Eeva ja omena, osa 2

Eilisessä postauksessa Dessu kertoi kokemuksiaan auton katsastuksesta. Ensi viikolla Dessu menee taas katsastukseen, ja se onkin vaikeampi selvittää kunnialla. Nyt katsastetaan Dessu itse.

Menen puolivuotistarkastukseen tohtori Eevalle. Viimeksi kävin huhtikuussa  ja kirjoitin kauhukokemuksesta blogin.

Eeva-tohtori piti silloin vakavan puhuttelun. Aiheina olivat mm. paino, verenpaine, kolesteroli, ravinto, rasva, kasvikset, alkoholi ja liikunta.

Tohtorin määräys oli, että ”kaljalla käyntejä pitää vähentää. Tilalle vaikkapa iltakävely. Jokaisella aterialla pitää olla runsaasti kasviksia. Marjat mukaan jokapäiväiseen ruokavalioon. Liikuntaa joka päivä. Iltapäiväkahvin seuraksi joka päivä nautitusta munkkipossusta Vuoronvarausliiton henkilökunnan kuppilassa pitää luopua. Tilalle vaikkapa omena”. (Tässä siteerasin itseäni puolen vuoden takaa.) 

¤ ¤ ¤
Miten on Dessu noudattanut tohtorin puhuttelua?

Kaljalla käyntejä en ole tainnut merkittävästi vähentää. Iltakävelyt ovat sen sijaan lisääntyneet. Kävely on muutenkin runsaanpuoleista, sillä kävelen työmatkat Töölöntorilta Kruununhakaan päivittäin molempiin suuntiin, ellei aivan kauheasti sada. Tosin pysähdyn usein paluumatkalla Kymppikirjastoon tai Akateemiseen. Pysähdyksiin liittyy yleensä kahvilassa poikkeaminen, mutta pullasta olen luopunut. Päivittäistä liikuntaa olen siis jatkanut ja tehostanutkin. Kesällä Längelmävedellä oli kyllä huono aika. Kun lämpötila huiteli kolmessakymmenessä viikkokaudet, liikunta ei juolahtanut mieleen. Silloin istuin lepotuolissa terijoensalavan alla ja luin.

Yhdessä asiassa olen noudattanut Eeva-tohtorin ohjetta kirjaimellisesti. Iltapäiväkahvitauolla Vuorovarausliiton henkilökunnan kuppilassa olen nauttinut jokaisena päivänä kahvin ja omenan, en munkkipossua. Kahvila-ruokasalin viehättävä Aino-rouva on ihan minua varten ruvennut pitämään tarjolla omenia. Siitä hänelle kiitos. 

Kesällä ostin omenat paikallisesta myymälästä ja loppukesästä nappasin ne kesäkotini ikivanhoista puista. Ne eivät kuitenkaan ole kovin hyvänmakuisia. Hyvää mehua niistä kyllä saa.

Eevat ovat historian alkuhämärästä asti ohjanneet miehiä nauttimaan omenia. Nykyisin ne ovat hyvin suositeltavia, historian ensimmäisen Eevan aikoihin ne olivat kiellettyjä aineita.

Ovatko omenat tepsineet? En tiedä, sillä en ole huhtikuun jälkeen käynyt vaa´alla, vaikka sellainen makuuhuoneen nurkassa onkin. Vaaka on yksi iljettävimmistä keksinnöistä, minkä insinöörit ovat koskaan tehneet. Nyt lähipäivinä sitä on kuitenkin pakko käyttää, jotta osaan Eevalle sanoa lukeman. Toivottavasti lukema on kohtuullisempi kuin huhtikuussa. Silloisen lukeman mukaan minun pitäisi pituus- / painotaulukon mukaan kasvaa ainakin 10 cm, jotta lukemat olisivat rinnakkain laitettuina ihanteelliset.

Eeva ja omena:  tarina jatkuu  täällä .

Maailman keskipisteessä

Dessu kävi työmatkalla Roomassa. Edellisestä käynnistä ehti kulua 18 vuotta. Nuorempana siellä tuli käydyksi monta kertaa, joten ei kaupunki aivan vieras ole.

