Melkein kesä

Kun tammikuusta on päästy, mieliala muuttuu. Talvi alkaa olla vähissä.

Outoa on, että Helsingissäkin on nyt lunta, pitkään aikaan ei ole ollut. Mutta varmaan se äkkiä sulaa. Hiihtämään en aio ryhtyä, vaikka kellarikomerossa on sukset, porkat, pipo ja anorakki. Eikä latukaan ole kaukana, Auroran sairaalan vierestä alkavalle Keskuspuiston ladulle ei ole täyttä kilometriäkään.

Outoa on sekin, kuinka kaukaiselta menneisyydeltä aktiivinen hiihtomenneisyys nykyisin tuntuu. Lapsena ja nuorena ei ollut ollenkaan harvinaista lähteä tuosta vaan ohimennen 10 kilometrin kierrokselle Jyväskylän Laajavuoren maastoon hirmupakkasella. Varttuneen iän vähäiset yritykset Auroran sairaalalta Maunulan majalle sen sijaan ovat tuntuneet kovan luokan ponnistuksilta, ja paluumatka on ollut viisasta suorittaa bussilla.

Kävely on minulle luonteva laji, nimenomaan kaupunkikävely, jossa voi pysähdellä ja poiketa milloin mihinkin ilman ennakkosuunnitelmaa. Liukkaalla kelillä korona-aikaan sekin on lamassa. Mutta kun nyt kevät on lähellä ja rokotus mitä ilmeisimmin kohta saatu, niin eiköhän paluu keskustan kaduille ole kohta taas vuorossa.

Sitä odotellessa pitäisi varmaankin kaivaa puutarhakirjat esille ja tutkia, millaisia ideoita löytyisi kesän yrtti- ja kukkaviljelyyn. Joko olisi aika pistää jotakin itämään ikkunalaudalle? Muutto maalle toteutuu heti kun kesärenkailla uskaltaa lähteä matkaan. Ja sitten on erikseen mietittävä, olisiko aika vuosikymmenien harkinnan jälkeen opetella kalastamaan. Sopiva vesistö ja vene olisi käytettävissä, vain tieto ja taito puuttuvat.

Vaikka nyt on lunta, talvituntuma ja -mieliala puuttuu, varsinkin minulta täällä Helsingissä. Ennen oli toisin. Siksi liitän tähän talviymmärrystä ja nostalgiaa menneiltä ajoilta. Mikael Agricola antaa hieman vaikeaselkoisella ortografiallaan toiveikkaita näkymiä terveystilanteeseen.   Kuva:  Elsa Beskow, Olles skidfärd - 1907   (Ollin hiihtoretki, suom. Eila Kivikk´aho)

 

Vaikka mitä

Karanteenikummajainen aiheuttaa outoja valintoja. Televisiostakin katson vaikka mitä. Kuten mäkihyppyä.

Ei hyvältä näytä. Ei mene niin kuin Kankkosen aikaan, ja Halosen ja Kirjosen ja Kärkisen. Ja muistaakseni vielä jonkin aikaa näiden jälkeenkin. Silloin seurasin viimeksi, radiosta. Silloin tyylikin oli kaunista, ei lennetty jalat levällään. Onko tuo nyt mistään kotoisin, kun nyt paras suomalainen yltää sijalle kaksikymmentä ja jotain. Televisiosta näin lyhyitä hyppyjä, rumalla tyylillä.

Suomen mäkihyppy näyttää kulkevan kestävyysjuoksun viitoittamaa tietä. Keihäänheitto seuraa perässä. Sen jälkeen ei tietääkseni ole jäljellä enää mitään syytä kiinnostua suomalaisesta huippu-urheilusta.

Oma liikuntani ei myöskään kukoista, sillä ulkona on liukasta. Ei uskalla lähteä kävelylle. Olen kyllä kokeillut piikkipohjallisia, mutta se tekee kävelyn epämukavaksi. Kengän korko nousee liian korkeaksi ja siinä ristiselkä kipeytyy. Korvikkeeksi olen ottanut kuntopyörän. Se on pitkään toiminut makuuhuoneen nurkassa vaateripustimena. Ohjaussarvet ovat hyvä henkari paidalle ja takille, housutkin voi siihen viikata.

Joulun alla otin sen kuntoilukäyttöön. Mutta ei maailmassa kyllä monta tylsempää puuhaa ole. Puoli tuntia on aivan maksimi, minkä sitä veivaamista sietää. Sen jälkeen olen tavallistakin äkäisempi.

Tuntuvat kyllä muutkin joutuneen luopumaan mieluisista liikuntamuodoista, mitä nyt olen puhelimitse tuttujeni kuulumisia kysellyt. Naiset varsinkin tuntuvat kärsivän, kun eivät voi mennä ryhmäjumppaan tai tanssitunnille. Ex-sihteerini on katkeroitumassa lopullisesti, kun on joutunut keskeyttämään itämaisen taistelulajien kurssinsa. Yritin lohduttaa, että voihan hän sentään jatkaa toista bravuuriaan, käsilläkävelyä. Se käy kotonakin. Mutta ei sekään ole hyvä. Pitäisi olla yleisöä, väitti tämä tunnettu linssilude.

Yksi kaverini - miespuolinen! - oli murheissaan, kun ei pääse tanhukerhoonsa. Siitä muistui mieleeni tapaus muutaman vuosikymmenen takaa. Olin täyttämässä jotain pyöreitä vuosikymmeniä. Työpaikallani keräsivät rahaa kimppalahjaan, ja tämä edellä mainittu tanhumies tuli lähettiläänä kysymään, miten suhtautuisin, jos lahjarahalla minulle hankittaisiin kansallispuku. Pääsisin sitten vaikkapa tanhuamaan.

Siinäpä piti äkkiä päättäväisesti mutta hienotunteisesti torjua moinen idea. Ei niin että minä vastustaisin kansankulttuuria ja maakuntahenkeä sinänsä, kaikki kunnia sellaisille. Mutta minun karnevalistisella  luonteellani oli mahdoton nähdä sieluni taipuvan sellaiseen asentoon, että voisin vakavalla naamalla näyttäytyä ehdotetussa asussa julkisesti.

Niinpä he joutuivat käyttämään lahjarahan tunnetun taidemaalarin naivistiseen tauluun. Se on edelleen olohuoneen seinällä.

 (Kuva:   Sisäilmaa, ohj. Tiina Lymi 2020. YLE)

Minä sika

Torin nurkalla kaupasta palatessa tuli tuttu mies vastaan. En minä olisi häntä tuntenut, sillä maski peitti naaman. Mutta hän tunsi minut, vaikka minullakin oli maski. Kai minussa on muitakin tunnistettavia piirteitä kuin ne maskin piilottamat. Pyöreät silmälasinpokat, pitkähkö vaalea tukka.

Siinä me pakkasessa puhuttiin aika hetki maskiemme läpi niin kuin Villin Lännen pankkirosvot. Tavallisissa oloissa olisin pyytänyt sisälle, mutta nyt se ei käy.

Hän pääsi hiljattain eläkkeelle, minä olen siinä jo veteraani. Hän on uudesta elämänmuodostaan hirmuisen innostunut. Kaikki on mennyt uusiksi, eläkeläisaskaretta on vaikka kuinka paljon eikä siinä pandemia haittaa ollenkaan.

