Taidetta Tukholmassa

 

Äskeisen Oslon-matkani lopussa pysähdyin pariksi päiväksi Tukholmaan tuttavia tapaamaan. Tukholma on minulle tärkeä kaupunki. Asuin siellä 70-luvulla, ja paljon tärkeää tapahtui niinä vuosina.  

Majapaikkani sijaitsi keskellä Södermalmia, Tukholman viehättävimmässä osassa. Ilmapiirissä on vähän samaa kuin Helsingin Kalliossa ja Punavuoressa. Söder on otollinen alue kävelyretkille, mutta nyt en paljon ehtinyt. Päätavoitteeni oli käydä katsomassa näyttely, joka on herättänyt huomiota Suomessa asti. Sen sijaintipaikka on Moderna Museet Skeppsholmenilla.  

Tukholman nykytaiteen museo oli 70-luvulla jännittävä paikka. Sen kuppilassa tapasi aikoinaan poikkeuksellisen mielenkiintoisia ihmisiä - enimmäkseen taideopiskelijoita. Kävin siellä usein.  

Nyt museossa on näyttely taiteilijalta, josta en aikaisemmin ole tiennyt mitään. Hänen nimensä on Hilma af Klint (1862 - 1944). Näyttely on saanut laajaa huomiota Suomenkin lehdissä, Hesarissa ja HBL:ssä oli molemmissa poikkeuksellisen laaja esittely . Niiden herättämän kiinnostuksen perusteella halusin näyttelyn nähdä.  

Taiteilija oli jonkinlainen mystikko, esoteerisia asioita harrastava. Häntä luonnehditaan abstraktin taiteen edustajaksi aikana, jolloin sellaisesta ei tiedetty mitään. Maalauksensa hän määräsi pidettäväksi piilossa monta vuosikymmentä kuolemansa jälkeen. Siksi Wassily Kandinsky ja muut abstraktin taiteen pioneerit ehtivät julkisuuteen ensin.  

Voin sanoa, että näyttely oli poikkeuksellisen vaikuttava. Minulla ei ole erityisempää taipumusta mystiikan suuntaan, mutta nämä isokokoiset maalaukset olivat kertomus hyvin omaperäisen taiteilijan sielunmaisemasta. Niistä vaikuttui, niitä pysähtyi katselemaan.   

Jos Tukholmassa käytte, poiketkaapa katsomaan. Näyttely jatkuu toukokuun loppuun saakka. (Kuvan saa suuremmaksi klikkaamalla).

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Nerouden häivähdys

 

Kävin taidenäyttelyssä. Sinebrychoffin taidemuseo Helsingin Bulevardilla on jostakin käsittämättömästä syystä jäänyt monille tuntemattomaksi. Sen sijainti jotenkin hahmottuu väärin. Ei se oikeasti ole syrjässä. Sinne kävelee hetkessä ydinkeskustasta ja raitiovaunu 6 vie aivan eteen.  

Nyt Sinebrychoffilla on poikkeuksellisen arvokas näyttely. Siellä on Michelangelon luonnoksia Sikstuksen kappelin freskoja varten. Harvoin syrjäisessä maassa on nähtävillä tällaisen taiteilijan kädenjälkiä.  

Ihmisen anatomian mestari teki poikkeuksellisen vaikean ja mittavan työn Pietarinkirkon kupeessa sijaitsevan kappelin kattomaalauksessa. Olen minäkin moneen kertaan Roomassa käydessäni tiiraillut niska kenossa näitä luomiskertomuksen kuvia. Kyllä siellä aistii, että kyseessä on yksi ihmiskunnan taiteen suurimmista teoksista, mutta pysähtymään, viipymään, hiljentymään siinä turistivirrassa en ole koskaan onnistunut.  

Sikstuksen kappeli on viime päivinä saanut taas muuta kuuluisuutta. Se on paikka, johon kardinaalit suljetaan, kun on aika valita uusi paavi. Katolla on se kuuluisa savupiippu.   

Sinebrychoffilla ei ollut kovin monta Michelangelon luonnosta, mutta siellä oli ansiokas kokonaisuus aiheeseen liittyvää dokumentaatiota. Oli myös alkuperäisen kattomaalauksen suurikokoinen jäljennös ja siihen liittyvät yksityiskohtien suurennokset. Kokonaisuus oli oikein onnistunut.  

Löytyi myös nettivinkki, jota en ole ennen tuntenut.  Tästä osoitteesta pääsee Vatikaanin omille sivuille. Sieltä pääsee tutkimaan Sikstuksen kappelin maalauksia hiirellä ohjaamalla. Pääsee katsomaan kattofreskojen yksityiskohtia hyvinkin läheltä ja kiertelemään salia joka puolelle. Samalla soi kaunis kirkkomusiikki.   

http://www.vatican.va/various/cappelle/sistina_vr/

 

Nuorin silmin

 

Kävin teatterissa. Kom-teatterin tuore ensi-ilta on vanha kunnon Kolme sisarta. Anton Tšehovin klassikkonäytelmä on niin tuttu, että tietää tarkasti mitä on tulossa.  

Vaan eipä ollut tuttu tällä kerralla. Tosin tiesin kyllä, etten saa sitä mitä luulin. Olin lukenut arvostelut ja tiesin, että tulkinta on aivan uudenlainen. Nuori ohjaaja Lauri Maijala on jo ehtinyt saavuttaa mainetta tabuja rikkovalla tyylillään.  

Tuli villi teatterikokemus. Nämä sisarukset Olga, Masa ja Irina elävät meluisan groteskia elämää - heidän talonsa on kaaosmaisessa tilassa. Kuuluisa tšehovilainen katkeransuloinen kaiho ja kaipuu pois riutuvasta pysähtyneisyyden tilasta saa aivan uudenlaisen merkityksen. Ehkä nämäkin sisarukset uneksuvat, mutta heiltä puuttuu jotakin, mikä ei ole entisellä tavalla ymmärrettävissä: "Voi, minä olen niin uneksunut rakkaudesta, olen uneksinut yötä päivää, mutta sieluni on kuin hieno flyygeli, jonka kansi on lukossa ja avain kadonnut."  

Voin aavistaa, että Kom-teatterin uustulkinta ärsyttää monia klassikoiden tuntijoita. Toisia se miellyttää. Kulttuurikiistan ainekset ovat ilmeiset. Aivan kuin Kristian Smedsin Tuntemattomassa sotilaassa pari vuotta sitten. Monet - varsinkin oikean laidan poliitikot - riensivät tuomitsemaan sen esitystä näkemättä. Kom-Tšehov ei kuitenkaan rienaa kansallisia tuntoja.  

Saako klassikkoja tulkita uudella tavalla? Mielestäni saa, jos tekee sen hyvin. Mielellään pitääkin tulkita uudella tavalla, sillä vanhojen tulkintojen toistaminen uusin miehityksin ei ole kovin perusteltua, joskin usein yleisöä miellyttävää. Kom tekee Tsehovinsa erittäin hyvin. Voi sen näinkin nähdä. Ainoan miinuksen annan esityksen kestosta. Kolme ja puoli tuntia uuvutti. Tunti pois ja kehuisin vielä enemmän.  

Kuvassa uusi tulkinta vielä vanhemmasta klassikosta (Anneli Sipiläinen: Luontoäidin lapset). Esillä Mäntän nykytaidenäyttelyssä 2011.

 

 

 

Häiritseviä asioita

 

"On vaikea järjestää asiat niin, ettei mikään maailman asia häiritse."  

Sitaatti jäi häiritsemään mieltä.  Tuli siis yksi häiritsevä asia lisää. Olisi niitä ollut riittävästi ilmankin. Piti ruveta ajatuksissa laskeskelemaan, kuinka monta. Paljon löytyi, vaikka on joutilas viikonloppu. Pieniä mutta paljon. Isot ovat sitten ihan eri asia. "Häiritsevä" ei ole niille oikea sana, tarvitaan jokin järeämpi.  

Sitaatti on peräisin taidemaalari Marjatta Tapiolan haastattelusta (HS 9. helmikuuta). Häneltä on avautumassa kaksi näyttelyä. Yksi mielitaiteilijoistani.  

Pääsisiköhän häiritsevistä asioista eroon, jos olisi tarmokkaampi? Vai tulisiko niitä lisää sitä mukaa kun entiset saa pois päiviltä? Aikaansaamisen määrästä siinä taitaa enimmäkseen olla kyse. Aina on keskeneräisiä juttuja, joita ei tahdo saada hoidetuksi. Työt menevät etusijalle, eivät ne samalla tavalla häiritse, sillä ne ovat itsestäänselvyys.   