Pitkästä poissaolosta huolimatta kaupungissa ei ollut havaittavissa merkittäviä uudistuksia. Paikat olivat pysyneet entisellään. Rakennuskanta on vanhahtavaa. Ilmeisesti siellä ei ole kaupunkisuunnitteluvirastoa Helsingin malliin, joten uusille parkkihalleille tai wow-arkkitehtuurin tyylisille hotellihankkeille ei ole järjestynyt sijaa. En tiedä, eikö edes mafia toimi paikallisena grynderinä tai eikö maasta löydy liikemiehiä, jotka suunnittelisivat marketteja, bensa-asemia, ideaparkeja tai pilvenpiirtäjiä. Vai onko Rooman kaupunginhallitus muuten vaan penseä innovaatioille? Vatikaanista nyt puhumattakaan.

¤ ¤ ¤ 

Neljässä päivässä ei paljon ehdi, kun työtapaamiset veivät suurimman osan ajasta. Jotain sentään.

Pietarinkirkon torni. Sinne on joka kerta pakotettava itsensä kiipeämään, ilman sitä Roomassa käynti ei tunnu todelliselta. Pitkät ahtaat kierreportaat, kuluneet askelmat. Hengästyneenä tulee miettineeksi, onko porraskäytävä kaventunut vai Dessu turvonnut. Ei se näin ahtaalta ennen tuntunut.

Vatikaanin museoiden lyhyet turistireitit. Enempää en ehtinyt. Sinne pitäisi jäädä kuukaudeksi, vuodeksi tai oikeastaan loppuelämäksi. Ei pitäisi mennä tällaiselle pikajuoksulle, siitä jää vain paha mieli.

Borghesen galleria. Dessun suosikkimuseo Roomassa. Ei pelkkää madonnankuvaa. 

Fontana di Trevi. Sen äärellä malja Ihanalle Elämälle, villille nuoruudelle, naisille ja Anita Ekbergille. Ja vielä toinenkin malja.

Pantheon. Suvaitsevuuden varhainen mestariteos. Jopa Dessun kaltainen puolipakana tuntee aitoa tarvetta hiljentyä isojen asioiden miettimiseen.

 Colosseum. Muurit ovat sortuneet, keisarit kadonneet katsomoista mutta leijonat ovat ikuisia (katso tarkasti kuvassa näkyvää portaikkoa - siellä se menee!) Klikkaamalla kuvan saa suuremmaksi.

Piazza Navona. Illanistujaiset kollegojen ja ystävien kanssa upealla paikalla aukion laidan ravintolassa.

Mannapuuroa ja mansikkaa

Pirkanmaa on perinteisesti rauhallista seutua, mutta jopa siellä saattaa kesäisin esiintyä ukkosmyrskyjä. Tuli elokuun alun pimeä yö, kun salamointi valaisi etelänpuolisen taivaanrannan. Ukkonen nousi jostakin Roineen suunnalta. Sieltä se aina nousee, siitä minulla on vuosikymmenien kokemus.

Dessu oli saunonut ja istunut iltaa vanhan kaverinsa Hermusen kanssa. Hermunen on peto heittämään löylyä mutta silti ihan mukava mies, vaikka onkin insinööri. 

Kylässä oli myös Sohvi, Brysselistä vaarilaan lomalle tullut kahdeksanvuotias tyttärentytär. Hän kuitenkin meni aikaisin nukkumaan eikä tiennyt mitään ukkosesta.

Hermunen ymmärsi heti salamoinnin huomattuaan, että nyt pitää hakea taskulamppu tai kynttilöitä esille. Insinöörin epäluottamus tekniikkaan taitaa olla suurempi kuin meidän tavallisten tallaajien. Oli syytä varautua sähkökatkoon. Umpipimeässä olisi vaikea löytää sisälle tupaan saati sitten oikeaa huonetta ja omaa sänkyään.

Dessu haki taskulampun mutta patterit olivat lopussa. Kynttilä löytyi mutta vain yksi. Lisäksi hain tulitikkuaskin ja kynttilänjalan. Se on kolmihaarainen, itse koulun veistotunnilla noin kymmenvuotiaana valmistamani. Pistin ne porstuan ovensuun hyllylle, sen löytää käsikopelolla, tulipa kuinka pimeää tahansa. 

 Ja pimeys tuli.

Ukkonen riehui aikansa ja meni sitten matkoihinsa. Jossain idempänä se aiheutti pahaa tuhoa, mutta meillä päin ei tullut suurempaa vahinkoa. Mutta siitä emme vielä yön pimeydessä tienneet.

Tuli aika mennä nukkumaan. Sähkö oli edelleen poikki. Vattenfallin miehet olivat varmaan metsissä etsimässä linjoille kaatuneita puita. Työ on varmasti vaikeaa pimeässä kaatosateessa.

