Jos

Tuli vieras. Tuttu opiskeluvuosilta asti. Virkasisko naapurikaupungista, oppikirjojakin kirjoittanut. Eläkeläisenäkin aktiivinen ammattilainen, toisin kuin minä.

Tarkoitus oli istua iltaa, niin kuin monet kerrat vuosien varrella. Edellinen oli joskus ennen koronaa. Olin hankkinut mieluisaa viiniä. Odotuksissa mukavaa juttelua niin kuin aina. Maailmaa järjestykseen, koulua kuntoon, muistoja mieleen.

Mutta ei mennyt niin kuin olin toivonut. Tulikin aivan toisenlainen tuttu. Kalpea, laihtunut, säikähtänyt.

Oli juuri saanut tiedon.

Lääkäri oli tutkinut koetulokset ja sanonut pahat sanat. Tulevaisuus näytti yhtäkkiä aivan toisenlaiselta.

Hetki istuttiin, sitten vieras lähti. Tilkka viiniä, ei maittanut. Ei pantu maailmaa järjestykseen. Siihen jäin viinipulloni kanssa.

Ovella erotessa kuitenkin pilkahdus tuttua tahdonvoimaa: ”Otetaan tämä joskus paremmalla ajalla uusiksi. Jos - - ”

Jos.

Vähäpätöinen pieni alistuskonjunktio. Mutta iso sisältö.

                                                      (Kuva: Bernard Buffet 1955)
 

 

 

Torttu & ensisuudelma

Ihan arvostuksesta Fredrikaa kohtaan runebergintortut taas tilasin, vaikka makeista leivonnaisista en muulloin piittaakaan. Neljän iltapäiväkahvin sulostuttajaksi niitä nyt riittää.

Eipä silti, kyllä arvostusta herra Runebergillekin nykyisin annan, vaikka keskikoulun viidennen luokan äidinkielen tunneilla huonolta näytti. Silloin Vänrikki Stoolia luettiin tunneilla ääneen mahtipontisesti paisutellen. Monta runoa piti opetella ulkoa. Se oli epäonnistunutta pedagogiikkaa: väärää sisältöä väärässä iässä. Sama kohtalo uhkasi myös Seitsemää veljestä.

Uuden alun Runebergiin sain vasta kun luin Vänrikit alkuperäiskielellä, ruotsiksi. Vaikka suomennoksien tekijöinä oli mestarirunoilijoita (Paavo Cajander, Otto Manninen) ja riimit, rytmit ja soinnutukset viimeistä yksityiskohtaa myöten kohdallaan, jokin puuttui. Ruotsiksi runot maistuivat pehmeämmiltä.

Vänrikki Stool on täynnä sotaisia sankaritarinoita ja uljaita tekoja. Mutta on Runebergillä herkempikin puolensa. Siitä näytteerksi runo Den första kyssen / Ensi kertaa suudellessa. Se ilmestyi kokoelmassa Lyriska Dikter II /Samlade skrifter 1851. Suomeksi se näyttää ilmestyneen Päijänne-nimisessä lehdessä 13.3. 1879. Suomentaja mainitaan vain ”nimimerkillä” –nen. Lehden fraktuuran tiedän tottumattomalle vaikealukuiseksi, joten helpotan blogikavereiden oman ensisuutelonsa muistelua liittämällä perään saman nykyfonteilla ilmaistuna.

Kuvat:

Runebergin muistolaatta  / muotokuva Vänrikki Stoolin talon seinässä Ruoveden kirkonkylässä.

 Runebergin lähde Ruovedellä:

”Sua lähde kaunis katselen / likellä vettäsi / kun pilven varjot vaeltavat / kuvastimessasi” (suom. Elias Lönnrot)

”Jag sitter, källa, vid din rand / och ser på molnens tåg, / Hur, ledda af en osedd hand, / de vexla i din våg.” (1833)

Ken ilman jää

                                                       (Albert Dorne - 1948)

Paljon on porua noussut Helsingin Sanomien  (28.2.23) Vieraskynä-palstan tutkijatohtori Joona Räsäsen kirjoituksesta ”Seksuaalinen yksinäisyys on myös yhteiskunnallinen ongelma”  (click)  –  maksumuuri).  Syytä poruun onkin, sillä kirjoitus lähestyy tärkeää aihetta omituisen yksisilmäisestä näkökulmasta. 

Kirjoitus painottuu sillä tavalla oudosti, että ongelmasta kärsivät (nuoret) miehet ja sen aiheuttavat naiset. Seuraukset voivat olla kamalat: turhautumista, naisvihaa, väkivaltaa.

Naisviha rehottaa siellä, missä kilpailu naisista on kovaa. Keskivertomies voi tulla deittisovelluksissa torjutuksi yhdessä illassa useammin kuin aiemman sukupolven miehet koko elämänsä aikana. [ - - ] Torjutuksi tuleminen lisää usein ahdistusta ja pahaa oloa, eikä uusi teknologia välttämättä tepsi seksuaaliseen yksinäisyyteen.