Mutta töiden lisäksi on yksityisiä aikomuksia, aloitteita, tarpeita, lupauksia, suunnitelmia ja niiden viivästymiä.  Perusteluina on enimmäkseen se, ettei ole muka ehtinyt, viitsinyt tai jaksanut. Harvemmin se, ettei ole halunnut.   

Tällainen tila häiritsee. Kuten vaikkapa se, etten ole käynyt tänä talvena kertaakaan hiihtämässä. Mikä estää? Kaikki tarpeellinen on: lunta, Keskuspuisto, sukset, sauvat ja pipo. Talven selkä on jo taittumassa. Menetänkö hienon kokemuksen pelkkää saamattomuuttani?  

Tai toinen esimerkki. Kaupungin museoissa ja gallerioissa olisi vaikka kuinka monta kiinnostavaa näyttelyä. Minulla on kotini työhuoneen seinällä (tosin oven takana piilossa) ilmoitustaulu, johon kerään Post it -lapuilla tiedot kaikista kiinnostavista näyttelyistä ja niiden aukioloista. Täällä olen lihapatojen äärellä, mutta harmillisen paljon herkkuja pääsee lipsahtamaan ohi suun.  

Juuri nyt olisi syytä mennä taidemuseoihin. Olisi Ateneumissa Symbolismi ja Eero Järnefelt. Olisi Leena Luostarinen Taidehallissa ja Hannu Väisänen Forsbomin galleriassa.   

On myös paljon lukemista odottavia kirjoja ja katsomista odottavia elokuvia ja teatteriesityksiä ja kuuntelemista odottavia levyjä ja konsertteja. En ehdi kaikkea mitä haluaisin. Häiritsee.  

Näin on varmaankin ollut aina. Kuvassa kiinnostavia kulttuuri- ja huvitapahtumia Tampereella v. 1935 (Kansan lehti 11. lokakuuta). 

 

Outoja taideteoksia 2

 

[jatkoa eiliseltä, virikkeenä Ilkka Malmbergin Lauantaiessee HS 19.1.13]  

Moitiskelin tylsiksi Eduskuntatalon edessä seisovia (ja yhtä istuvaa) presidenttipatsaita. Tämä ei tarkoita, että olisin näköispatsaiden vastustaja. On niissä vaikuttaviakin - etten sanoisi karismaattisia: Runeberg Esplanadilla ja Aleksis Kivi Rautatientorilla. Eino Leino ei niinkään. En osaa selittää, mihin sympatiani ja antipatiani perustuvat. Tunteista tässä on kyse.  

Parhailta kuitenkin maistuvat muutamat harvalukuiset onnistuneet muistomerkit, jotka eivät yritäkään olla mallinsa näköisiä. Sellainen on Sibelius-monumentti (Eila Hiltunen). Sen vieressä ja alla seisoessa tuntuu kuin Finlandia alkaisi soida. Viereen lisätty kasvoreliefi tuntuu tarpeettomalta.   

Harvoin patsaat kuitenkaan onnistuvat niin että tuntuisi hyvältä. Pitkästä aikaa ensimmäinen, joka minusta tuntui hyvältä ensi katsomalla, oli viime kesänä paljastettu "Laulupuut" (Reijo Hukkanen), josta kirjoitin aiemmin  . Sitä pidän onnistuneena ja arvokkaaseen paikkaansa integroituvana (Eduskuntatalon edustalla, Musiikkitalon ja Kiasman välissä).  

Taiteilijan taidosta on paljon kiinni. Stadionin edessä Paavo Nurmi on hieno,  Lasse Viren lähinnä nolo. Molemmat juoksijatähdet ovat kuitenkin näköispatsaita.  

Sana "taide" on vaikea ja välillä harhaan johtava, erityisesti modernin kuvataiteen yhteydessä. Sana on samaa juurta kuin "taito", "taitava", "taidokas". Tämä aiheuttaa odotuksia, jotka eivät toteudu. Pitäisi keksiä jokin muu sana tarkoittamaan töitä, joissa ei ole lainkaan kyse tekijän taitavuudesta siinä merkityksessä kuin klassinen kuvataide tarkoittaa.  

Olen seurannut paljon nykykuvataidetta, varsinkin Kiasmassa ja Mäntän kuvataideviikoilla. Ristiriitaisia mietteitä ne herättävät.  Malmberg irvii esseessään esimerkkinä yhtä näkemäänsä, jota ei sanonut ymmärtäneensä: "Muistan Kiasman radioista tehdyn tornin, jota kiiteltiin kovasti. Kaikki radiot kailottivat eri aaltopituuksilta. Se kuvasi maailman moniäänisyyttä.  - Jaha."  

Minä muistan saman radiotornin. Minusta se oli hauska. Se jäi mieleen ja on pysynyt siellä. Elämykset pysyvät, turhanpäiväiset unohtuvat. Ei siinä mitään "ymmärtämisen" aineksia ollut eikä kaivattu.   

Välillä eteen tulee hienoja elämyksiä ja oivalluksia, välillä tökeröitä yritelmiä, jotka eivät olisi ansainneet näkyvyyttä. Minulle jälkimmäisestä on esimerkki Mäntän näyttelystä muutama vuosi sitten. Näyttelytilana toimivan vanhan tehdashallin lattialle oli kipattu valtava keko styroksinpalasia. Se oli siinä, nimilappu vieressä.  

Se ei minuun kolahtanut eikä tullut kuin harmistumisen tunne, että pilkkana pidetään. Ehkä joku muu koki myönteisempää. Taitoa tämän "taideteoksen" teko ei ollut tekijältä vaatinut, joten nimi taidenäyttely oli  sen osalta harhaanjohtava. Vitsailtiin siinä keon vieressä rehvakkaasti, että taideteos on täydellinen sellaisena kuin taiteilija on sen luonut, mitään yksityiskohtaa siinä ei voi muuttaa. Piruuksissamme muutimme kuitenkin: käänsimme yhden styroksinpalan eri asentoon. Pilasimmeko teoksen?  

Tässä juuri on nykytaiteen ongelma. Kaikenlaiset pilkkakirveet ovat aina liikkeellä paljastamassa turhuuksia, joista apurahataiteilijat kuuluvat pahimpiin. Populismille löytyy aineksia, välillä ihan aitojakin.  

Kuvissa mieleen jäänyttä nykytaidetta Mäntästä. Nimiä ja tekijöitä en muista, paitsi että alempi on uusi ehdotus betoniporsaaksi. Se vakiintunut ruotsalaismalli kaipaakin jo kilpailijaa.

[jatkuu]

 

 

Ei nuorisolle

Melkeinpä viime tingassa pääsin käymään Ateneumissa Helene Schjerfbeck -näyttelyssä. Se sulkeutuu tämän viikon sunnuntaina. En olisi antanut itselleni anteeksi, jos tämä näyttely olisi jäänyt näkemättä. Iän karttuessa olen alkanut yhä enenevässä määrin arvostaa tätä taiteilijaa. Nuorena en häntä noteerannut.  

Kuten arvata saattaa, viimeisellä Schjerfbeck-viikolla Ateneum oli tupaten täynnä. Se aiheuttaa epäviihtyisän olon. Jokaisen taulun eteen pitää melkeinpä tunkeutua, eikä siihen päästyään kehtaa viipyä, sillä takana on jonoa. Näyttelyssä pitäisi saada katsella viipyillen, ilman paineita.  

Taitaa olla yleispätevä ilmiö, että Schjerfbeck puhuttelee varttuneempaa väkeä. Nuorisoa ei juuri näkynyt. Erityisen runsaasti oli invalideja, pyörätuoliväkeä. Heille ruuhka on tietysti erityisen haitallinen.  

Schjerfbeckistä kerrotaan, että hän inhosi Ateneumin pitkiä portaita. Hänellä oli vaikea jalkavamma, joka haittasi erityisesti portaita noustessa. Tämä tuli mieleeni, kun laskeuduin alaspäin niitä samoja portaita. Minulle kiipeäminen ylöspäin on ongelmatonta, mutta portaita alaspäin laskeutuminen jostakin omituisesta syystä aiheuttaa kipua toisessa polvessa.  

Hätkähdin aika lailla jonottaessani katsomaan läheltä taulua, joka löytyi ommeltuna piiloon toisen maalauksen alle (kuva). Edessäni jonotti kaksi naista, jotka tarkastelivat maalausta hyvin läheltä ja pitkään. Kun he lopulta kääntyivät, tuli tajunnan välähdys, että toinen heistä on jotenkin tuttu, hyvin tuttu. Mutta kuka?

Hämmennys ei kestänyt kuin sekunnin tai kaksi. Tuttu kyllä mutta ei henkilökohtaisesti tuttu. Minä tunnen hänet mutta hän ei tunne minua.