Koulutukseltaan hän on fennougristi ja kansanrunouden tutkija, alkujaan niitä vanhan kunnon prof. Matti Kuusen alalle kasvattamia.

Sen alan ihmisillä on yleensä sana hallussaan niin kuin muinaisilla runonlaulajilla. Monenlaisissa tilanteissa ja tilaisuuksissa olen kuullut hänen suvereenista suunsoittoaan, joka koostuu jos vaikka mistä perinteellisistä loitsuista, pilapuheista ja sananlaskuista tai niiden omintakeisista muunnelmista tai travestioista. Kielellisen aarteiston hän tuntuu osaavan kokonaisuudessaan ulkoa.

Nämä tällaiset henkilöt pärjäisivät hyvin niissä viihteeksi kutsutuissa television ohjelmissa, joissa kirjailijoita ja muita on koottu pöydän taakse vierekkäin letkauttelemaan.

Nyt hän ensin kehua retosteli urheiluharrastuksellaan, joka on päässyt vauhtiin vapaa-ajan lisäännyttyä. Kävelykilometrejä kertyy vaikka kuinka paljon ja kiloja katoaa lenkkipoluille. Lisäksi painonnostoa ja soutua omassa autotallissa. Ja laulua ja haitarinsoittoa. Kansantanssi valitettavasti on nyt karanteenissa. Tieteellinen työkään ei ole unohtunut, uusi artikkeli on suunnitteilla, ehkä aikanaan Virittäjä-lehteen tulossa.

Tuollainen ylitarmokkuus ärsyttää, vai ehkä peräti masentaa, kun oma tarmokkuus on tyhjäkäynnillä. Kysymyksiin kuulumisistani ja puuhistani vastailin jotain ylimalkaista, etten kovin pahasti joutuisi valehtelemaan.

Lenkkeilystä hän kysyi erityisen painokkaasti. Selitin, että se on vähän huonoa ollut, kun ei huvita mennä metsään. Mieluummin kävelisin keskikaupungilla, mutta siellä on kaikki kiinni. Ja kamalaa pakkastakin ollut, pitäisi varmaan hankkia pitkät kalsarit. Ja liukasta. Ja lenkkarit huonot ja liukuesteiden piikit kuluneet.

 Tulihan sieltä se letkautus, suoraan kansanrunousarkiston ytimestä:

- Aina sika syitä löytää:  maa kova, kärsä kipeä.

                                               (Kuva:  Vincent van Gogh:  Kengär  - 1887)

 

Notkeus

Huoli näyttää olevan suuri. Olen itse hieman jäävi arvioimaan, onko se aiheeton.

Nuorisosarja on selvästi ottanut asiakseen tarkkailla touhujani. Epäilyn ydin näyttää olevan siinä, makailenko päivät pitkät sohvalla lukemassa tai lojun laiskanlinnassa katsomassa elokuvia. Sitä uhkakuvaa kohtaan on nyt ryhdytty tarmokkaisiin vastatoimiin.

Minulle tuotiin kuvassa näkyvät urheiluvälineet.

Ajatus on varmasti kulkenut sitä rataa, että näinä ikimuistoisina korona-aikoina en saa mitään liikuntaa, kun en uskalla lähteä ulos kämpästä. En enää edes luuhaa kaupungilla niin kuin tavallisina aikoina. En edes käy kaupassa, sillä ruokakassi tuodaan oven taakse.

Nyt siis reuhdon tällaisten outojen vehkeiden kanssa ja lisäksi vääntelen kroppaani epämukaviin asentoihin netissä mellastavan notkean näköisen naishenkilön komentojen tahdissa. Siinä touhussa kasvaa aito pelko, ettei tule mitään revähdyksiä, kramppeja tai nyrjähdyksiä.

Pelko ei ole aiheeton. Revähdyksiä voi tulla hyvin yllättävissä tilanteissa - minulla on omaa kokemusta. Nuorena opiskelijana kävin puhetekniikan ja äänenmuodostuksen kurssia. Siinä oli hyvin laajaliikkeisiä ja suurieleisiä harjoituksia, ja eikös vaan minulta keskellä klassikkorepliikkiä revähti alaselkä ja lonkka. Suuret eleet loppuivat siihen. Pari kuukautta klenkkasin hyvin kivuliain askelin. Muistan vieläkin ne mietteliääksi pysähtyneet ilmeet ja katseet, kun kaverit kysyivät, missä ihmeen touhussa minä olen noin pahasti vammautunut. Vastasin, että kävin puhetekniikan kurssin. Siinä ei tullut sitä oivaltavaa nyökkäysilmettä, että ai jaa, no ilmankos...

Tämä pelko on nyt palannut, mutta yritän pitää sen hallinnassa. Ehkä ruumiillinen kunto ja notkeus lisääntyy ihan terveellisellä tavalla. Unohtaa ei kuitenkaan sovi henkistä notkeutta. Ruumiin ja sielun on hyvä pysyä tasapainossa.

Mikäpä olisi ruumiilliselle rasitukselle parempi kaveri kuin runous. Siihen tarkoitukseen etsin aiheeseen liittyvää aineistoa. Sitä löytyi.

Näyterunoa siis lausun ruumiillisen rasituksen rinnalla. Runon jonkinasteinen ylevämielisyys ja pateettisuus on varmaankin kelvollinen osoitus henkisen notkeuden korkeasta tasosta?

Pätevä syy

Tänä talvena minulla on kerrankin pätevä syy sille, miksi en ole lähtenyt hiihtämään. Monena aikaisempana talvena olen joutunut keksimään asialle tekosyyn, kuten että minulla poloisella on liian kiire / puutteelliset välineet / oirehtiva flunssa. Muuten kyllä olisin lähtenyt...

Nyt ei ole lunta. Katsokaa vaikka tuoretta kuvaa Töölöntorista. Hiihdäpä siinä! Tätä epäluuloisinkaan minut tunteva ilkimys ei voi kiistää. Sää pelastaa minut paljastumasta laiskuriksi.

Edellä kuvattu tosikertomus kuvastaa minussa harvoin ilmenevää Pollyanna-periaatetta, jossa pyritään löytämään ikävästäkin asiasta positiivisia puolia. Se ikävä puoli on nimeltään ilmastonmuutos.

En ollenkaan ihmettele nuorisossa kasvavaa ilmastoahdistusta. Kun siihen liittyy monenlaista pelottavaa muutosta, kuten hyönteisten ja pörriäisten katoaminen, myrskyt ja tulvat ja metsäpalot ja muut, ahdistukselle on aihetta. Kun tähän vielä liittyy kasvavan poliittisen äärioikeiston julmistelu asioiden korjaamista vastaan, peli tuntuu menetetyltä, paitsi että nuorisossa näyttää taas nousevan tervettä aktivismia.

Tänä yönä myrskyää. Tämänkertainen rajuilma on nimeltään Dennis-myrsky. Edellisestä ei ole viikkoakaan. On helmikuun puoliväli. Ulos ei voi mennä. Onneksi kävin eilen kaupassa, vaikka eilenkin satoi. Kastuin vain kohtuullisesti, sillä ruokakauppa on aivan kulman takana ja juomakauppa melkein vieressä. Autoa en tarvitse, eikä sitä minulla olisikaan, sillä se on ollut jo pitkään talviteloilla Vantaalla kaverin tallissa.