Aamuyöstä muutaman tunnin nukkumisen jälkeen tuli äkkiherätys. Iso ääni. Ensimmäinen unensekaisen säikähdyksen isku oli, että nyt salama osui mökkiin. Mutta heti perään tajunta löysi vaihtoehdon. Ei ukkonen tuota tällaista ääntä. Jotain muuta on tapahtunut.

Sähkö oli palannut. Vattenfallin asentajat olivat löytäneet vikapaikan. Radio tuvan nurkassa oli pamahtanut päälle. Volyymi oli suurella, Sohvi oli sitä illalla kuunnellut ja sähkön katketessa se oli jäänyt päälle.

Joku lauloi radiossa ”Mannapuuroa ja mansikkaa, juuri oikeenlaista kemiaa…”

Aarretta etsimässä

Längelmäveden hellekesän vieraiden virrassa yksi oli erityisen odotettu. Hän tuli Brysselistä. Hänen nimensä on Sofia (”Sohvi”) ja ikää hänellä on kahdeksan vuotta.

Sohvi oli ensimmäistä kertaa yksin matkustanut vanhempiensa kotimaahan. Ennen Längelmävedelle saapumistaan Sohvi oli kaksi viikkoa toisen isoisänsä luona Kallaveden rannalla. Sieltä Roope-vaari haki tyttärentyttärensä juuri niinä päivinä, jolloin helleaalto laskeutui yllemme täydellä tehollaan.

Ilman hellettäkin Sohvilla oli julki lausuttu tavoite: hän haluaa uida Suomen jokaisessa järvessä. Kolmenkymmenen asteen paahde antoi idealle perusteita, vaikka Roope-vaarin Toyotassa onkin kelpo tuuletus.

Roope-vaari, joka on kaikkea kiirettä inhoava mies, hyväksyi toiveen. Matkareitti Kuopiosta Längelmäelle suunniteltiin niin, että ajetaan pikkuteitä ja pysähdytään jokaisella uimarannalla, joita reittimme varrella näkyviin tulee. Monta niitä tulikin, kun Kuopiosta köröteltiin kohti Jyväskylää. Uimapuvut eivät ehtineet kuivua ennen kuin kastuivat taas. Roope-vaari itsekin - vanha uimamaisteri - ui jokaisella pysähdysspaikalla.

Kuopion torilta oli molemmille ostettu hellehattu. Se johdatti matkalaiset kaksiääniseen yhteislauluun uimarantojen välitaipaleilla. ”Isoisän olkihattu” on niitä lauluja, jotka Roope-vaari osaa ulkoa ja Sohvi oli nopea oppimaan.

Jyväskylässä syötiin ja käytiin taas uimassa. Tuomiojärvi on Roope-vaarin kotijärvi, jossa hän ui jo pikkupoikana. Kerroin Sohville juttuja niiltä ajoilta. Sitten matka jatkui. Poikkesimme uimarantojen lisäksi kahteen vanhaan puukirkkoon - Petäjävesi ja Keuruu - katsomaan, olisiko ovella vaivaisukko. 

Perille saavuttiin iltahämärissä. Vaikka monessa järvessä olimmekin uineet, totesimme, että muutama Suomen järvi jäi vielä uimatta. Ensi kesänä sitten.

Längelmäveden kaksiviikkoisen merkittävin tapahtuma oli yöretki saareen. Roope-vaari toimi soutuveneen kapteenina virka-aseman mukainen virkalakki päässä. Matkasimme veden yli pienelle saarelle teltta ja ylenpalttiset eväät mukanamme. Lisäksi mukanamme oli salaperäinen aarrekartta, joka antoi aiheen olettaa, että saarella on muinaisten merirosvojen piilottama aarre.

 Teltta pystytettiin, nuotio sytytettiin, herkullisia eväitä syötiin ja sitten alettiin tutkia karttaa. Se oli vaikeaselkoinen, mutta vähitellen pääsimme oivallukseen, mistä kannattaa etsiä. Vaivalloisten etsintöjen tuloksena aarre todella löytyi saaren rannan kivenkolosta. Ja sattui niin onnellisesti, että siellä oli juuri sellainen kaulakoru, jollaista Sohvi oli aina toivonut.

Sen kunniaksi syötiin lisää herkullisia eväitä. Sitten mentiin telttaan nukkumaan.