Tämän "tutun" konserttia olin ollut seuraamassa edellisenä iltana Finlandia-talossa. Hänen hienoa uraansa olen seurannut 80-luvulta asti. Ja siinä tämä ruotsalainen supertähti oli nyt seisonut kumppaninsa kanssa edessäni toppatakki lantiolle hihoista solmittuna, enkä minä ollut tunnistanut häntä ennen kuin hän kääntyi.  

Eva Dahlgrenin konsertti ei sekään erityisemmin vetänyt nuorisoa. Yleisö oli aika naisvaltaista, aivan kuten Schjerfbeckin yleisökin. Parhaimmalta anniltaan konsertti oli nostalgiamatka. Uudemmat kappaleet eivät vielä sytyttäneet yleisöä, vanhemmat sitäkin paremmin.  

Paras anti on syytä jättää loppuun. Näin tapahtui. "Kom och håll om mig " ja "Jag klär av mig naken" sytyttävät yleisön. "Ängeln i rummet" menee jo hurmion puolelle. Varttunut yleisö tuntee taiteilijansa ja antaa jyrisevät kiitokset.

 

 

Äijämeininkiä

Katsoin televisiosta elokuvan "Leppymättömät" (Unforgiven - ohj. John Huston 1959). En muista sitä ennen nähneeni.  

Päätös katsoa perustui suuriin tähtiin. Ohjaaja on yksi Hollywoodin kultakauden merkittävimmistä, samoin pääosien näyttelijät  Burt Lancaster ja Audrey Hepburn. Tällaisilta tekijöiltä voi odottaa paljon. Audrey kuuluu ikiaikaisiin suosikkeihini. Kukapa voisi vastustaa sellaisia teoksia kuin Kaunis Sabrina, Loma Roomassa, Nunnan tarina, Aamiainen Tiffanylla, Huhu, Funny Face ja Rakkautta iltapäivällä.  

Katsomispäätökseen liittyi myös epäröintiä. Westernit eivät ole koskaan olleet minulle mieleen. Miten Audrey pärjää Villissä Lännessä? Yksittäisiä poikkeuksia on, mutta genre on pysynyt minulle vieraana. En ole ymmärtänyt niihin liittyvää katsojien intoa. Villi länsi on amerikkalaista folklorea aidoimmillaan ja siitä on tehty valtava määrä kirjallisuutta, elokuvia ja sarjakuvia.  

Lajityypin katsojat ovat ymmärtääkseni valtaosin miehiä. Niinpä kai minunkin pitäisi olla innostunut, mutta kun en ole. Penseyteni syytä ja syntyä en osaa selittää. Karjapaimenet, intiaanisodat, rosvot, ryöstöt, pyssysankarit ja hirttäjäiset muut vakioainekset ovat laadultaan sen verran yksioikoisen totista meininkiä, että en jaksa innostua, sillä vivahteikkaampiakin lajityyppejä tiedän.  

Syntyipä siinä ristiriitaisia mietteitä, kun hentoinen Audrey ammuskeli isolla pyssyllä intiaaneja, latasi ja laukaisi, uudestaan ja uudestaan.  

Ei tämäkään elokuva saanut minua muuttamaan asennoitumistani lajityyppiin. Mieluummin katson Audeyta muissa rooleissa. Myös Huston on ansainnut maineensa kokonaan toisentyyppisillä teoksilla.  

*   *   *    

Tänään jaettiin pelikieltoja muutamille jääkiekkoilijoille, jotka olivat sikailleet. En osaa sanoa, olivatko riittäviä.  

Samoin kuin westerneihin, minulla on aika nurjamielinen asenne jääkiekkoon. Tai ei lajiin sinänsä, se oli ihan kelpo peli sellaisena kuin minä sen koin pikkupoikana Jyväskylän jääkentillä. Ammattilaistasolla se kuitenkin menee aivan liikaa bisnes edellä. Siitä vastenmielisyyteni.  

Olen käynyt jäähallin katsomossa tasan yhden kerran. Siitä on vuosia ja se kerta riitti. Tapahtuma oli kamala. Jäällä tapeltiin verissä päin ja humalainen katsomo mylvi kannustusta.   

Tuli vahva tunne, että tappelu oli parasta mahdollista myynninedistämistä. Seuraavien otteluiden kiinnostusarvo lisääntyi, pääsylippujen myynti kasvoi ja mainostajat riemuitsivat suurista katsojamääristä. Saman mekanismin luulen toimivan edelleen, riippumatta muutamien otteluiden pelikielloista ja muutaman sponsorin vetäytymisestä. Bisnes pyörii ja rahaa tulee.  

*   *   *    

Kuva on luvatta näpätty yksityiskohta Kalervo Palsan taulusta, joka oli kesänäyttelyssä Serlachiuksen Honkahovi-museossa Mäntässä pohjoisella Pirkanmaalla. Heijastuma taulun lasipinnassa vertautukoon erääseen toiseen heijastumaan, joka on viime päivinä herättänyt kohua. Kuvaa ei siis ole näpännyt kuvausryhmä eikä sitä ole näpätty myöskään Lumialla, vaan tavallisella taskukameralla. Heijastumassa näkyy maisema vastapäisestä valtavan kokoisesta salin ikkunasta: honkia kasvaa, niin kuin museon nimi ilmaisee. Kauempana mäenrinteen alapuolella on kaunis järvenranta.                                                                            

Mainiota kuvaa voi tarkastella suuremmassa koossa klikkaamalla sitä hiirellä.

 

 

Kävelykierros Helsingissä 2

 

Kohde 2: Ruttopuisto  

Graffiti-isku on kohdistunut Vanhan kirkon puistoon eli Ruttopuistoon. Puiston puut ovat täynnä värikkäitä kuvioita.  

Tällä kerralla iskun tekijät eivät kuitenkaan ole käyttäneet spray-maaleja vaan villalankaa. Kyllä ovat virkkuukoukut yössä heiluneet! Ja päivisinkin, sillä ei tällaisia teoksia luoda yhtäkkiä. Niitä on virkkailtu vähitellen pitkin kevättä ja kesää eri puolilla kaupunkia. Iskun taustaorganisaatioksi on ilmoittautunut Nuorisoasiainkeskus. Monet ryhmät ovat varanneet itselleen puun jo kauan etukäteen ja käyneet mittailemassa sen muotoja luodakseen juuri siihen sopivan teoksen.  

Tapahtuma on osa Design-pääkaupunkivuotta. Nimikin sillä on: Knit´n Tag.  

Tästä Dessu pitää. Teoskokonaisuus on iloinen ja hauska. Idea tuntuu tuoreelta, tällaiseen en ole ennen törmännyt, vaikka kuuluu näitä maailmalla olleen. Tekijäporukoita on vaikka kuinka paljon, esim. Martat, Tärähtäneet Ämmät, Gerillamummot, Lentoemännät. Kaikkikohan naisia? En ainakaan huomannut äijäporukoita. Minunhan olisi pitänyt ryhtyä toimeen, kun jonkin verran osaan virkata ja neuloa. Tai osasin, kauan sitten.  

Ilo jää lyhytikäiseksi. Viimeinen päivä on 27. syyskuuta. Käykääpä ohi kulkiessanne vilkaisemassa, tulee hyvä mieli. Helsinkiä huonommin tunteville kulkuohje: Mannerheimintietä aivan alkuun, Erottajalle. Siitä oikealle, Bulevardille. Bulevardia pitkin yksi korttelinväli, ja siinä Vanha Kirkkopuisto on.  

Näytteeksi muutamia kuvia. Ne saa taas klikkaamalla isommiksi.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tilaa ajatella

Menossa on ensimmäinen täysi viikko vapaana työn rasituksista. En ole vuosikausiin ollut näin pitkää aikaa Helsingissä vapaana. Jos olen ollut vapaana, olen aina lähtenyt jonnekin. Tuntuu omituiselta. Totuttelu eläkepäiviin on vielä kesken.  

Lähdin kävelylle ilman päämäärää. Ei tarvitse kauas lähteä kokeakseen meren. Meren rannalla on tilaa ajatella. Kohta keksin kävelylleni päämäärän. Kuusisaaressa Villa Gyllenbergissä on Helene Schjerfbeck -näyttely. Kävelymatka on kohtuullinen, kun oikaisen Seurasaarentietä.  

Matkan varrella on Kekkosen Tamminiemi. Se avataan näinä päivinä pitkän remontin jälkeen. Sinnekin täytyy poiketa, kunhan alkuruuhka hiljenee.   