Kun ulos ei ole voinut mennä edes kävelemään, olen pysynyt visusti sisällä. Päivän lukunautinto on ollut sykähdyttävän feministinen sarjakuva-albumi nimeltä Einsteinin vaimo (Liv Strömquist / Sammakko 2018). Erityisen sykähdyttävä siinä on sarja nimeltä Maailmanhistorian järkyttävimmät poikaystävät. Siinä saavat uudenlaista näkökulmaa sellaisen merkkimiehet kuin Albert Einstein, Pablo Picasso, Karl Marx, Edvard Munch, Percy Bysshe Shelley ja muutama muu.

Näytteenä oleva sivu on tästä viimeksi mainitusta järkyttävästä poikaystävästä, Shelleystä, kuuluisasta englantilaisesta runoilijasta. Ennakoivaa Pollyanna-asennetta toivoen odotan huomiseksikin sadepäivää, jotta minulla olisi pätevä syy pysyä sisällä ja lukea saman tekijän sarjakuva-albumi nimeltä Prinssi Charlesin tunne.

Harjoittelu kesken

Niin kuin hyvin tiedetään, on Dessu päättäväinen, uudistushaluinen ja nuorekas mieleltään. Niinpä hän jälleen kerran nokka innosta tuhisten mennyt mukaan uuteen muotivillitykseen.

Itse asiassa villiinnyin jo kesällä kesäkodissani Längelmäveden rannalla, kun sain lukea lehdestä uskomattoman hyvän uutisen. Sen mukaan lääketieteellisessä tutkimuksessa on lopultakin vahvistettu, että on olemassa konsti minuakin vuosikymmenet harmittaneen vaivan poistamiseksi.

Harmillisen vaivan nimi on paksu vatsa ja vaivan poistavan konstin nimi on hula-vanne.

Ei tarvitse puoltakaan tuntia päivässä veivata vannetta lantionsa ympäri, niin jopa alkavat ympärysmitat pienentyä. Yksikin hula-ihminen todistaa, että 34 cm ympärysmitasta on kadonnut muutamassa kuukaudessa. Ja lääketieteelliset tutkimukset vahvistavat, että tämä ihan oikeasti toimii - on lähdeviitteet ja kaikki.

Voi että olisin tämän tiennyt. Minulla on nimittäin ollut kesäkotini aitanparvella hula-vanne kaikki nämä vuodet, jostakin 1960-luvulta asti. En vaan ole ymmärtänyt ottaa sitä käyttöön.

Nyt otin. Tai tarkemmin sanoen yritin ottaa. Jostain syystä se ei kuitenkaan suostunut pyörimään ympärilläni, vaikka kuinka veivasin, vaan putosi koko ajan maahan. Ehkä vanne on jotenkin kadottanut pyörimiskykynsä maattuaan vuosikymmenet käyttämättömänä aitanparvella.

Otin vanteen mukaan kun muutin takaisin Helsinkiin. Ajattelin, että opettelen pyöritystä kaikessa rauhassa olohuoneessani. Siinä eivät tuulenpuuskatkaan pääse haittaamaan treenejä samalla tavalla kuin kesäkodin pihaniityllä.

Netistä olen yrittänyt etsiä niksejä. Ei ole löytynyt mutta etsintä on kesken. Jatkan harjoitusta sitten kun löytyy - ei kannata masentaa itseään epäonnistumalla. Tässä on mallina eräs Liukkonen, jota houkuteltiin mukaan uimahalliin. Hän kuitenkin tiukasti torjui ehdotuksen ja sanoi, ettei suostu menemään veteen ennen kuin osaa uida.

 

Nuoruutta ja notkeutta

Tätä pitäisi nyt ruveta kokeilemaan. Toisaalta olen aika epäilevä, toisaalta hieman innostunut.

Ainakin sain asiantuntevaa opastusta kesällä. Käytössäni oli vähän niin kuin personal trainer ellei peräti coach. Kaikilla sellainen kuulemma on - se on nykyaikaa.

Sen myönnän, että tarvetta on. Notkeudessa on ongelmaa ihan oikeasti.

Mutta tilanne on korjattavissa helposti, näin minulle kerrottiin. Tai jos ei nyt ihan helposti, niin sisulla ja sinnikkyydellä kuitenkin. Sitähän minulla on.

Ongelman ydin on siinä, että en liiku tarpeeksi vaan istun aina. Tai jos en ihan aina, niin sitten makaan. Näin minulle väitettiin, mutta se on kyllä pahaa puhetta ja panettelua. Minähän kävelen kaupungilla kaiken aika - paitsi sateella ja liukkaalla. Aika paljon kuitenkin. Ja kesäisin uin. Siihen tosin ilkimysmäinen valmentaja huomautti, että minun uimiseni on suurelta osalta makaamista. Ensin kyllä uin järvenselälle, mutta siellä ryhdyn kellumaan pitkiksi ajoiksi. Kelluminen on makaamista.

Aluksi minut pistettiin pyörittämään hula-vannetta. Kesäkodin tallinvintillä on ollut sellainen vuosikymmeniä. Homma ei kuitenkaan lähtenyt sujumaan. Vanne ei pysynyt kohdallaan vaan putosi maahan koko ajan. Jotain häikkää tekniikassa? Valokuvia ja videoita siitä otettiin suuret määrät, jotta voisin kotona tutkia tekniikkani virheitä. En kehtaa valokuvaa tähän pistää näytille - ehkä sitten kun taito on hallinnassa.

Istumista pitäisi ohjelmallisesti vähentää niin että nousen nojatuolista, pidän tauon lukemisesta ja teen hetken jumppaliikkeitä ja venytyksiä ja taivutuksia tuon tuostakin. Kello pitäisi pistää pirisemään varttitunnin välein, jotta ei unohdu. Ympärillä olevat huonekalut ja esineet kelpaavat apuvälineiksi. Liikeradat vaikeutuvat sitä mukaa kuin jänteet ja lihakset venyvät. Jouluun mennessä pystyn jo kesken lukemisen ihan huomaamatta heittämään sarjan  notkeita liikkeitä.

Ärtyneitä ajatuksia

Minulla on tunnetusti huono sietokyky. Kaikenlaisesta jaksan ärsyyntyä. Valitan ja natkutan milloin mistäkin. Se kuuleman mukaan ärsyttää monia tuttavia. Samoin joitakin blogin lukijoita, jotka toivoisivat saavansa lukea blogeista mielen ylennystä ja piristystä.

Olen talven mittaan sattuneesta syystä tullut katsoneeksi poikkeuksellisen paljon televisiota (ja näkemästäni muistiinpanoja kirjoittaen). Siis sellaisiakin ohjelmia, joita en ole ennen katsonut, kuten viihdettä, realitysarjoja ja urheilua. On se kummaa touhua.

Kyllä on maailma muuttunut. Menneinä vuosikymmeninä urheilu-uutisissa kerrottiin menestyksistä ja voitoista. Nyt uutiskynnyksen ylittävät voittojen ja menestysten puuttumiset. Joka jumalan ilta olen saanut  pääuutislähetyksen urheiluosuudessa kuulla haastateltavan hiihtäjää joka oli hidas, hyppyrimäkimiestä jonka hyppy jäi lyhyeksi, jääkiekkoilijaa joka ei osunut maaliin, pallonheittäjää joka ei osunut koriin ja varsinkin ampumahiihtäjää joka ampui ohi. Olin luullut, että tällaiset surulliset tapaukset jätetään vaille valtakunnallista uutishuomiota, mutta nyt ne olivatkin pääuutisia. Ja joka kuvassa sukset ja muut mainokset on tarkasti käännetty kameraa kohti. Kummallista.