¤ ¤ ¤ 

Kun loman lopussa ajoin Sohvin Vantaan lentokentälle, lauloimme taas ”Isoisän olkihattua” mutta uimassa emme poikenneet. Päätimme soutaa saareen taas ensi kesänä. Siellähän saattaa olla enemmänkin aarteita.

Ketsuppikepponen

Dessulla oli hiljattain ilo osallistua työkavereiden kanssa juhlaan, jossa yhdistyivät laidunkauden päättäjäiset ja tilaisuuden viehättävän emännän läksiäiset Vuoronvarausvirastosta. Hän siirtyi syyskuun alusta merkittävään yliopistovirkaan.

Juhla vietettiin pienellä porukalla emäntämme kesäpaikassa Etelä-Savossa. Oli vielä helle, mutta jo pimeä yö. Oli suunnilleen täysikuun aika. Tilaisuuden huipentuma oli kylpeminen ikivanhassa savusaunassa ja sen jälkeinen kuutamouinti.

Saunan jälkeinen tarjoilu tapahtui tunnelmallisessa huvimajassa myrskylyhtyjen loisteessa. Tarjoilu oli tyylikkäästi salaattipitoinen, olihan joukko naisvaltainen, kuten virastommekin. Mutta meille kahdelle mukana olevalle äijälle oli huomaavaisesti varattu äijäruokaa, sitä suomalaisperinteellistä. Sitä nimitettiin Rosvo-Roopen dieetiksi (”…söivät mitä saivat ja joivat tuutingin…”) 

Dessu otti Rosvo-Roopen ruokaa vain vähän ja paljon salaattia, aivan niin kuin Eeva-lääkäri on ohjeistanut. Ja santsauskierroksellakin aivan vähän, pikkiriikkisen verran. Mutta silloin Dessulle tapahtui pieni vahinko. Hänhän on tunnettu rähmäkäpälä, kuten joissakin viime talven blogikirjoituksissani olen tunnustanut.

 Äijäruokaa sisältävälle lautaselle oli tietenkin syytä lisätä mausteita, mm. ketsuppia. Dessu otti ketsuppipullon, avasi korkin, käänsi alassuin, ravisteli ja pusersi. Ei tullut mitään.

Dessu ravisti kovemmin ja pusersi. Ei tullut vieläkään mitään. Jotenkin tukossa?

Dessu ravisteli oikein voimalla ja pusersi. Nyt tuli. Äänikin tuli, se tuttu ketsuppipullon ääni, aika kiusallinen.

Tähtäin oli ravistelussa mennyt sentin pari harhaan. Pullo pruikkasi suoraan syliin, vaaleille kesähousuille. Sekös nauratti seuralaisia. 

Emäntämme kiirehti ottamaan rullasta talouspaperia pyyhkiäkseen tahran. Viime hetkellä hän kuitenkin jarrutti, kun tajusi, missä kohdassa tahra oli. - Autanko…?

Seurueesta joku yllytti: ”Joo joo, käy kiinni, kyllä Dessu tykkää.”

Eeva ja omena

Dessutom kävi vuosikatsastuksessa. Kohteena ei ollut auto - se katsastettiin ja hyväksyttiin liikennekelpoiseksi jo syksyllä. Katsastuksen kohteena oli Dessutom itse henkilökohtaisesti omassa persoonassaan. Tarkastuksen toimitti tuttu työpaikkalääkäri nimeltä Eeva.

Dessutom ei lainkaan pidä tällaisista tilaisuuksista. Vuosi vuodelta jännitän Eevalle menoa enemmän. Mieluummin menisin vaikkapa Eliteen kaljalle. 

Ensin piti vastata kysymyksiin.

Liikunta?
- Kävelenhän minä kaupungilla, paitsi en tänä talvena kun oli niin paljon lunta ja liukasta ja pakkasta. Kerran kävin hiihtämässäkin Maunulan majalle asti. (Sitä en muistanut mainita, että paluumatkan tein bussilla, ks. blogi 16.2.2010 ”Loistava come back”).

Alkoholi?
- Ei väkeviä mutta joskus, silloin tällöin, harvoin, poikkean kaljalla Elitessä tai Kosmoksessa tai Sikalassa tai Messeniuksessa tai Salvessa tai Vanhan kellarissa tai Risu-Hokissa tai kaverilla. (Näitä kapakoita en tietenkään luetellut.)

Tupakka?
- Lopetin yli kymmenen vuotta sitten, en ole langennut. (Hyvä, hyvä!)

