikään teini-pop-tyyppinen, jollaiseksi alkuaikojen Hollies joskus leimattiin. Salillinen varttuneessa iässä olevaa yleisöä riemastui esityksestä oikein kunnolla, minä mukana. Klikkaamalla kuvan suuremmaksi näkee tarkemmin, millaista ikäluokkaa nykyinen rock-yleisö on.

Liitän tähän linkiksi YouTubesta löytyneen kappaleen  He Ain´t Heavy, He is My Brother . Se oli minulle yksi varhaisimmista pop-elämyksistä, jonka sanoitus aiheutti ihan oikeasti liikutuksen tunteita ja johdatteli ymmärtämään maailman asioita uudesta näkökulmasta.

http://www.youtube.com/watch?v=EYzfTdIZoP0