Nuorten miesten katkeruus ja naisviha rehottavat tutkimusten mukaan erityisesti siellä, missä kilpailu naisista on kovaa ja miehillä on suuria vaikeuksia löytää itselleen kumppania. [ - - ]  Kun nuori mies ei löydä ainuttakaan naista, hän saattaa äärimmäisissä tapauksissa yrittää löytää mahdollisimman monta naista, joiden kanssa kuolla.

Ohimennen tulee kyllä mainituksi, että nyky-yhteiskunnassa jokainen saa valita seksikumppaninsa vapaasti eikä kenelläkään ole velvollisuutta harrastaa seksiä sellaisen ihmisen kanssa, jonka kanssa seksiä ei halua. Kokonaiskuvaksi kuitenkin jää, että nainen on valta-asemassa, josta seksiä joko annetaan tai ei anneta, ja mies joko saa tai jää ilman. Tässä ajattelussa miesten seksittömyys johtuu naisten vallankäytöstä ja on naisten syy. Mies, joka jää ilman, kärsii naisten vallankäytön seurauksista ja purkaa turhautumisensa väkivaltaisesti.

Yksinäisyys on oikeasti iso ongelma. Tutkijatohtori ei kuitenkaan huomaa, ettei se ole pelkästään miesten ongelma. Eikä edes pelkästään heteroiden ongelma. Miksi siis väkivaltaan turvautuvat kirjoituksen mukaan vain miehet? Entäpä miksi naisiin kohdistuvaa väkivaltaa käyttävät usein myos sellaiset miehet, joita tämä ongelma ei lainkaan koske?

Miettimättä kirjoituksessa jää, olisiko ilman jäämisen taustalla mitään omaa syytä. Miten vaikkapa käytös?

Aikanaan pienessä poikaporukassa mietittiin, miksi eniten menestystä naisten keskuudessa näytti saavan porukkamme ainoa rokkikukko, epäsiisti ja juopotteluun ja uskottomuuteen taipuvaisin. Emme keksineet parempaa selitystä kuin sen, että hän oli myös meistä sulavakäytöksisin vilkkusilmä, keskusteleva, imarteleva, iloinen veijari. Me mököttäväisemmät otimme tietysti hänestä oppia.

Miksi naiset aina rakastuvat renttuihin?
Rakastuvat pitkätukkahulttioihin,
Petollisiin kulkureihinkin.
Ja pilvilinnan rakentajiin,
Unelmoiviin työnvieroksujiin.
Ja sehän tässä huolestuttaa,
Että kuinka meidän kunnon miesten käy,

       (Juliet Jonesin sydän)

Musiikkilyriikassakin tämä osuvasti osattiin sanoittaa. Osa menestyksestä selittynee sankaruudella, joka liittyy vaikkapa esiintyviin taiteilijoihin tai urheilijoihin. Kuvassa yksi alan menestyneimmistä vilkkusilmistä, ”kreivi” Pertti Ylermi Lindgren. Naisnäkökulman tärkeään aiheeseen tuo tuttuun tyyliinsä runoilija Arja Tiainen.

                                   

Ei nyt, ehkä joskus

Kuten hyvin tiedetään, humanistit eivät osaa ajatella loogisesti. Insinöörit osaavat. He ymmärtävät, mikä on syy, mikä seuraus.

Niinpä tässä eräänä iltana alakerran insinööri Tarmo Y. kilkutti ovikelloa ja tarjoutui seuralaiseksi kapakkakäynnille.  Eipä ollut insinöörille juolahtanut sellainen logiikka mieleen, että sovinnaisiin perinnetapoihin taipuvainen humanisti viettää tipatonta tammikuuta.

Pettymys oli lohduton. Lohdukkeeksi tarjosin kahvit. Tummapaahtoa!

Siinä Tarmo taas kerran tutkiskeli kirjahyllyjäni. Kysyi, olenko lukenut kaikki kirjat. – En tietenkään, paljon on niitä, jotka ehkä joskus luen. - No, entä aiotko lukea uudestaan kaikki ne kirjat, jotka olet jo lukenut? – En tietenkään, joitakin parhaita ehkä, suurinta osaa en.

- No, miksi niitä säilytät, vievät vaan tilaa, kun aina valitat, että hyllysi ovat täynnä? Miksi säilytät sellaista, mihin et enää koske? Heittäisit pois, ethän säilytä vanhoiksi käyneitä vaatteitakaan. Nostalgia ja sentimentaalisuus voittaa logiikan.

Siinä sitä oli insinöörin logiikkaa. Mitä tuohon olisi voinut vastaan väittää? Jäi harmittamaan, etten mitään nerokasta keksinyt.

Myöhemmin illalla Tarmon mentyä kaivoin hyllystä ainoan omistamani logiikan oppikirjan. Netistä löytyi tiivistetty ohjetaulu väittelyyn.Yhden aiheeseen paneutuvav runon sentään muistin (Eeva-Liisa Manner: Kromaattiset tasot / Fahrenheit 121). Runous taas kerran laajensi ymmärrystä parhaiten - vaikkapa nykyisestä maailmanmenosta.