Ruoka?
- Syön säännöllisesti, myös kasviksia, pidän niistä, olen ollut aikoinaan melkein kasvissyöjäkin. Sipulit suorastaan intohimo.

Hedelmät ja marjat?
- No ei hirveän paljon. Lasketaanko salaatin seassa olevat oliivit? Puolukkahilloa mustanmakkaran päällä, kun kävin Tampereella. Ja samoin työpaikkaruokalassa aina kun on pinaattilettuja. Ai niin, ja viime kesänä mansikoita ja herneitä torilta.

Erektio?
- No, tuota, välillä ehkä, tavallaan, ei ehkä toisinaan aina kovin … 

Tiputtaako pissa, onko hyvä kaari?
- Ei oikein selvää havaintoa, kun olen totutellut jo muutaman vuoden tyttöjen asentoon…

¤ 

Pituus?
- 179.

Menepä sitten tuohon vaa´alle.
Tätä olin pelännyt ja toivonut, että lääkäri unohtaisi. Ei unohtanut.

Taulukosta katsottiin ihannepaino ja -pituus.
Minun pitäisi kasvaa 10 cm.
Menee vaikeaksi tässä iässä.

Sitten paita pois. Mitattiin verenpaine. Ei hyvä.
Kylmä luuri rinnan päälle ja kuunneltiin. Sama selkäpuolelle. Luultavasti jotain kuului.
Kyljelleen makaamaan tutkimuspöydälle ja housut alas. Tohtorille kertakäyttöhanska käteen ja inhottavalta tuntuva eturauhasen kopelointi.

Sai pukeutua. Sitten viimeviikkoiset laboratoriotulokset tietokoneelta. Kolesteroli kuusi pilkku jotain. Sydänfilmi jokseenkin o.k. Maksa o.k.

¤
Lopuksi vakava puhuttelu. Painosta. Verenpaineesta. Kolesterolista. Ravinnosta. Rasvasta. Kasviksista. Alkoholista. Liikunnasta.

 Määräys oli, että kaljalla käyntejä pitää vähentää. Tilalle vaikkapa iltakävely. Jokaisella aterialla pitää olla runsaasti kasviksia. Marjat mukaan jokapäiväiseen ruokavalioon. Liikuntaa joka päivä. Iltapäiväkahvin seuraksi joka päivä nautitusta munkkipossusta Vuoronvarausliiton henkilökunnan kuppilassa pitää luopua. Tilalle vaikkapa omena.

¤

Niinpä. Muistui mieleen eräs entinen Eeva, joka hänkin tarjosi omenan. Silloin se luokiteltiin kielletyksi aineeksi.

Niin muuttuu maailma ja niin muuttuvat Eevat. Entiseen Eevaan verrattuna tämä nyky-Eeva oli pukeutunutkin asiallisesti, valkoiseen takkiin. Luotettavan tuntuinen. Kotimatkalla kävin Siwassa ja ostin pussillisen omenoita.

Eeva ja omena, tarina jatkuu  täällä.

Kotiin kuningaskunnasta

Dessutom on palannut kotiin Töölöntorille vierailtuaan viisi yötä Ruotsin kuningaskunnassa.

Dessutom viihtyy hyvin kuningaskunnan pääkaupungissa, jonka hän tuntee hyvin jo vuosikymmenien takaa. Se oli joskus nuoruusvuosina hänen kotikaupunkinsa. Ystäviä on jäljellä ja yösija tarjolla useammassakin osoitteessa.

Aivan erityisen suosikkikohde on Södermalmin kaupunginosa. Se on boheemin ja vaihtoehtokulttuurin pesäpaikka, vähän sama kuin Punavuori ja Kallio Helsingissä, mutta rennompi ja kansainvälisempi. Dessutomilla oli ilo asua Mosebacke torgin laidalla vastapäätä Södra Teaternia. Siitä on vain lyhyt matka paikalle, jolta August Strindberg tähysteli lintuperspektiivista kotikaupunkiaan ”Punaisen huoneen” alkusivuilla. Sama perusnäköala siitä on vieläkin, vaikka kaupungin profiili on muuttunut.