Mainoksille olen tullut entistäkin allergisemmaksi. Jos ohjelma katkeaa 10 minuutin välein mainostauolle, se ylittää sietokyvyn. Viimeksi näin kävi Syke-nimiselle sarjalle. Ylen tekemänä se oli kelvollista draamaa, mutta nyt mainoskanavalla puolen tunnin pätkä katkaistiin kahdesti. Kuka sellaista sietää?

Tulee kummallisia ohjelmia. Huutokaupassa vängätään päivittäin nojatuolien tms. hinnasta. Tuurin kyläkauppias järjestää naiselleen syntymäpäiväyllätystä. Paritusohjelmassa ryypätään viinaa ja riisutaan vaatteet. Toisessa paritusohjelmassa luvataan "siskolle säpinää". Kolmannessa paritusohjelmassa käydään vieraissa ja "Tiinalla ja Henkalla on synkannut ensihetkestä lähtien". Katsookohan tällaista kukan muu kuin minä? Ja minäkään en katso katkolla tulevia mainoksia.

Onneksi on Yle, vaikka kyllä sekin kummallisia ohjelmia välillä tuottaa. Mutta myös ansiokkaita, varsinkin dokumentteja. Laatuelokuvia ei enää muualta tule.

Takavuosina jopa mainoskanavilta tuli joskus harvoin jostain kummallisesta syystä laatuelokuva, jopa sellaisia kuin Hitchcock, Fellini, Taviani tai Bunuel. Mutta oli aivan sietämätöntä, että sellainen taideteos katkaistiin vähän väliä mainoksilla. Miten sellainen barbaariteko sallittiin laatuelokuvalle? Sallisitteko samanlaisen kohtelun myös muille taideteoksille? Kyllä markkinamiehet siihenkin tietysti valmiina olisivat.

Liioittelua?

Joskus herää epäily, että tämä taitaa olla liioittelua. Vähempikin riittäisi.

Trendien mukaan minä en kuitenkaan toimi. Ihan omasta vapaasta tahdostani minä liioittelen. HS kirjoitti, että Lontoossa (ja ilmeisesti koko maassa) on nyt trendi, että nuoriso on lopettanut alkoholin juomisen tai ainakin vähentänyt sitä merkittävästi.

En minä Lontoosta ole vaikutteita saanut siihen, että nyt on alkanut jo neljäs tipaton kuukausi vuoden sisään. Sitä mietin, että eikö vähempikin riittäisi. Tämähän alkaa olla jo päähänpinttymä, että taas.

Oudon ilmiön syntyyn on aivan ilmeisesti vaikuttanut se, että oluen juonnille tuli äkkiloppu, kun varpaaseen iski kihti ja lääkäri kertoi, että oluesta se johtuu. Mikään muu juoma ei maistu yhtä hyvin, joten ilmankin on helppo olla. Mieli tekisi kyllä testata, iskisikö kihti heti, jos yhden oluen joisin. Vielä en ole uskaltanut.

Ei minun nuoruudessani tuollaisesta Lontoon trendistä ollut merkkiäkään. Opiskelijaporukalla liikuttiin ja kapakoihin poikettiin. Elokuvien jälkeen mentiin kämpille istumaan iltaa, keskusteltiin viisaita ja naukkailtiin Egri bikavéria tai Rioja tintoa. Harvoin tuntui, että vähempikin riittäisi.

Tolkun säilyttäminen on harvoille vaikeaa, useimmille ei. Minun opiskeluaikaisesta porukastani kahdelle kävi vuosien mittaan huonosti. Ennakkomerkit näkyivät jo silloin, mutta ei sitä osattu silloin sillä tavalla nähdä.

Muistikuva nousee kaukaa menneisyydestä, nuoruusvuosien Jyväskylästä. Olin Pekan ja Lassen kanssa bailaamassa Ilokivessä. Kaikkia kolmea onnisti, nätti tyttö oli jokaisella käsikynkässä, kun lähdimme kesäyössä jatkoille kohti Tellervonkatua. Matkan varrella Pekalle ja Lasselle iski kilpailuvietti ja miehekäs näyttämisen halu. Harjun portaat, ns. Neron portaat kutsuivat kilpajuoksuun tyttö reppuselässä.

Minä luovutin jo puolivälissä mutta Pekka ja Lasse paahtoivat täysillä pitkät portaat ylös asti. Miehekäs suoritus, mutta liioitteleva. Molemmat olivat ylhäällä oksennuskunnossa. Kaljat kai hölskyivät liikaa mahassa. Minä olin vähiten miehekäs mutta ainoa, joka pääsi tyttönsä kanssa perille Tellervonkadun jatkoille. Kun ymmärsin olla liioittelematta.

Minä hurja

"Sinä kun olet tuollainen hurja - - ", aloitti rouva S., kun olimme päässeet perille, ja jatkoi: "- - haluat varmaan  kokeilla". Vilkaisin rouvaa tuikealla katseella, että mitä vihjailee. Hurja? Minäkö? Mutta aivan vilpittömältä ehdotukselta se näytti.

En varsinaisesti tunne olevani minkään sortin hurja, mutta ehkä tuttu rouva on saanut toisenlaisen käsityksen. Mutta niin hurjaksi en ryhdy, että tuollaista kokeilisin. Valehtelin, että ehkä joku toinen kerta sitten, nyt on vähän selkävaivoja. Vaikka tiesin tasan tarkkaan, että ikäpäivänä en suostu hänen tarkoittamaansa kokeiluun. Ehdottomasti en suostu, vaikka olen maksanut.

Rouva ei onneksi ruvennut sen enempää ehdottelemaan vaan uskoi kerrasta. Riitti kun ensin vähän taputtelin poskea ja silitin tukkaa ja sitten vain katselin, kun rouva itse ratsasti.

Hieno hevonen se oli. Minä olin lainannut rouvalle 6000 euroa, koska ostamisella oli kiire. Hän maksaa lainan takaisin heti kun veronpalautus tulee. Minun piti kuitenkin lähteä nurmijärveläiselle tallille katsomaan, millaisen hienon kaupan olin rahoittanut. Mutta ratsastamaan en rupea, vaikka minulle olisi nyt kiitoksena tarjolla ilmaiset ratsastusvuorot ihan milloin tahansa.

Jos ratsastaminen olisi tuollaista turvallista ja tyylikästä kuin kuvassa (Martins Aldemir: Homem a cava - 1922), siinä voisi olla houkutteleva mahdollisuus minullekin. Mutta ei se tuollaista ole. Rouva ratsastakoon vain itse kahden tyttärensä kanssa.

Minä melkein pelkään hevosia. Olen vakuuttunut, että jos nousisin hevosen selkään, siinä kävisi niin kuin elokuvien rodeoissa. Rouva yritti vähän toppuutella epäluulojani ja sanoi, että rodeoissa ei ole hevonen vaan härkä. Mutta minä olen vakuuttunut, että kyllä hevonen osaa käyttäytyä niin kuin rodeon härkä, jos minä selkään nousen. Ja on niissä minun muistini mukaan hevosiakin. 