Rantatietä matka etenee. Kevät on pitkällä, mutta se on vielä rumassa vaiheessa. Lumipenkat ovat likaisia, puiden oksat näyttävät paljailta risuilta. Menee vielä kuukauden verran ennen kuin ne alkavat vihertää. Jostain nousee mieleen muinaisen roomalaisen kirjailijan mietelause, jonka olen joskus kirjoittanut muistivihkooni: "Okainen oksakin on kaunis, jos sen päässä on ruusu" (Publius Syrus). Kunhan nyt ensin pajunkissat.  

Schjerfbeck on aina vaikuttava, mutta ei saa olla kiirettä. Jokaista kuvaa pitää katsoa pitkään. En ole koskaan saanut kunnolla otetta siitä näkemyksestä, joka on taipuvainen näkemään taiteilijassa vain syvästi henkistyneen olennon, likimain pyhimyksen. Esoteerinen näkemys oli tunnetusti Ane ja Signe Gyllenbergille tärkeä peruste, kun he taidekokoelmansa perustivat. Minulle Schjerfbeck on kuitenkin subjektiivisena kokemuksena paljon maallisempi. 

Museossa on upeasti rakennettu videoteos, joka tekee Schjerfbeckin omakuvista liikkuvan sarjan, metamorfoosin, jossa nuori lihallinen nainen muuntuu pelkistetyksi hahmoksi, jossa ihmisyyden hajoaminen on jo melkein valmis. Nopeutettu sarja on omalla tavallaan rankka kokemus. Kaikki yksittäiset kuvat olen nähnyt ennenkin, mutta tällä tavalla yhtenäisenä sarjana katsottuna ne ovat kuin nopeutettu filmi ihmisen elämäkaaresta. Pistää väkisinkin ajattelemaan.  

Kuvassa Schjerfbeckin maalaus Maria (1909). Siinä on oivallettu lukemisen syvempi olemus, sellaisena kuin minäkin sen näen. (Klikkaamalla suuremmaksi!)

Ekakerta

Luultavasti useimmilla on nuoruudenmuistoja, jotka ovat vähän noloja. Sellaisia kuin eka känni tai eka seksi, jotka eivät sujuneet aivan ihanteellisella tavalla. Minulla ainakin on. Molemmissa tuli tunarointia.   

Silloin aikanaan se tuntui pahalta. Nyt paljon jälkeenpäin osaa olla itselleen armollinen ja ottaa muistot huumorilla. Niin kai niiden kuuluikin mennä, se on melkein kuin luonnonlaki.  

*   *   *     

Päteeköhän sama varttuneen iän ekakertoihin? Tuli vaan mieleen, kun minulla oli juuri yksi sellainen.  

Menin museoon. Liian myöhään hoksasin, että olen neljättä päivää eläkkeellä ja minulle kuuluu eläkeläisalennus pääsylipun hinnasta. Tuli sählinkiä, kun piti vaihtaa lippu ja näppäilla muutos kassakoneeseen. Nolotti tällainen ekakerta.   

Museossa sisällä tuntui nololta olla liikkeellä muita halvemmalla. Oli sellainen olo, että kuuluukohan tämä minulle ihan oikeasti vai olenko vilpillisesti liikkeellä, ihan samalla tavalla kuin nuorena opiskelijana tuntui, kun lintsasin Tukholman tunnelbanassa ilman lippua.   

Saa nähdä, meneekö tällainen nolotus joskus ohi vai jääkö se pysyväksi.   

*   *   *    

Joka tapauksessa, kävin alennettuun hintaan yhdessä suosikkimuseoistani, Amos Anderssonissa. Siellä ajan aina hissillä ensimmäiseksi ylimpään kerrokseen, johon tämä upporikas liikemies rakensi itselleen yksityisen kappelin alttareineen ja urkuineen (kuvat saa klikkaamalla suuremmiksi). Siinä paikassa on jotain poikkeuksellisen vaikuttavaa, varsinkin kun tuntee Amoksen omalaatuista henkilöhistoriaa.  

Kuten aina, minulle kävi taas niin, että en ehtinyt katsoa kuin vähän alkua näyttelystä, kun tuli museon sulkemisaika. Juutun aina liian pitkäksi aikaa katsomaan jokaista teosta.   

Pitää siis mennä uudestaan. Onneksi pääsen halvalla. Ehkä en silloin kuitenkaan enää aloita Amoksen kappelista.

Paluu elämään

Elämä alkaa sittenkin voittaa. Flunssa himmenee.

Sairauslomassa on se hyvä puoli, että kerrankin ehtii tehdä mitä haluaa. Tätä muutama blogini kommentoijakin suositteli - viisasta väkeä! Minä haluan aina kipeänä kuunnella vanhoja 60 - 70-luvun LP-levyjä ja katsella klassikkoelokuvia. Kuulokkeet korvilla mahdollistavat ison äänen yölläkin, kerrostalossa kun asun, tosin paksuseinäisessä.

Lisäksi luin runoja. Ihan summittaista antologioiden selailua ja pysähtymistä niille sivuille, joilta löytyy pysähdyttävää. Sellaiseksi osui tällä kerralla runoilija L. Onerva.

Tunsin toki Onervan (1882 - 1972) vanhastaankin, mutta nyt löytyi uusi imu. Poikkeuksellisen mielenkiintoinen nainen, joka opiskeli yliopistossa taidehistoriaa, asui boksissa ystävättären kanssa tai itsekseen, nautti aikansa naiskulttuurista ja romanttisesta ystävyydestä, seurusteli närkästyttävän vilkkaasti, avioitui, karkasi, erosi ja eli salavuoteudessa, modernin ja itsenäisen naiseuden esitaistelija, 1900-luvun alkupuolen keskeinen kulttuurivaikuttaja ja kosmopoliitti, Eino Leinon rakastajatar ja Leevi Madetojan vaimo, ”syyttömänä” elämänsä viimeisiksi vuosikymmeniksi mielisairaalaan määrätty. Sadantuhannen runon kirjoittaja.

Kiinnostukseni Onervaa kohtaan syttyi uudestaan jo viime vuonna Ateneumin näyttelyssä, joka oli rakennettu hänen persoonansa ympärille. Näyttelyn nimi oli ”1910-luvun Helsinki L. Onervan silmin”. Poikkeuksellisen kiinnostavan näyttelyn oli koonnut Anna Kortelainen. Minä kiersin näyttelyn kahteen kertaan.

Näyttely loi elämyksellisen näkökulman 1910-luvun koulutetun helsingittären kulttuuririentoihin ja kaupungilla vietetyn päivän kulkuun: ”mitkä alueet Helsingissä olivat naisystävällisiä? Minne pääsee syömään ilman herraseuraa ja missä juodaan parhaat kahvit terassilla? Miltä Helsingin naiset näyttävät valkokankaalla, mikä naiskirjailijan uutuusteos haetaan kirjakaupasta ja kenen näyttelijättären bravuuria on ihan pakko päästä katsomaan? Miten sonnustaudutaan kaupunkikierrokselle ja minkä porukan seurassa on kaikkein hauskinta? Entä miten suuri emämaa näkyi "Gelsingforsissa"? Ja miltä tuntuu stadin rundin jälkeen piipahtaa Onervan luona?” (sitaatti näyttelyesittestä).

Näytteeksi rankka runo kokoelmasta Särjetyt jumalat (1910) :

"Minä olin luotu vain yhtä varten
ja yksinäisyyteen;
minusta on tehty symboli synnin
ja papitar pyyteen.


Minä olin luotu lehtojen rauhaan
ja laupeuden tekoon;
minut on heitetty himon ja hekuman
kiehuvaan kekoon.


Minä olin luotu uinumaan sisällä
valkeain taljain;
minut on pantu liehtomaan lempeä
jäsenin paljain.


Nyt olen kypsä ma kylmään keimaan
ja kuumahan vihaan;
riemulla isken ma kultaisen kourun
syyttömään lihaan!


Autuuden Amorit uinuvat vierillä
viittani päärmeen.
Katse on kyyhkyn, tahto on tappavan
kalkkaro-käärmeen.


Kun minä silmää isken, kuivuvat
morsiusmyrtit,

kun minä kättäni nostan, nousevat
kuoleman yrtit,

lakatuu luomisen työ sekä valkeus
tuhannen lumpeen.
Kirot ja kivien heitot luokoot
mun hautani umpeen!

Ah, tulkaa, elämän ja kuoleman yö
on luonani yksi!
Kaunis on tulla mun kauttani
myrkytetyksi."

("Minä olin luotu vain yhtä varten" sikermästä "Geisha")

Kuvassa runoilijan ja säveltäjäpuolison muistomerkki Helsingin Hietaniemen hautausmaalla.