Dessutom kuljeskeli päivisin taas kerran nostalgisissa tunnelmissa pitkin kaupunkia. Siellä ja täällä on paikkoja, joihin liittyy muistoja, usein romanttisia mutta myös joitakin ikäviä. Yksi ikävistä oli Södermalmin lounaislaidalla Tantolundenin puistossa sijaitseva kesäkahvila. Siellä Dessutom uurasti riistopalkalla pitkää päivää kesällä 1972. Ammattinimikkeenä oli tarjoilija & tiskinkerääjä. Elämäni kamalin työ. Muistista nousee suorastaan aggressiivisia aikomuksia. Teki mieli potkaista muutamaakin hienostotätiä, joiden jahkailevia paakelssitilauksia piti kohteliaasti seisoa odottamassa, kun samalla hetkellä oli halu rynnätä henkilökunnan taukotilaan katsomaan televisiota. Siellä olisi nähnyt kuvaa Münchenin olympiakisojen kestävyysjuoksuista.

No, mitäpä pienistä. Vuoropäällikkö kertoi kyllä myöhemmin tulokset. Hän muisti voittajan nimenkin, kun se oli ihan täyttä ruotsin kieltä. Mainitsi vielä, että yksi juoksijoista, olisiko ollut se voittaja, kaatua mätkähti mahalleen kesken juoksun.

¤
Nyt kuningaskunnan pääkaupungissa näkee, että tulossa on prinsessahäät. Se ei näy pelkästään naistenlehdissä, se elää jo ilmapiirissä. Prinsessat ovat muotia, on luvassa suuri julkisuus ja paljon arvovieraita. Vallalla on konservatiivisuustrendi: kirkkohäät, prinsessapuvut, ydinperhe, kohta varmaan myös vauvauutiset.

Kai rationaalinen Ruotsi tarvitsee kuningashuoneensa. Maa on kaikessa muussa malliesimerkki järkiperäisyydestä, joka on monin tavoin menemässä yli kohtuuden. Kohta siellä varmaan tulee pakko pitää turvakypärä päässä kotonakin. Kaikki, mistä keskiverto kansalainen pitää, on joko vaarallista, moraalitonta tai epäterveellistä, ja siksi laissa kiellettyä. Sellaisen vastapainoksi kansalle tarjotaan prinsessaunelmia, ja kansa on tyytyväinen.

Dessutom sattui olemaan Tukholmassa myös sinä päivänä syyskuussa 1973, kun vanha kuningas kuoli ja nuori Carl Gustaf Folke Hubertus Bernadotte otti linnan parvekkeella vastaan kansan eläköön-huudot uutena kuninkaana.

Dessutomille jäi tilaisuudesta muistikuvaksi, että tunnelma oli vaisu, innostumaton, tulevaisuudesta huolestunut. Monarkia ei ollut vahvoilla eikä nuori Kalle Kustaa ollut vakuuttava vanhan arvokkaan Gustaf VI Adolfin jälkeen. Kalle Kustaan osaaminen oli vakuuttavaa vain Stureplanin hienoissa yökerhoissa. Poliittiset virtauksetkaan eivät silloin suosineet epädemokraattiseksi koettua monarkiaa.

Nyt on toisin. Kuningas ja hovi näyttävät olevan osa itsetuntoista ruotsalaista identiteettiä. Kalle Kustaa ja varsinkin Silvia ovat onnistuneet saavuttamaan arvostuksen. Britanniassa on syytä olla kateellisia.

Dessutom ei aio kuitenkaan matkustaa häiden aikaan Tukholmaan vaan pysyy kesäkodissaan Längelmäveden rannoilla. Joku roti sentään.

Escher

Dessutom kävi taidenäyttelyssä.

Paikka oli Amos Andersonin taidemuseo Helsingin keskustassa Yrjönkadulla. Taiteilija oli hollantilainen mestari M. C. Escher (1898 - 1972).

Näyttely on jäänyt kummallisen vähälle huomiolle, vaikka se on merkittävä, hyvinkin huomionarvoinen. Hollantilaisilla Escher kuuluu kärkeen - edellä ovat vain Rembrandt ja van Gogh.

Tunsin jonkin verran Escherin tuotantoa ennen näyttelyäkin. Tiesin, että jonkinlaisista havaintopsykologiaan liittyvistä aistihuijauksista” ja optisista harhoista on kyse. Kuvissa mahdoton muuttuu mahdolliseksi. Vesiputous nousee ylöspäin ja portaat menevät näkökulmaa vaihdellen sekä ylös- että alaspäin. Kalat muuttuvat linnuiksi, enkelit piruiksi.

Kapeassa salia kiertävässä boordinauhassa nimeltä ”Metamorphose” on koko elämän kiertokulku: sumea alku, syntymä, kehitys, sivilisaatio ja sen sumea loppu.