Niin hurja en ole.

Helppoa ja hauskaa

Tuli poikien kanssa puheeksi, että yhteistoimintaa pitäisi tehostaa. Kovin harvoin nykyisin enää kohtaamme, edellisestäkin jo vuoden verran. Ettei opiskeluajoilta tutun veljeskunnan perinne ihan kokonaan katoaisi, kun vapaa-aikaa meillä eläkeläispapparaisilla on riittämiin.

Mitä siis tehdä? Liukkonen kertoi innostuneensa karaokesta ja suositteli sitä. Voisimme istua iltaa krouvissa ja lauleskella siinä sivussa.

Minä en innostunut. Minulta ei laulu suju. Vain kerran olen väkivallan uhan alaisena joutunut karaokeen, kun sihteerini pikkujoulussa niin päätti. Se oli kamalaa. Lauloimme (tai minä pikemminkin puhuin) "Tahdon olla sulle hyvin hellä". Sihteeri kehtasi vielä tökätä minua vatsakumpareen kohdalle pitkäkyntisellä sormellaan aina siinä kohdassa kun laulettiin "sun vartalosi on niin uskomaton". Minä en tökännyt häntä mihinkään kohtaan.

Laitinenkin oli vastaan. Häneltä kyllä laulu sujuisi, mutta hänen on syytä pysyä kokonaan poissa kapakoista. Niiden aika meni jo. Hän ehdotti, että alkaisimme käydä keilaamassa. Terveellistä ja rattoisaa! Keilahallikin olisi sopivasti ihan nurkilla, Ruusulankadulla. Lopuksi voisimme mennä kahvilaan turisemaan.

Minä ja Liukkonen emme innostuneet. Ei sitä osaa, kurssit pitäisi ensin käydä. Eikä taitaisi olla terveellistä Liukkosen kipeälle polvellekaan.

Minä keksin, että olisiko uimassa käynti mitään. Uimahalleja on joka puolella ja samalla pääsisi saunaankin. Eikä edes kipeä polvi pahaa tykkäisi. Kahvila liittyisi helposti siihenkin.

Minulla oli oma etu taka-ajatuksena. Jos jotain urheilua osaan hyvin, niin se on uinti. Nuorena suoritin maisterintutkinnon. Helsinkiin muutettuani olin jonkin aikaa mukana opiskelijoiden omalaatuisessa uimaseurueessa nimeltä H.E.P.U.L I. Se kokoontui kerran viikossa Pirkkolan uimahallissa. Nimi oli urheiluseuroille tyypilliseen tapaan lyhenne:  Helsingin Esoteerinen PikaUimariLIitto. Pika ei tarkoittanut uintivauhtia eikä esoteerinen henkimaailman hommia vaan sitä että lopetimme uinnin aika pikaisesti siirtyäksemme saunan kautta läheiseen Pirjon krouviin puhumaan henkeviä.

Uinti-idea olisi Liukkoselle ehkä kelvannut mutta Laitiselle ei. Kävi ilmi, että hän ei osaa ollenkaan uida eikä missään nimessä suostu menemään veteen ennen kuin osaa. Ei auttanut, vaikka lupasin opettaa hyvin hienotunteisesti ongelman tiedostaen.

Ikuisena kehitysoptimistina lähetin kuitenkin hänelle sähköpostitse harjoitusmateriaalia. Jospa hän kotona kaikessa rauhassa kokeillessaan huomaisi, kuinka helppoa ja hauskaa tämä olisi.

Nyt on lokakuu ja minusta näkee sen

Syksy on tuonut mukanaan suotuisat sisäilykelit, käyttääkseni filosofi S. Albert Kivisen osuvaa sanontaa. Olen ottanut tyytyväisenä käyttöön tämän mahdollisuuden.

Ikkunasta katson ulos torille. Ei siellä paljon ihmisiä ole. Kaupassa sentään pitää käydä mutta muulla ei ole väliä.

Näen naishenkilön juoksevan bussipysäkkiä kohti kauppakassi kädessään. Onkohan juokseminen tarpeellista? Kohta tulisi uusi bussi ja pysäkillä on katos ja katoksessa penkki. Itse edustan näkemystä, että ihmisen ei pitäisi juosta julkisesti muiden nähden 21 täytettyään. Siinähän menettää kaiken arvokkuutensa.

Mutta kaikelle on vastavoima. Sen nimi on neiti B. Kuten joka vuosi tähän aikaan, olen painostuksen kohteena. Tai ehkä lobbaus poliittisesti korrektimpi termi, sellainen ajatuspajassa suunniteltu. Entinen sihteerini yllyttää minua mukaan kurssille, jonka hän itse pitää. Siellä opeteltaisiin itsepuolustustaitoja. Hän itse on mestaritasoa itämaisissa taistelulajeissa. 

Koskaan en ole suostunut enkä suostu nytkään. Sieluni silmin näen, millaisin ottein neiti B. minua kohtelisi jos opettajan auktoriteetilla saisi kiinni tarttua. 

Toisaalta tuntuisi houkuttelevalta osata itse muutama temppu siltä varalta, jos joskus joku hörhö käy kimppuun. Nopea lonkkataklaus ja niskaveivi, ja siinähän ryökäle lentäisi. 

Mutta ei, ei sittenkään. Tällainen on vierasta minulle. Sitä ehdotusta vielä harkitsen, että minulle hankittaisiin "kävelyvekotin". Sille on kyllä nimikin, mutta olen unohtanut. Sillä kävellään polkimilla ihan normaalin näköisesti ja käsillä pidetään kiinni heiluvista kahvoista. Se voisi olla hyvä, olen käynyt esittelyssä. Samalla voisi vaikka katsoa elokuvaa.

Ja onhan tietysti uinti. Se on ainoa urheilulaji, jonka osaamisesta minulla on virallinen todistus. Suoritin lapsena uimamaisterin tutkinnon. Koko kesän lähes joka yö uin Längelmävedessä. Pitkät kellumistuokiot kaukana järvenselällä yön pimeydessä ovat suurta nautintoa. Uimahalleja sen sijaan olen vieroksunut. Mutta ehkä niihin tottuisi jos oikein yrittäisi.

Ryhdyin tarvittaviin toimenpiteisiin

Kun on kesä ja siitä huolimatta väitän ryhtyneeni tarvittaviin toimenpiteisiin, se tarkoittaa selkokielellä vain yhtä asiaa -  sitä, ettei enää ole kesä. Tapoihini ei nimittäin kuulu ryhtyä toimenpiteisiin silloin, kun kesä on käynnissä.

Ei varsinkaan tänä kesänä. Sää ei ollut suotuisa toimenpiteille. Siirsin suunnitteilla olleet toimenpiteet suoritettavaksi ensi kesänä. Sopii toivoa, että sää on silloin suotuisampi ja minä entistäkin vetreämpi.

*   *    * 

Jos nyt ihan rehellisiä ollaan - ja minähän usein olen! - niin yksi isomittainen toimenpideprojeksti minulla kyllä tälle kesälle oli. Olin jo etukäteen päättänyt lopultakin opetella heittämään tikkaa.

Tavoite oli yllättää kaikki rapujuhlan perinteisessä tikkakisassa. Siinä olen aina jäänyt viimeiseksi ja tulos on yltänyt suunnilleen kymmenen pisteen paikkeille, jos siihenkään. Se on käynyt kunniantunnolle. Nyt kaiken piti olla toisin. Olin harjoitellut paljon.