Puhelinhäirikkö iski

Dessu päätti poiketa kotimatkalla Kiasmaan katsomaan uutta ARS-näyttelyä.

Raskas työpäivä oli takana ja mieli kaipasi virkistystä. Taide on hyväksi koettu keino löytää aineksia matalavireisen sielunsa kohennukseksi. Luvassa oli afrikkalaista nykytaidetta. Dessulle vieras mutta kiinnostava aihepiiri.

Takki ja olkalaukku naulakkoon ja kassalle lippua ostamaan. Vasta maksettuani huomasin, että olisin saanut Hbl-kortillani alennusta 1,50 euroa. Yhdentekevää, ehkä maksuni jotenkin koituu taiteen hyväksi. Näyttely sisältää ennakkotiedoista päätellen afrikkalaista tekotaiteellista postmodernismia, ja sitä tuen mielelläni maksamalla täyden pääsymaksun.

Ensin halusin kuitenkin istahtaa hetkeksi kuppilaan ja juoda kahvit. Kiasma on jännittävä paikka, pidän rakennusta kohtalaisen onnistuneena enkä oikein ymmärrä siihen kohdistettua ivaa. Kuppilan sisustus on sellainen kuin nykytaiteen pesäpaikassa kuuluukin olla. Siellä on aina myös hauska tarkkailla ihmisiä. Paljon nuoria - varmaankin taideopiskelijoita? Nuorena istuin usein joutilaina hetkinä Tukholman Moderna museet -kahvilassa. Siellä tapasi kiinnostavia ihmisiä paremmin kuin missään muualla. Nykyisin vain katselen.

Juuri kun olen noussut pöydästä ja lähdössä näyttelyyn tunnen värinää taskussa. Puhelin piru. Sihteerini soittaa.

Tiedän, että sihteeri ei turhaan soita. Vastaan. Saan kuulla kiireellisestä tapaamisesta, joka pitäisi hoitaa. Tunnen asian, mutta senhän oli tarkoitus tulla vasta huomenna.

Ei auta, pitää lähteä takaisin työpaikalle Kruununhakaan. Tekisi mieli heittää puhelin seinään. Miksi hemmetissä minun ja meidän kaikkien pitää olla koko ajan tavoitettavissa? Toisaalta oma syy, en ole koskaan oppinut pistämään puhelinta kiinni, ainoastaan äänettömälle mutta värisevälle.

Mutta toisaalta, minähän olen koko talven kerännyt ylityötunteja, tämä on hyvä lisä siihen listaan. Jokainen edustustilaisuus lasketaan mukaan. Tavoitteenani on mahdollisimman pitkä lista ylityötunteja, jotka vaihdan vapaapäiviksi kesäkuukausina. Näin olen tehnyt aina ennenkin ja saanut kesän vapaaksi. Mitä tahansa suostun kärsimään, kunhan voin viettää taas kerran kesäkuukaudet Längelmäveden kesäkodissani. Siihen kuuluvat kesäloman lisäksi ylityövapaat, etätyöt, rokulit ja muut pekkaspäivät, ja niinpä selviän kolmisen kuukautta muutamalla poikkeamisella työpaikalla.

Menen lähipäivinä uudestaan Kiasmaan. Epäselvää on, kelpaako maksamani täyshintainen pääsylippu vielä vai pitääkö ostaa uusi.

Kuvassa Kiasma pari viikkoa sitten (klikkaamalla suuremmaksi).

Taidetta harvoille

Väitetään, että työelämässä on liian vähän - jos ollenkaan - tilaa sattumalle, mieleenjuolahdukselle, improvisaatiolle, leikille, taiteelle, viihtymiselle. Väite pitää valitettavasti paikkansa.

Näin on myös meillä Vuoronvarausvirastossa, voin vahvistaa. Myönnän itse esimiehenä olevani osasyyllinen tilanteeseen. Korjaamiseen on aihetta. Siksi meillä syksyn työpaikkaseminaarissa esitettiin toivomuksia tilanteen korjaamiseksi. Viraston tavoitteisiin ja arvoihin kirjattiin tätä edistävä merkintä.

Tänään maanantaina oli sitten aika panna ensimmäistä kertaa konkreettisesti toimeksi. Alkuidea oli kyllä saatu jo perjantaina, kun levisi huhu. Sen mukaan Suomen pankin 200-vuotisjuhlan taidenäyttelyä jatketaan vielä maanantaina, vaikka sen piti päättyä sunnuntaina. 

Niinpä minä lähetin maanantai-aamuna vähän yli kymmenen vahtimestarin tiedustelijaksi kadulle katsomaan, onko Pankin eteen kertynyt liian pitkä jono. Pankkihan sijaitsee vain parin korttelin päässä työpaikaltamme. Ei ollut liian pitkä jono, joten meiltä lähti Dessun itsensä johdolla ja komennossa 16-henkinen joukkue taidenäyttelyyn. Viikko-ohjelman mukaan sillä kohdalla olisi kuulunut pitää työpaikan säännöllinen suunnittelukokous viikon työlistan rakentamiseksi.

Yllättävän lyhyt jonotus, kun lehdistä olimme lukeneet edellisten päivien parituntisista jonoista. Pääsimme sisään varttitunnissa (kuva aukenee klikkaamalla suuremmaksi).

Hieno näyttely ja hieno talo. Dessu on itse käynyt talossa vain kerran vuosia sitten ja silloinkin vain jossakin neuvotteluhuoneessa suoraan sisääntuloaulasta. Nyt pääsin ensimmäistä kertaa hienoihin saleihin. Pari tuntia kierrokseen meni, ja varmasti se oli antoisampi kuin viraston viikkopalaveri. Klassikkoteosten (Gallén-Kallela, Edelfelt, Rissanen, Segerstråle ym.) lisäksi esillä oli paljon uudempaa taidetta. Oli myös rakennuksen historiaa esittelevä diaesitys. Oli kiehtovaa kuulla, millaisia aarreholveja rakennuksen alla kalliossa on. Niihin ei Karhukoplakaan pääsisi.

Näyttely oli harvinaista herkkua, valitettavasti vain viiden päivän mittainen, mikä teki siitä jokseenkin mahdottoman muille kuin meille pääkaupunkiseudun asukkaille. 7000 ihmistä kuuluu käyneen näyttelyssä. Suomen Pankin pitäisi ehdottomasti satsata enemmän tällaiseen, sillä näytettävää taidetta siellä riittää ja tilat ovat kuin luodut taiteelle ja yleisölle.

Väittävät, että Suomen Pankilla ei euroon siirtymisen jälkeen ole paljonkaan virkaa. Päätökset tehdään muualla. Eikö siis olisi aika vaihtaa painopistettä taiteeseen? Pankista taidemuseo?

Valtio on talouskriisissä, kun pitäisi yhtä aikaa säästää ja rahoittaa vieraiden maiden kriisisotkuja. Ja sitten tällaisessa tilanteessa keskuspankki järjestää huippukiinnostavan näyttelyn, johon ei ole pääsymaksua, ei narikkamaksua, ei kirjamyyntiä, ei postikorttimyyntiä, ei matkamuistomyyntiä. Eikö Valtiontalouden tarkastusviraston olisi aika lyödä nyrkki pöytään tulonhankintaresurssien hukkaamisesta?

Mitä kaikkea Suomen Pankki voisikaan taideaarteillaan saada aikaan, jos homman tuotteistaminen hoidettaisiin ammattitaitoisesti vaikkapa jonkin konsulttifirman johdolla. 

• Näyttely ympärivuotiseksi. Pääsymaksu, narikkamaksu.
• Oheismyynti: kirjat, kortit, tarrat, julisteet. Kahvila.
• Oheistapahtumat lapsille, vaikkapa liukumäki portaikkoon, mäen profiili rakennettaisiin vastaamaan pörssikurssin käyrää.
• Omat tuotteet, esim. T-paidat, pelikortit, avaimenperät, ilmapallot, grogilasit, kolpakot… Kuvitelkaa vaikkapa korttipakkaa, jossa olisi henkilöinä entisiä ja nykyisiä pääjohtajia, hertta-akkana Sirkka Hämäläinen, patakuninkaana Mauno Koivisto, mustanapekkana Ahti Karjalainen, jokerina Erkki Liikanen… Valtionvaraiministeritkin voitaisiin huomioida?
• Tai ilmapalloa, joka poksahtaa, kyljessä esim. Rolf Kullberg. Tai pomppulinnaa, jonka tyynyissä olisi näitä samoja kuvia. Tai tikkataulua, tai ongintaa, jossa palkintona olisi…

Saataisiin valtiontalous parempaan reilaan.