Hesari kertoi, että tiedemaailma on aina ollut innostunut Escheristä, erityisesti matemaatikoille hän on ykkönen. Suosio lähti liikkeelle matemaatikkojen tiedelehden esittelystä. Innostus eteni niin pitkälle, että tiedelehti New Scientist järjesti huippututkijoille kiertokyselyn aiheesta ”Minkä kirjan ottaisit autiolle saarelle”. Voittanut vastaus oli kirja ”Gödel, Escher, Bach”, joka kuvaa logiikan, kuvien ja musiikin läheistä yhteenkuuluvuutta.

Dessutom katseli näyttelyn kuvia hieman hämmentyneenä ja loppua kohti jopa ärtymystä tuntien, kun alkoi käydä selväksi, että näyttelyyn varaamani vajaa parituntinen oli riittämätön. Näitä kuvia ei voi ohittaa vilkaisemalla. Kuvan oveluus alkaa paljastua vasta vähitellen, pitkään yksityiskohtia havainnoiden. Kuvat eivät ole kovin suuria, joten katsomaan pitää mennä lähelle.

Taidemaailmassa Escherin asema on kiistelty. Joillakin tahoilla häntä pidetään pelkkänä epätaiteellisena kikkailijana, jota ei hyväksytä oikeaksi taiteilijaksi. Itse hän luonnehti taidettaan: ”Minä liikun arvoitusten ja mysteerien keskellä.”

Mietin kuvia katsellessani, pitäisikö näitä kuvia katsellessa olla matemaatikon koulutus. Antaisivatko ne silloin jotenkin toisenlaisen oivalluksen? Matemaattinen koulutukseni loppui 40 vuotta sitten.

Uusi tieto minulle oli, että itse Mick Jagger oli 1969 kirjoittanut kohteliaan kirjeen Escherille ja pyytänyt tätä suunnittelemaan kansikuvan Rolling Stonesien uuteen LP-levyyn.

Escher kieltäytyi. Hän oli säntillinen työmyyrä, joka inhosi kaikenkarvaista vapaamielistä viihdettä.

Näyttelyyn tuli koululaisia, vähän toisella kymmenellä. Huomasin innostusta. En ihmettele, kuvissa on jotain lapsenmielistä, ei pelkästään tieteellistä. Lapset innostuvat näköharhoista ja tuntevat mielihyvää keksiessään ovelan niksin. Lapsia varten näyttelyssä on myös huone työpajalle, jossa kuka tahansa saa piirtää omia eschereitään.

Lukijoille tiedoksi: näyttely jatkuu toukokuun loppuun asti. Suosittelen lämpimästi. Mutta varatkaa aikaa, tätä näyttelyä ei hosuta läpi nopeasti. Ja on siellä Amos-museon yläkerroksissa paljon perinteistäkin taidetta esillä.

(Kuva näyttelyesitteestä: Toinen maailma - 1947)

Reissussa rähjääntyy

Dessutom ilmoittautuu palanneeksi reissusta kotiin Töölöntorin kulmalle. Reissussa tunnetusti rähjääntyy, tällä kerralla niin kävi epätavallisen voimallisesti.

Syynä ei kuitenkaan ollut ylenmääräinen päihdyttävien juomien nautiskelu vaan flunssa, jonka alkuoireet olivat havaittavissa jo viikko siten. Mainitsin blogissani ”Tärkeintä on touhu” (15.3.) saaneeni nuhan tuliaiseksi Raaseporin seminaarin yösaunan lumihankiperformanssista.

Ystävälliset lukijat ohjeistivat nuhan torjuntaa perinteisillä menetelmillä: villasukkaa, viinimarjamehua, hunajaa ja vaikka mitä olisi pitänyt ottaa avuksi. Minä hölmö en ottanut mitään kun luulin, että pieni nuha menee itsestään ohi.

Ei mennyt.

Jyväskylän reissulla olin aluksi aivan kunnossa, ja pariskunta saatiin asianmukaisesti vihityksi. Siviilivihkimiseen ei mainittavia seremonioita liity, toimitus oli karun asiallinen. Sen jälkeen kokoonnuimme pienellä porukalla paikalliseen paremman tason ravitsemusliikkeeseen päivälliselle. Sen jälkeen seurueen väki hajaantui omille teilleen.