Kun siis entisen työpaikkani väkeä ja muutama naapuri kokoontui rapujuhlille, minulla oli tappamisen meininki, kuten urheilijoilla suurkisoissa kuuluukin. Saunomisen jäähdyttelytauoilla pidetty kisa on aina ollut yhden ylivoimaa. Kukaan ei ole koskaan voittanut entistä sihteeriäni neiti B:tä.

Minä ällistytin kaikki. Ensimmäisellä lämmittelykierroksella 26, toisella 22 ja ratkaisevalla kolmannella peräti 29. Mutta lyhyeksi jäi iloni. Neiti B. nakkasi tuosta vaan 39.

Mietteliääksi pisti, vaikka tulin sentään toiseksi. Fuskaako hän jollain viekkaankierolla tavalla? Käyttääkö dopingia? Minulla ei riitä usko, että minä ikimaailmassa yltäisin tuollaiseen tulokseen, vaikka kuinka harjoittelisin. Täytyy tuumailla, onko mahdollista keksiä jotain kepulikonstia?

                               (Kuva: Asmo Alho / Teksti: Mika Waltari Kieku ja Kaiku / Kotiliesi)

Ennakkomerkit kesän loppumisesta olivat jo pari viikkoa selvästi havaittavissa. Pimeys alkoi haitata iltapuuhia. Niityn kukat kävivät vähiin. Lintujen laulu vaikeni. Kaurapellon väri kävi kellertäväksi.

Kun sanomalehden sääennuste vielä muutti lähipäivien väriä punaisesta keltaiseksi, asia kävi selväksi. On tullut aika poistua Längelmäveden rannalta takaisin Töölöntorille. Johan täällä oli oltukin toistasataa päivää.

Ne otsikossa mainitut tarpeelliset toimenpiteet olivat seuraavat:

Jääkaappi sulatettava / Puucee tyhjennettävä / ulkokalusteet kannettava katon alle / mukaan tulevat tavarat kerättävä ja pakattava laukkuihin / kaapit tyhjennettävä hiirille kelvollisesta / varastosta kerättävä mukaan pyykkipussit ym. - niitä on paljon, kun vieraita on taas kulkenut kaiken kesää. / johdot irrotettava, ikkunat suljettava, lattiat laastava / laukut ja nyssykät pakattava pieneen Yarikseen / ovet lukittava ja avaimet piilotettava.

Haikein hetki on aina se, kun taittelen kasaan lepotuolin, jossa olen kaiken kesää istunut suuren puun alla varjossa lukemassa. Ennen taittamista siinä pitää istua vielä viimeisen kerran pieni hetki ja yrittää tavoittaa elämys, joka pysyisi muistissa ja olisi tavoitettavissa vielä talven synkeimpinäkin hetkinä.

Vihoviimeinen toimenpide on lykätä kottikärryt aitan terassille katon alle ja kääntää ne aisoista nojalleen seinää vasten kumipyörä eteen pystyyn. Tämä jää aina viimeiseksi siksi, että kottikärryjä tarvitsen loppuun asti painavien tavaroiden lykkäämiseen auton luokse. 60 vuotta vanhat kottikärryt ovat edelleen hyödylliset.

Sitten ajo Helsinkiin. Reitti Orivesi - Kangasala - Pälkäne - Hattula - Hämeenlinna. Siellä kahvitauko rumalla aakkosten alkupäätä nimenä käyttävällä bensa-asemalla. Sitten kolmostietä Helsinkiin. Kun Pasilan TV-linkkitorni ilmestyy näkyviin Haagan kohdalla, tuntuu kuin kesää ei olisi ollutkaan. Ja illalla Helsinki juhlistaa paluutani kunnon ukkosella, joka pimeässä illassa tuntuu ilotulitukselta.

Onneton voittaja

Meitä oli viiden hengen lottoporukka. Jokainen täytti kuponkiin yhden ruudun, ja voitteko uskoa, heti oli onni suosiollinen. Voitto tuli!

Tarkemmassa tutkimuksessa kävi ilmi, että voittorivi oli minun täyttämäni. Muut eivät pärjänneet. Jopa entinen sihteerini neiti B. jäi ilman, vaikka hän yleensä aina voittaa kaikki pelit ja kilpailut. Kerrankin sain aihetta vinoilla heikosta suorituksesta, kun hänellä oli vain kaksi oikein.

Minulla sentään oli neljä oikein. Sillä voitti tasan 10 euroa. Harvoin pelaan, ehkä kerran vuodessa, ja heti kävi säkä.

Neiti B. todellakin on vakituinen voittaja, oli laji melkein mikä tahansa. Längelmäveden kesäkotini kesäkisoissa kukaan ei ole koskaan voittanut häntä tikanheitossa eikä myöskään petankissa tai mölkyssä. Korttipelit sököstä mustaanpekkaan ja räsypokkaan hän myös voittaa aina. Luulen, että jollain viekkaalla tavalla hän fuskaa.

Vain kuulantyönnössä hän ei pärjää muutamille riskille äijille. Se on hieman yllättävää, sillä hänellä on vahva urheilutausta akrobaattina ja itämaisten taistelulajien osaajana.

Äskettäin aprillipäivän perinnejuhlassa pidettiin mittauskilpailu. Lattiaan piirrettiin viiva, ja kilpailijoiden piti ilman mittanauhoja piirtää toinen viiva täsmälleen 10 metrin päähän. Lähimmäksi osunut voittaisi konjakkipullon.

Minä olin aika luottavainen, että kyllä osaan ottaa metrin mittaisia askelia. Kahteen kertaan harpoin askeleet ja piirsin viivan. Seuraavaksi neiti B. köpötteli korkokengissään hassun näköisesti samassa puuhassa. Ei sellaisilla kengillä tietenkään voinut metrin mittaisia harppauksia tehdä. Hän piirsi viivansa noin puolen metrin päähän minun viivastani. Muiden viivat hajaantuivat noin parin metrin alueelle.

Arvaatte varmaan, kuinka kävi?

Minun viivani oli puolisen metriä liian kaukana. Neiti B:n korkokenkämittaus osui viiden sentin päähän oikeasta. Sinne meni konjakkipullo.

Kuvassa ne neiti B:n korkokengät. Kuvasta tuli harmillisen hämärä, kun jouduin nappaamaan sen nopeasti salaa olkapään takaa aika hämärässä.

Korjaus myöhemmin: Se palkinto ei ollutkaan konjakkipullo vaan viskipullo. Pahoittelen virhettä, tunnen huonosti näitä juomia. - Pullo on kuulemma jo juotu ja laatu todettu hyväksi.

Ei yhtään maalia

Muisteltiin porukalla jääkiekko-otteluita, kun nyt on olympialaiset. Tai siis muut muistelivat, minä en. Minä vain kuuntelin ja yritin olla huomaamaton.

Syrjään vetäytyminen ei tietenkään johtunut vaatimattomasta luonteestani, sillä sellaista ei ole. Se johtui siitä noloudesta, että minä en muista yhtään jääkiekko-ottelua. Olen toki aina joskus katsonut televisiosta ottelun, jos se on etukäteen saanut niin suuren huomion, että olen noteerannut sen katsomisen arvoiseksi yleissivistyksen kannalta. Yleensä ne ovat olleet finaaleja jossakin suurkisassa.