Tässä osoite virtuaaliseen näyttelyyn niille, jotka eivät päässeet paikalle:
http://www.suomenpankki.fi/fi/suomen_pankki/yleisopalvelut/virtuaalikierrokset/Pages/default.aspx

Toimenpiteitä hyvinvoinnin edistämiseksi

Dessu yritti kireiden pakkasten päivinä käyttää hyväkseen luonnon tarjoamaa mahdollisuutta raikastaa huusholliansa. Kannoin suuret matot ja vuodevaatteet ulos ja siirsin vaatekomeroissa kiikkuvia vaatteita parvekkeelle yöksi. Vanhimman sohvan patja ja tyynyt joutuivat myös kokemaan arktisen yön. Tavoitteena oli karkottaa kutsumattomia vieraita. Jostain muistan lukeneeni, että vuodevaatteisiin ja muuhunkin ilmestyy helposti pölypunkkeja. Ne eivät näy eivätkä ole haitallisia, mutta eivät silti ole toivottavia kotieläimiä. Muutama tunti pakkasessa riittää häätämään ne pois.

En tietenkään tiedä, onko niitä ollut, kun ne eivät näy eivätkä tunnu, mutta varmuuden vuoksi.

Vaatteita siirrellessä yksi pukupussi antoi aihetta erityisen mietteisiin. Se sisältää frakkipukuni. Se on joutunut olemaan pussissaan koko vuoden käyttämättömänä. Eikä uutta käyttöä ole näköpiirissä. Edes itsenäisyyspäivän vastaanotolle ei ole kutsua kuulunut. Onkohan Itella sählännyt kutsukirjeen johonkin väärään osoitteeseen?

¤ ¤ ¤ 

Torstaipäivänä töiden jälkeen poikkesin Aurora Karamzinin museoon katsomaan valokuvanäyttelyä. Museo sijaitsee sopivasti työmatkani varrella Finlandia-talon ja uuden musiikkitalon välissä, ja valokuvataide on minun mieleeni, aivan erityisesti vanhaa Helsinkiä esittävät kuvat. Viime talvena samassa museossa oli Signe Branderin kuvien näyttely, josta kirjoitin täällä 10. huhtikuuta (”Vanha herra ja minä”).

Nyt kuvat ovat paljon uudempia, vuosilta 1969 - 1979, kuvaajina Simo Rista ja Eeva Rista. Näyttelyn nimi on ”Asfalttia ja auringonkukkia”. 

Hieno näyttely, todella vaikuttava. Tunnelmaa parantaa se, että kuvat Helsingin kaduilta ja pihoilta ja tapahtumista esittävät suurelta osin sellaisia kohteita, jotka olen itsekin nähnyt ja joiden aikakauden olen itse elänyt.

Kokemus ei lopu siihen, kun lähtee Hakasalmen huvilasta ulos. ”Asfalttia ja auringonkukkia” on myös nettinäyttely, ja siellä on kuvia paljon enemmän kuin museon seinille mahtuu. Lisää kuvia luvataan sitä mukaa kun niitä digitoidaan.

Liitteenä olevassa kuvassa on aiheena Chile-solidaarisuuskonsertti syksyllä 1974, kohta sotilasvallankaappauksen jälkeen. Konsertti pidettiin vanhassa messuhallissa täällä Töölössä, Mannerheimintie 17:ssä. Olin paikalla itsekin. Klikatkaapa kuvaa suuremmaksi ja katsokaa kuvan vasemmassa laidassa katsomon eturivissä näkyvää niskaa. Minä, Dessu, se en ole, mutta saatatte tuntea miehen, vaikka kasvot eivät näy.
Liitän tähän näyttelyn tiedot:

Näyttely Hakasalmen huvilassa
Simo Ristan ja Eeva Ristan Helsinki-valokuvia 1969 – 1979
14.10.2010 – 27.2.2011
Mannerheimintie 13
ke–su 11–17, to 11–19
VAPAA PÄÄSY

Nettinäyttelyyn pääset tästä:

http://www.asfalttiajaauringonkukkia.fi/   tai    
http://www.helsinginkaupunginmuseo.fi/ 

Maailman keskipisteessä

Dessu kävi työmatkalla Roomassa. Edellisestä käynnistä ehti kulua 18 vuotta. Nuorempana siellä tuli käydyksi monta kertaa, joten ei kaupunki aivan vieras ole.

Pitkästä poissaolosta huolimatta kaupungissa ei ollut havaittavissa merkittäviä uudistuksia. Paikat olivat pysyneet entisellään. Rakennuskanta on vanhahtavaa. Ilmeisesti siellä ei ole kaupunkisuunnitteluvirastoa Helsingin malliin, joten uusille parkkihalleille tai wow-arkkitehtuurin tyylisille hotellihankkeille ei ole järjestynyt sijaa. En tiedä, eikö edes mafia toimi paikallisena grynderinä tai eikö maasta löydy liikemiehiä, jotka suunnittelisivat marketteja, bensa-asemia, ideaparkeja tai pilvenpiirtäjiä. Vai onko Rooman kaupunginhallitus muuten vaan penseä innovaatioille? Vatikaanista nyt puhumattakaan.

¤ ¤ ¤ 

Neljässä päivässä ei paljon ehdi, kun työtapaamiset veivät suurimman osan ajasta. Jotain sentään.

Pietarinkirkon torni. Sinne on joka kerta pakotettava itsensä kiipeämään, ilman sitä Roomassa käynti ei tunnu todelliselta. Pitkät ahtaat kierreportaat, kuluneet askelmat. Hengästyneenä tulee miettineeksi, onko porraskäytävä kaventunut vai Dessu turvonnut. Ei se näin ahtaalta ennen tuntunut.

Vatikaanin museoiden lyhyet turistireitit. Enempää en ehtinyt. Sinne pitäisi jäädä kuukaudeksi, vuodeksi tai oikeastaan loppuelämäksi. Ei pitäisi mennä tällaiselle pikajuoksulle, siitä jää vain paha mieli.

Borghesen galleria. Dessun suosikkimuseo Roomassa. Ei pelkkää madonnankuvaa. 

Fontana di Trevi. Sen äärellä malja Ihanalle Elämälle, villille nuoruudelle, naisille ja Anita Ekbergille. Ja vielä toinenkin malja.

Pantheon. Suvaitsevuuden varhainen mestariteos. Jopa Dessun kaltainen puolipakana tuntee aitoa tarvetta hiljentyä isojen asioiden miettimiseen.

 Colosseum. Muurit ovat sortuneet, keisarit kadonneet katsomoista mutta leijonat ovat ikuisia (katso tarkasti kuvassa näkyvää portaikkoa - siellä se menee!) Klikkaamalla kuvan saa suuremmaksi.

Piazza Navona. Illanistujaiset kollegojen ja ystävien kanssa upealla paikalla aukion laidan ravintolassa.

Kulkija luonteeltaan

Dessu on valmistautumassa perjantaina suoritettavaan kyynärpääoperaatioon. Valmistautuminen on viisasta tehdä niin kauan kuin kaksi kättä on käytettävissä. Valmistautuminen tarkoittaa kesätavaran, kuten kirjojen,  pakkaamista laukkuihin ja kantamista autoon. Uimahousutkin on viisasta pakata mökille vietäväksi kirjojen lisäksi, vaikka omassa saunarannassa niitä ei tarvitakaan.

Sairaalasta pääsen ilmeisesti pois samana päivänä, joten matka Längelmäveden rannalle voi alkaa vaikkapa heti. Mitäpä sitä viivyttelemään. Apukuski on valmiustilassa. Minä toimin kartanlukijana.

 Puutarhatyöt eivät taida onnistua niin kauan kuin käpälä on kantositeessä, mutta väliäkö sillä. Vanhat perennat kukoistavat ilman hoitoakin. Ruokapöytään tarkoitettujen kasvien penkit olen möyhentänyt ja kattanut jo syksyllä, joten taimen istuttaminen taitaa onnistua yksikätisenä. Puutarha-asioissa olen saanut paljon hyödyllistä oppia ja asennetta mm. runoilija Väinö Kirstinän mainiosta kirjasta ”Puutarhassa”. Kirstinäkin piti kesäkotia Hämeessä, samoin kuin minä. Kirstinän vanha mäkitupa sijaitsi Luopioisten Puutikkalassa, minun lähellä Hiljaistenmiestenlaaksoa.