Tämä von Wrightin kirja taitaa olla yksi niistä, jota en ole koskaan lukenut loppuun. Ehkä joskus luen mutta en nyt. Tähän uppoaa huppeluksiin. Mutta pois en heitä.

Oppisikohan Havukka-ahon ajattelijasta mitään tähän tarpeeseen? Tai Pekka Puupään seikkailuista – niitäkin tuossa olisi kahdeksan albumia tyrkyllä täynnä maalaisjärkeä.

 

Isänmaallisen toiminnan päivänä

 Ei selityksiä.

 

 

 

Löysin vaikka en etsinyt

Toukokuussa 2021 kirjoitin täällä, että minulla on luettavana iso nippu vanhoja rakkauskirjeitä. Niitä kirjoittivat toisilleen 19 - 20-vuotias herra ja 16 - 17-vuotias neiti. Ajankohta oli 1946 - 47.

Nyt kirjoitan jatkoa tuolle tekstille. Blogin lukijan kannattaa ehkä tässä kohdassa vilkaista vanhasta kirjoituksestani, mistä kirjenipusta on kysymys. Sinne pääsee tästä linkistä:  ( click)

Perintönä haltuuni tuli kirjeiden lisäksi iso kasa kirjoja. Olen niitä pikkuhiljaa lueskellut. Monissa kirjoissa on tekijän omistuskirjoitus. Joidenkin kirjojen etulehdellä on nuorenparin toisilleen osoittamia syntymäpäiväonnitteluja, joululahjamerkintöjä tai muita muistoja.

Yksi etulehden merkintä on tässä. Päivämäärä vuonna 1947 oli nuorenparin seurusteluaikaa. Tunnistan herran käsialan. Neidin syntymäpäivä on lähellä. Kirja on klassikko 1780-luvulta,  Rousseaun Bekännelser  (suom. Tunnustuksia).

Käsialan ymmärtämisen helpottamiseksi kirjoitan sen tähän:

”Me oomme kaksi kulkijaa / mi yhtyy ylämäissä, / siis anna kätes yli tien, / niin mennään käsi käissä.”

Minun silmiini nuo neidille 18-vuotispäiväksi lähetetyn lahjan etusivulle kirjoitetut sanat näyttäytyvät kosinnalta – jos eivät ehkä aivan suorasanaisilta niin kosinnan esiasteelta vähintäänkin.

Sen suuntaisia aikeita heillä on täytynyt olla jo ilmassa. Henkilöhistoria kertoo, että tuosta syntymäpäivästä kihlautumiseen oli viitisen kuukautta. Yhdentoista kuukauden kuluttua papin aamenet oli jo sanottu.

Minua alkoivat kiinnostaa nuo sitaatin sanat. Mistä ne ovat peräisin? Ovatko ne nuoren herran itse sepittämiä? Kyllä hänessä runoilijantaitoa oli, julkaisi myöhemmin muutaman kokoelmankin. Vai ovatko jostakin lainattuja? Sitaattimerkit viittaisivat jälkimmäiseen.

Kunnes paljon myöhemmin sattumalta sitaatti osui silmiin, runokirjoja selaillessa.

Larin-Kyösti  on nuo sanat sepittänyt runossaan Kulkijaneitonen, kokoelmassa Kulkijan lauluja (1899).  

 

Niin se muisti pettää. Kyllä minä Larin-Kyöstin (oik. Karl-Gustaf Larson  1873– 1948) olen lukenut, tosin siitä on kauan ja tuotanto on iso. Ehkä on kohtuuton oletus, että opiskeluaikoina luetut säkeet vuosikymmeniä myöhemmin tunnistaisi.

On vähän sellainen tunne, että Larin-Kyösti kuuluu niihin runoilijoihin, jotka nykyaika on vähitellen unohtamassa. Hän oli taitava ja monipuolinen lyyrikko, jonka tuotanto ulottui ankaran historiallisista balladeista kepeisiin rallatuksiin ja pilarunoihin, välillä hieman tuhmiinkin. Vaikutteita voi nähdä mm. Bellmanilta ja Frödingiltä sekä hämäläisistä kansanperinteestä. Nykyaikanakin tunnettuja tekstejä ovat esim. näytelmä Kuisma ja Helinä sekä laulut Heilani on kuin helluntai, Suvisia suruja (”Maantien vartta ma vaellan / ja kaunis on luomakunta, / töllin töyräällä yrtit tuoksuu / ja sataa kukkaislunta”) ja Itkevä huilu (”Tein minä pajusta hilpeän huilun, / mut en ääntä ma siihen saanut; / aattelin: ei ole onneni haltia / soittajan lahjoja mulle jaannut - -”)

Mutta niinpä vaan vanha kunnon Kyösti löytyi merkittäväksi  tekijäksi 75 vuoden takaisessa rakkaustarinassakin.