En vain ole onnistunut ihmeemmin innostumaan. Lopputulos on ollut jokseenkin yhdentekevä. Maalien tekijöiden nimet eivät ole jääneet muistiin.

Yhden maalin kyllä muistan, visuaalisesti. Se oli se, kun joku teki ilmaveivin. Se oli kettumaisen viekas temppu. Sellaisista aina innostun, jopa urheilussa.

Poikaporukassa puhe kääntyy aina jossain vaiheessa urheiluun. Taannoisessa luokkakokouksessa Jyväskylässä kaverit alkoivat muistella kouluvuosien peleissä tehtyjä maaleja. Hyvin tuntuivat muistissa säilyneen, niin omat kuin vastustajienkin.

Meitä oli kuitenkin muutama, jotka eivät muistaneet, minä yhtenä heistä. Se johtui siitä, että minä en ole elämässäni ehnyt yhtään maalia, en jääkiekossa, en jalkapallossa enkä missään muussakaan. Sama pätee myös koripalloon ja pesäpalloon, vaikka niissä ei käytetäkään nimitystä maali.

Joskus jossain piirissä tämä puute tuli puheeksi. Oli siinä joku toinenkin kohtalotoveri. Touhu ei vaan luonnistunut, taito puuttui ja sen myötä motivaatio.

Siinä mietittiin myös, mitä maalien puute tekee itsetunnolle. Luhistuuko siinä nuori mies aivan reppanaksi?

Väitin - ja väitän edelleen - että itsetunto sellaisesta vain vahvistuu.

Tekemättä jääneet maalit eivät ole haitanneet himpun vertaa. Muutamat korvaavat taidot ovat tuottaneet onnistumisia kaikessa, missä nuoret miehet yleensä onnistumisia himoitsevat. Asialla voisi suorastaan rehvastella, ellei siinä maistuisi hieman ylimielisen elitistinen asenne.

Voisikohan muuten sitä nimittää maalin tekemiseksi, kun pajatsossa saa kolikon osumaan oikeaan porttiin? Jos voi, niin siinä on peli, jossa lukiovuosina tein aika paljon maaleja. 

Toinen peli, jossa menestyin aikoinaan, oli se merkillinen tulitikkupeli, jonka malli on nähtävissä elokuvassa Viime vuonna Marienbadissa (Alain Resnais 1962). Maaleja siinä ei kylläkään tehty, ehkä juuri siksi se olikin niin kiehtova peli.

x  x  x 

Blogin kirjoittaminen on viime aikoina ollut heitteillä muiden kirjoitustöiden vuoksi. Ja on tässä ollut motivaation puutettakin kahdeksan vuoden väsyttämänä.

Kuten tammikuun alussa kirjoitin, olen kokeilemassa toisentyyppistä blogia. Suppeampaa, ketterämpää, vähemmän rousseaumaista. En ole vielä ollenkaan varma yrityksen onnistumisesta, mutta olen nyt saanut tehdyksi vähän toistakymmentä kokeilupostausta. Lukijoita en ole vielä päästänyt mukaan vaan olen esiintynyt tyhjälle katsomolle. Jos nyt jotakuta kiinnostaa vilkaista, niin täältä se löytyy. Saa kommentoidakin, jos jotain tuntemuksia herää.

Lipsuvaa

Tulla tupsahti talvi Helsinkiin. Se tuli pahaa aavistamatta, pyytämättä ja yllätyksenä vähän niin kuin entiselle flikalle faksi. Yllättävään tapaukseen piti jotenkin reagoida, sillä lumitalvia ei joka talvi Helsinkiin  tule.

Menin siis kellarikomeroon, otin esiin hiihtovarusteet ja lähdin ladulle.

Joku maalainen voi tietysti epäillä, että Helsingissä on vain katuja, ei latuja. Kyllä on latujakin, voin vakuuttaa. Minullakaan ei ole ladun alkuun pitkä matka. Ensin pitää kävellä sukset kainalossa Töölön kisahallin kohdalta Mannerheimintien yli ja vanhan jäähallin ohi Auroran sairaalan kohdalle. Latu alkaa sen vieressä sijaitsevalta ratsastusstadionilta ja jatkuu Keskuspuistoa pitkin ties mihin kaukaisuuteen, varmaan Lappiin saakka. Sitä latua lähdin kiitämään.

Hiihto sujui muuten mukavasti, mutta sukset lipsuivat. Voiteita ongelman poistamiseksi minulla ei ollut. Mutta ei pienistä pidä masentua. Hiihdon historiassa on ennenkin lipsunut ja silti voitettu palkintoja. Mietokin melkein voitti vaikka lipsui pahasti.  Minä en edes ole kilpailemassa, huvikseni vain hiihtelen.

Mieleen nousi kirjallisia hiihtoaiheita. Eino Leino kirjoitti monia hiihtorunoja ("Hyvä on hiihtäjän hiihdellä / kun hanki on hohtava alla - - " ja "Minä hiihtelen hankia hiljakseen / ja aurinko maillehen haipuu - - "). Hellaakosken aforismi ("Tietä pitkin tien on vanki, vapaa on vain umpihanki") houkutteli hetken minua pois koneladulta metsän puolelle, mutta ei sittenkään. Ehkä joskus toiste kokeilen sellaista vapautta.

Jatkoin Ruskeasuon maneesin ohi kohti Pasilan viljelypalstoja. Siinä on onneksi pitkään tasamaata, joten lipsuminen haittasi vähemmän kuin alun nousussa. Alamäki oli odotettavissa vasta Eläinten hautausmaan jälkeen. Sitten tultiinkin jo Maunulan majalla. Siinä oli odotettavissa juottopiste.

Urheilun kanssa pitää olla maltillinen. Ei saa päästää lihaksia hapoille. Ylikuntoon ajautuminen olisi hyvin haitallinen tila. Siksi valitsin paluumatkaa varten Liikennelaitoksen bussin nro 43, joka kulkee Maunulan majan läheltä Hotelli Haagan pysäkiltä.

Täytyy myöntää, että hiihtovarusteeni kaipaisivat uudistumista. Vanhoilla vehkeillä siinä mentiin. Pipo oli kyllä moderni, siinä on nuorekkaan firman logo.

Iltauutisten säätiedotus lupaa, että talvi mennä tupsahtaa pois Helsingistä keskiviikkona. Tämänvuotinen talvi oli siis siinä. Uusien varusteiden hankkiminen on myöhäistä, sillä toista kertaa en enää ehdi hiihtämään. Ehkä joskus tulee vielä uusi talvi Helsinkiin.

Kunhan ei tule tavaksi

On syytä olla välillä kyyninen. Kunhan ei tule tavaksi.

On aina syytä lukea rivien välit tarkemmin kuin rivit. Näin opasti aikoinaan jo runoilija P. Mustapää, ja hän varmaankin tiesi.

 "Rivien välit luin.
En rivejä
Hän tulisi jos vois.

Ei voinut, ei siis tullutkaan.
Ei tahtonut, ei voinut siis.
Rivien välit luin. " ( - - )

Rivien väleistä voi löytää salattuja tarkoituksia ja hienovaraisia vihjailuja. Niitä voi sitten yrittää tulkita. Tulkintaa helpottaa kyyninen mielenlaatu.