¤

Kesät ovat toisaalta paikallaan pysymisen aikaa, toisaalta menemisen aikaa. Olen tottunut kesäisin kiertelemään lähiseutujen kulttuuritapahtumissa. Vakiintuneita kohteita ovat olleet mm. seuraavat:

Tampereen museot ja näyttelyt / Oriveden Purnu / Visavuori / Mäntän nykytaide & Serlachius-museot / Vammalan vanhat kirjat / Urjalan Pentinkulman päivät / Jyväskylän kesä + museot / Valkeakosken työväenmusiikki / Äänekosken Keitele-jazz / Tampereen teatterikesä.

Eivät nämä kaikki joka kesä ole mahtuneet mukaan, mutta aika usein kuitenkin. Hinku olisi taas muutaman vuoden tauon jälkeen lähteä myös Sodankylän Midnight sun -elokuvafestivaaleille. Siellä ilmapiiri on aivan erityisen hyvin Dessun mentaliteettiin sopiva.

Esitteestä olen huomannut muutaman uudenkin kiinnostavan tilaisuuden: Sastamalassa olisi Wanhan musiikin juhlat, Orivedellä Uuden kirjallisuuden päivät ja Ruovedellä kamarimusiikkijuhla. Lisäksi pitäisi lopultakin päästä katsomaan Tyrvään vanhan kirkon uutta taidetta. Aikomus oli jo viime kesänä, mutta jotenkin jäi.

Olen tullut laiskaksi lähtemään kauas, sillä läheltäkin löytyy vaikka mitä. Pirkanmaalta ei tarvitse kauas lähteä kokeakseen suuria. Tilaisuudet ovat viehättävän pienimuotoisia. Suuret spektaakkelit näen televisiosta. Niitä on taas yllin kyllin luvassa, kuten jalkapallon MM-kisat, Ruotsin prinsessahäät ja Kepun puoluekokous.

¤

Päivisin Dessu puuhailee mielellään kotitontillaan. Puutarhatyöt miellyttävät erityisen paljon. Kun talvet asuu kerrostalossa Töölöntorin laidalla, jossa ei pääse edes lumitöihin, kesällä sielu lepää, kun saa upottaa sormet multaan. Aluksi nyt vain vasemman käden sormet, viikon tai parin kuluttua molempien.

Dessu on yöihmisiä. Hän ei mene aikaisin nukkumaan, ei varsinkaan valoisina kesäöinä. Öinen kuljeskelu rantatiellä, seisoskelu pienen joen ylittävällä sillalla, istuskelu laiturilla, sellaisissa kokee keskiyön hurman. Tunnelma on kuin Sillanpään nuoruusnovelleissa. Usein työnnän veneen vesille, soutelen hiljaksiin Kaislalahden rannoilla ja annan veneen ajelehtia vapaasti ja kuuntelen yön ääniä. Nyt yksikätisenä ja yksiairoisena soutelu taitaisi saada uuden luonteen: siinähän vene pyörii ympyrää. Varmaankin on syytä sitoa vene pitkällä narulla laiturin tolppaan, muuten en pääse järveltä kotiin.

¤ 
Dessu lopettaa blogin kirjoittelun tähän. Maalla en käytä tietokonetta muutoin kuin äärimmäisen hädän hetkellä, kuten sateella. Läppäri on matkassa mukana, mutta yritän olla koskematta siihen. Kiitän kaikkia täällä tutuksi tulleita lukijoita, kirjoittajia ja kommentoijia. Toivotan kaikille hyvää kesää.

Jos kesä joskus päättyy ja jos kesän seikkailuista ehjänä selviän, lupaan palata.

Kuvia menneisyydestä

Dessutom kävi jo kevään toisessa hienossa valokuvanäyttelyssä. Pääsiäisen alla katsoin Signe Branderin vanhat Helsinki-kuvat. Nyt oli vuorossa Caj Bremerin sanomalehtikuvien näyttely Ateneumissa.

Bremer on oman lajinsa suuria mestareita. Näyttelyssä tuli kuin virtana vastaan tuttuja kuvia menneiden vuosikymmenten uutisista. Lehtivalokuvaajat ovat aivan oma ihmisrotunsa. Heidän ammattitaitonsa ydin on siinä, että he osaavat olla paikalla ja suunnata kameransa valmiiksi oikeaan suuntaan juuri sillä hetkellä kun siinä jotain merkittävää tapahtuu. Me normaalit ihmiset ehdimme paikalle kanssa sitten, kun kaikki on jo ohi.

Bremerin kuvat eivät ole niitä poseeraavia pönötyksiä, joita jokaisesta valtiovierastapaamisesta jää jäljelle. Bremer on onnistunut tallettamaan ainutkertaisia sekunnin murto-osia, joita hän ei mitenkään ole voinut aavistaa etukäteen. Kuten se kuuluisa kuva Napoleonin kodin ikkunassa, jossa Kekkonen hetkeksi sattuu pistämään kätensä povitaskuun.

Oli hienoja henkilökuvia, muutamasta kirjailijastakin. Vanha F. E. Sillanpää kädet levällään Herttoniemen metsässä kuin olisi lentoon lähdössä, Pentti Saarikoski suu auki hörppäämässä vettä suihkulähteestä, Paavo Haavikko maha pystyssä nojaamassa puutarhansa Stalin-patsaaseen. Parhaassa henkilökuvassa ikäloppu Paasikivi nauraa röhöttää viinilasi kourassaan rillit huurussa saatuaan Lenin-kunniamerkin.

Oli pysähdyttäviä kuvia köyhyyden riivaamista savupirtin lapsista, oli kuvia äijäporukasta katsoa killistelemässä uimapukuisia missityttöjä, oli kuvia Tulilahden epäiltyä murhamiestä suu auki töllistelevistä lapsista, kun tätä tuodaan kahleissa käräjille.

Näyttelyn keskeisin tähti oli kuitenkin Urho Kekkonen, kukapa muukaan.
Kekkonen hallitsi karismallaan kaikkea julkisuutta. Bremer onnistui tallettamaan monta herkullista hetkeä. (Toinen tärkeä Kekkosta lehtiin kuvannut oli Kalle Kultala. Toivottavasti joskus saamme näyttelyn hänenkin kuvistaan)
¤

Dessulle tulee välillä epäily, että Helsingin Sanomat seuraa häntä metrin tai pari perässä. Kun pääsiäisenä kävin Signe Brander -näyttelyssä Hakasalmen huvilassa, ei mennyt kuin kaksi päivää, kun Hesari julkaisi Timo Mäkelän ”Minun elämäni” -sarjakuvan, jossa Vanha Herra käy samassa näyttelyssä (ks. blogi 9. huhtikuuta 2010 ”Vanha Herra ja minä”)

Kun Dessu nyt kävi vapun aatonaattona Caj Bremer -näyttelyssä Ateneumissa, ei mennyt kuin kaksi päivää, kun Hesari julkaisi Heikki Hellmanin kirjoituksen ”Tässä ovat savupirtin lapset nyt” (1. toukokuuta 2010). Siinä toimittaja on katsonut Ateneumin näyttelyn ja lähtenyt Bremerin kanssa etsimään niitä ihmisiä, jotka esiintyvät Ateneumin Savupirtti-kuvissa. Artikkeli kyselee, miten heidän elämänsä on sujunut.

Artikkeli on vaikuttava, mutta vielä vaikuttavampi on Bremerin kuvasarja savupirtin kolmesta lapsesta vuonna 1960. Paikka on Joutsan syrjäkylä, eikä alkuperäistä savupirttiä enää ole. Valokuvaaja kuitenkin kohtaa 50 vuoden takaiset mallinsa aidossa pihapiirissä, josta on vain aitta jäljellä.

Hesarilta harvinaisen onnistunut juttuoivallus.
¤

Ateneumin ylemmissä kerroksissa on ”Kaupungin naiset” -näyttely. Dessu ehti vain juosta sen läpi, sillä aika kului valokuvien osastolla. Dessu nyt vaan on tällainen slow. Menen ehdottomasti paremmalla ajalla sinne uudestaan. Siinä katsellaan 1910-luvun naisten Helsinkiä kirjailija L. Onervan silmin. Dessu on aina ollut kovasti innostunut Onervan dekadenssista.

Bremer-näyttely loppuu kohta. Viimeinen päivä on 16. toukokuuta. Kiirehtikää siis.
Kaupungin naiset -näyttely jatkuu elokuun loppuun.

Vanha herra ja minä

Helsingin Sanomien tyylikäs sunnuntaisarjakuva ”Minun elämäni” kuvaa varttuneessa iässä olevaa herraa filosofoimassa nuoruutensa ja nykyhetken yhtäläisyyksiä ja eroja, toteutuneita ja toteutumatta jääneitä unelmia, illuusioiden ja realismin ristiriitaa, elämän yleistä kummallisuutta, kipeitäkin muistoja. Sävynä on usein iän luoma resignaatio. Toisaalta herra osaa kyllä olla särmikäskin ja ärtyä, jopa ikätovereihinsa. Mutta toisaalta setä on alkanut tulla lapseksi jälleen. Hän on oppinut taipumaan tosiasioiden edessä, mutta välillä hän löytää myös aivan uusia ilon aiheita.

”Minun elämäni” on poikkeus sarjakuvataiteen yleensä nuorisolle suunnatussa lajityypissä. Dessutomille siinä on kaksi mieltä ylentävää elementtiä: hän on suunnilleen samaa ikäluokkaa Vanhan herran kanssa, ja hänellä on myös tapana kuljeskella pitkin Helsinkiä samoissa maisemissa kun Vanha herra. Tuntuu siis tutulta. Dessutom on kyllä astetta tai pariakin ärtyneempi, mutta silti tuntuu tutulta.

 Miellyttävän tutulta tuntuu myös se, että Vanha herra on perehtynyt kirjallisuuteen ja elokuvaan. Viitteitä ja sitaatteja tulee esiin kuin ohimennen sivulauseessa kaiken pohdiskelun seassa. Arkipäivän filosofointi liittyy tietysti usein laatukirjallisuuteen, ja sarjakuvan sukulaisuus elokuvaan antaa mahdollisuuksia kekseliäille yhteisille ilmaisukeinoille.

Välillä tuntuu, että Vanha herra on tainnut tulla kadulla vastaan. Samoja reittejä kuljen, samoilla paikoilla pysähdyn. Töölö on tuttua maisemaa molemmille, samoin Keskuspuisto, torit, aukiot, rakennukset…

Tämä kokemus tuli viimeksi pääsiäisen sanomalehdessä, jossa Vanha herra oli katsomassa Signe Branderin Helsinki-valokuvien näyttelyä Aurora Karamzinin talossa, Hakasalmen huvilassa. Samassa näyttelyssä kävi myös Dessutom muutamaa päivää ennen pääsiäistä. Ties vaikka olisimme olleet yhtä aikaa, Vanha herra ja minä. Emme vain tunne toisiamme. Hauska olisi tutustua.

¤

Branderin kuvat ovat aarre. Niiden merkitys lisääntyy vuosi vuodelta. Jokaisen helsinkiläisen pitäisi tehdä kurkistus eilispäivän Helsinkiin tunteakseen kotiseutunsa historiaa. Tutut kadut, rakennukset, puistot ja rannat saavat uuden merkityksen kun näkee niitä sadan vuoden takaisessa tilassa. Eikä pelkästään paikkoja ja rakennuksia vaan myös ihmisiä elämässä elämäänsä niissä paikoissa.

Suositus blogin lukijoille: tehkää niin kuin Vanha herra ja Dessutom. Käykää katsomassa vaikuttavaa valokuvanäyttelyä vanhasta Helsingistä. Näyttely jatkuu elokuun loppuun saakka. Paikka: Hakasalmen huvila Mannerheimintiellä Finlandia-talon ja rakenteilla olevan Musiikkitalon välissä. Eikä maksa mitään!

Escher

Dessutom kävi taidenäyttelyssä.

Paikka oli Amos Andersonin taidemuseo Helsingin keskustassa Yrjönkadulla. Taiteilija oli hollantilainen mestari M. C. Escher (1898 - 1972).

Näyttely on jäänyt kummallisen vähälle huomiolle, vaikka se on merkittävä, hyvinkin huomionarvoinen. Hollantilaisilla Escher kuuluu kärkeen - edellä ovat vain Rembrandt ja van Gogh.

Tunsin jonkin verran Escherin tuotantoa ennen näyttelyäkin. Tiesin, että jonkinlaisista havaintopsykologiaan liittyvistä aistihuijauksista” ja optisista harhoista on kyse. Kuvissa mahdoton muuttuu mahdolliseksi. Vesiputous nousee ylöspäin ja portaat menevät näkökulmaa vaihdellen sekä ylös- että alaspäin. Kalat muuttuvat linnuiksi, enkelit piruiksi.

Kapeassa salia kiertävässä boordinauhassa nimeltä ”Metamorphose” on koko elämän kiertokulku: sumea alku, syntymä, kehitys, sivilisaatio ja sen sumea loppu.

Hesari kertoi, että tiedemaailma on aina ollut innostunut Escheristä, erityisesti matemaatikoille hän on ykkönen. Suosio lähti liikkeelle matemaatikkojen tiedelehden esittelystä. Innostus eteni niin pitkälle, että tiedelehti New Scientist järjesti huippututkijoille kiertokyselyn aiheesta ”Minkä kirjan ottaisit autiolle saarelle”. Voittanut vastaus oli kirja ”Gödel, Escher, Bach”, joka kuvaa logiikan, kuvien ja musiikin läheistä yhteenkuuluvuutta.

Dessutom katseli näyttelyn kuvia hieman hämmentyneenä ja loppua kohti jopa ärtymystä tuntien, kun alkoi käydä selväksi, että näyttelyyn varaamani vajaa parituntinen oli riittämätön. Näitä kuvia ei voi ohittaa vilkaisemalla. Kuvan oveluus alkaa paljastua vasta vähitellen, pitkään yksityiskohtia havainnoiden. Kuvat eivät ole kovin suuria, joten katsomaan pitää mennä lähelle.

Taidemaailmassa Escherin asema on kiistelty. Joillakin tahoilla häntä pidetään pelkkänä epätaiteellisena kikkailijana, jota ei hyväksytä oikeaksi taiteilijaksi. Itse hän luonnehti taidettaan: ”Minä liikun arvoitusten ja mysteerien keskellä.”

Mietin kuvia katsellessani, pitäisikö näitä kuvia katsellessa olla matemaatikon koulutus. Antaisivatko ne silloin jotenkin toisenlaisen oivalluksen? Matemaattinen koulutukseni loppui 40 vuotta sitten.

Uusi tieto minulle oli, että itse Mick Jagger oli 1969 kirjoittanut kohteliaan kirjeen Escherille ja pyytänyt tätä suunnittelemaan kansikuvan Rolling Stonesien uuteen LP-levyyn.

Escher kieltäytyi. Hän oli säntillinen työmyyrä, joka inhosi kaikenkarvaista vapaamielistä viihdettä.

Näyttelyyn tuli koululaisia, vähän toisella kymmenellä. Huomasin innostusta. En ihmettele, kuvissa on jotain lapsenmielistä, ei pelkästään tieteellistä. Lapset innostuvat näköharhoista ja tuntevat mielihyvää keksiessään ovelan niksin. Lapsia varten näyttelyssä on myös huone työpajalle, jossa kuka tahansa saa piirtää omia eschereitään.

Lukijoille tiedoksi: näyttely jatkuu toukokuun loppuun asti. Suosittelen lämpimästi. Mutta varatkaa aikaa, tätä näyttelyä ei hosuta läpi nopeasti. Ja on siellä Amos-museon yläkerroksissa paljon perinteistäkin taidetta esillä.

(Kuva näyttelyesitteestä: Toinen maailma - 1947)

MENIN TAIDENÄYTTELYYN

Dessutom kävi taidenäyttelyssä.

Kaikki on katoavaista, paitsi taide (joidenkin mielestä myös tavara). Ns. sielu siinä virkistyy mutta vastapainoksi jalat väsyvät. "Reiet rupes ramppaamaan", kuten comebackin tehnyt  hiihtomestari luonnehti huonosti mennyttä kilpailuaan urheiluruudussa.

Tungosta riitti, eikä voinut pysähtyä vaipumaan syviin kokemuksiin, niin kuin suuren taiteen edessä kuuluisi.

Dessutom on kuitenkin kokenut vieras taidenäyttelyissä ja siksi pikkuisen viekas. Hän ei lähde ison virran viemänä ryntäilemään salista toiseen vaan kiertää mieluummin takaisin saman salin aloituspisteeseen ja katsoo sen kuvat uudestaan. Ja sama vielä kolmannenkin kerran.

Tällä tavalla ei tietenkään ehdi nähdä koko näyttelyä. Mutta Dessutom tietää tulevansa uudestaan - ja tarpeen mukaan montakin kertaa uudestaan. Ja kerran hän on käynyt tässä näyttelyssä jo aikaisemmin.

Aikaahan Dessutomilla on - työajalla tällaiset hoidetaan.

Ateneumin näyttely jatkuu vielä muutaman päivän vuodenvaihteen yli. Harvinaista herkkua syrjäisessä Suomessa. Taiteilijan nimi on

Pablo Diego José Francisco de Paula Juan Nepomuceno
María de los Remedios Cipriano Santísima Trinidad Ruiz y Picasso.