Olen viime aikoina saanut vastaanottaa muutamia matkatuliaisia. Ensin tuli sykemittari, sellainen oikein hieno ja teknisesti monimutkainen. Se mittaa sykkeen, kuljetut metrit ja kilometrit, kaloreiden kulutuksen ja ties mitä.

Toinen tuliainen oli T-paita. Siinä on rinnan päällä kuva, jossa on Sunny beach of California ja lainelaudalla ajelevia kurvikkaita bikinipimuja.

Sellainen minulta puuttuikin. Kohta lähden näyttäytymään kaupungilla.

Kumpikaan tuliaisen tuoja ei voinut jäädä istumaan pidempään, iskivät vain paketin käteen ja kohta jatkoivat matkaa.

"Ei tahtonut, ei voinut siis."

Mutta kyyniselle vastaanottajalle nousi mieleen epäily, etteivät vaan rivien välissä yrittäneet vihjailla jotakin.

Nuori ja notkea?

Paras urheilusaavutukseni on kansakoulun hiihtokilpailusta voitettu alpakkalusikka. Se on kyllä tallella, mutta en löydä sitä nyt. Aikomus oli valokuvata se tämän kirjoituksen kuvaksi.

En jaksa muistaa, millaisesta kilpailusta palkinto tuli. Lusikka luultavasti jaettiin kaikille osallistujille, sillä kärkipäähän en ole voinut sijoittua.

Siihen lusikkaan urheilumenestykseni sitten loppui. Kuulun sukupolveen, jonka koulu onnistuneesti lannisti kammottavilla liikuntatunneilla. Toinen samanlainen oppiaine oli musiikki. Muut aineet kyllä sujuivat.

Aikuisiällä urheilulajikseni on valikoitunut kaupunkikävely. Sen tuloksia blogin lukijat ovat saaneet nähtäväkseen runsain mitoin. Niitä löytyy, kun avaa tästä oikeasta laidasta alempaa kohdan "Kävelykierros Helsingissä".

Varsinaista kilpaurheiluakin on tullut harrastetuksi kesäkodissani Längelmäveden rannalla saunan jäähdyttelytauoilla naapurin äijien kanssa. Lajeina ovat olleet kuulantyöntö ja keihäänheitto. Dopingtestejä ei onneksi ole järjestetty.

Houkutuksia lajivalinnan laajentamiseen on kyllä ollut. Ex-sihteerini neiti B. viekoitteli minua mukaan kursseilleen opettelemaan itämaisia itsepuolustuslajeja, joissa hän on mestari. Myös viekoittelijana hän on mestari, mutta tässä hän kohtasi parempansa. Olen nähnyt hänen näytöksiään. Tulin vakuuttuneeksi, että siinä touhussa revähtää jokainen lihas ja nivel.

Katsoin televisiosta ohjelman Urheilu-Suomi 100 ykkösosan. Mestareiden harjoitusrääkki oli järkyttävää katsottavaa. Vammoja, kipua, uupumusta, hulluuden rajoille ajautumista, epäonnistumisia, itkua. Katkenneita kinttuja, mustia silmiä naisilla, ruhjeita, verta valuvia haavoja, tajuttomuuteen vaipumisia.

Luin myös Helsingin Sanomien marraskuun kuukausiliitteestä Perhesiteitä-sarjasta kahden veljeksen treenausmeiningeistä. Ei voinut kuin ihmetellä.

Kävin äskettäin erään koulun myyjäisissä. Aina kun joutuu koulun jumppasaliin, menneisyyden traumat aktivoituvat. Ei näkynyt rekkitelineitä, köysiä tai renkaita, mutta luultavasti ne jossain piilossa kyttäävät innostuneen jumppamaikan tunnin alkamista. Jossain komerossa odottavat erilaiset pukit, arkut ja patjat hyppääjiä, jotka minun tavallani eivät pääse yli ja joutuvat yhä uudestaan porukan silmien edessä nöyryytetyksi.

Oli siellä salin reunalla puolapuutkin. Se oli inhimillisempi teline. Selkä kiinni telineeseen ja ote ylimmästä puolasta. Jalkojen nosto eteen suorakulmaan. Siinä 10 sekuntia ja sitten alas. Siinä minäkin pärjäsin.

Jos olisin ollut yksin myyjäisissä, olisin kokeillut, olenko vielä nuori ja notkea.

Minä poljen, minä ohjaan

Oli nuoren sukulaistytön kanssa vähän puhetta, että minun pitäisi kokeilla pitkästä aikaa polkupyöräilyä. Sujuisikohan se minulta vielä?

On minulla kellarivarastossa vanha pyöräni tallella. Mutta on varmaankin yli kymmenen vuotta siitä, kun olen siihen viimeksi koskenut. Käytiin katsomassa, ihan kelvolliselta se näytti. Nuori sukulaistyttö lupasi sen huoltaa kuntoon. Häneltä sellaiset hommat kyllä sujuvat.

Pyöräni on kolmivaihteinen naistenpyörä. Kaksikymppinen seuralaiseni oli kyllä sillä kannalla, että kolme vaihdetta on kelvottoman vähän. Niitä olisi hyvä olla paljon enemmän, jotta ajaminen olisi miellyttävää kaikissa tilanteissa.

Minä esitin epäilyjä vaihteiden tarpeesta. Minä en aio muuttua sellaiseksi sukkahousupukuiseksi kypäräpäiseksi ohjukseksi, joita suhahtelee köyryasennossa ohi jalkakäytävillä. Enkä myöskään aio ruveta ajelemaan umpimetsissä tai vuorenrinteillä.

Nuorena olen pyöräillyt paljon, silloinkin kolmivaihteisella. Olen tehnyt pyörävaelluksen Helsingistä Längelmäelle ja takaisin ja seuraavana kesänä Helsingistä Jyväskylään ja takaisin. Tarakalla teltta ja makuupussi ja muut tarvikkeet. Hyvin meni, vaikka kaikilla vaelluksilla oli koko ajan kohtalainen tai navakka vastatuuli ja enimmäkseen myös sade.

Oli vähän mystinen juttu, miksi jouduin lopettamaan pyöräilyn. Tuli vain yhtäkkiä mahdottomaksi istua satulalla. Muutaman minuutin ajon jälkeen alkoi tuntua kipua siellä aroilla alueilla, jotka pyörän satulalla istumiselle altistuvat. Piti nousta polkemaan seisaallaan. Kaikenlaisia arveluja tyrästä tai ties mistä esitettiin, mutta selvittämättä se

jäi. Sama ongelma on jatkunut, kun myöhempinä vuosina olen kokeillut kuntopyörää.

Tätä uutta aloitusta varten tutkin netistä, olisiko kehitetty mitään uudenlaisia satulamalleja. Mielellään leveitä, tasaisia ja pehmustettuja. Ei löytynyt.

Sen sijaan eksyin mitä ihmeellisimmille polkupyöräsivustoille. Pisti oikein mietteliääksi, kun katselin uusia malleja. Onkohan tämäkin oikein vakavasti otettava? Pyörissä ei näytä olevan pinnoja. Tarakkaa ei ole, mihin teltta ja matkatavarat? Onkohan jarru? Ei lokasuojaa, kyllä rapa lentää perässä tulevan silmille. Ei edes kissansilmää. Satula näyttää yhtä kivuliaalta kuin perinteisissä malleissa. Onko joku lukijoista kokeillut?