Dessutom hajaantui muutaman nuoruusvuosiensa kaverin kanssa kahden kapakan kierrokselle. Yliopiston portilla sijaitsevat Ruthin ja Sohvin ravintolat olivat aikoinaan Dessutomin kantapaikkoja. Eivät valitettavasti ole enää samanlaisia kulttuurikapakoita, kaupallisuus on vaatinut linjanmuutoksen, huonoon suuntaan. Niin näyttää käyvän kaikkialla.

Yökortteeri oli sovittu vanhan luokkatoverin luokse. Sunnuntaina aamulla flunssa alkoi yltyä. Junamatka Helsinkiin oli epämiellyttävä, mutta syy ei tällä kerralla ollut VR:n, sillä aikataulu piti. Kotiin päästyäni oli jo kuumetta ja otin Buranaa. Muutaman tunnin nukkuminen helpotti oloa. Villasukat löytyivät, viinimarjamehua ei.

Soitin Vuoronvarausliiton päivystykseen ja ilmoittauduin sairaaksi ainakin kolmeksi päiväksi. Huomisen aion viettää sängyssä peiton alla, paitsi että jossain vaiheessa yritän jaksaa mennä Töölöntorin Alkoon ostamaan rommia. Kuuma rommitoti on paras tuntemani rohto tähän tautiin.

Tärkeintä on touhu

Dessutom on kotiutunut Raaseporin matkalta. Reissun rasituksista toipuminenkin on hyvässä vauhdissa. Merkittävimpänä tuliaisena on nuha. Olisihan se pitänyt muistaa, että vaara uhkaa kun kekkuloi yöllä saunasta lumihankeen enkelinkuvia tekemään.

Seminaarin hyöty jäi kyseenalaiseksi, kuten aina. Joitakin aloitteita tehtiin, mutta ne tuskin johtavat muuhun kuin laadittaviin selvityksiin ja perustettaviin työryhmiin, joille annetaan tehtäväksi laatia muistioita, joilla perustellaan määräraha-anomukset.

Tärkeintä on touhu.

¤

Lehdestä Dessutom lukee, että Saariselälläkin on samaan aikaan pidetty seminaari. Siellä on kokoontunut lauma ulkoministereitä. Lehden kuvassa seitsemän miestä ja yksi nainen röhnöttävät hirsimökin nojatuoleissa takkatulen loimutessa. Varsinkin Ruotsin ministeri vaikuttaa vetelältä ja voipuneelta.

Vaikea arvioida, onko Saariselällä ollut hyödyllisempi kokous kuin Raaseporissa. Tai railakkaampi? Lehti kertoo, että ministereillä on ollut perheet matkassa. Ja tietysti siellä oli isot parvet toimittajia ja valokuvaajia. Raaseporissa ei ollut kumpiakaan, ja jo kutsukirjeessä ilmoitettiin, että valokuvia ei oteta. Ero on merkittävä.

Tällaiset erämaaseminaarit ovat Dessutomin kokemuksen mukaan aika hyödyttömiä itse pääasian kannalta. Pääasia on lähtökohtaisestikin näennäinen. Tärkeintä on tarjota vaikutusvaltaisille sidosryhmäläisille miellyttävä rentoutumistilaisuus. Siinä kyllä aina onnistutaan. Ei tarvita kuin hyvät ruoat ja ruokajuomat ja sauna ja saunajuomat. Ja yömyssyt. Niinpä aamuyöstä meno on aika veikeää.

Väärä luulo on, että tällaiset kelopirttikekkerit ovat miesten yksinoikeus. Vuoronvarausalalla on lievä naisenemmistö myös päällikkötasolla, ja mainiosti näyttävät naisetkin pärjäävän rentoutumistouhuissa. Ulkoministeristä, siitä ainoasta, en tiedä.

Raaseporissa ja Saariselällä tehtiin yksi samanlainen tärkeä päätös: päätettiin kokoontua vuoden kuluttua uudestaan. Dessutom pitää päätöstä viisaana: touhu on tärkeintä tulevaisuudessakin. Ministereillä tämä on uuden perinteen alku, Dessutomilla kymmenen vuotta kestäneen perinteen jatko.

Tiedossa on siis valoisa tulevaisuus.

Tänään Helsingissä

Dessutomin mielipuuhia on kuljeskella siellä täällä kaupungilla kädet selän takana ja kamera taskussa. Tänä talvena puuha ei kuitenkaan ole luonnistunut, sillä lumipenkkojen seassa ei niin vain kuljeskella. Pienimuotoisia yrityksiä on kuitenkin ollut, kuten tänäänkin.

Impulssina toimi eilisen Hesarin pitkä arkkitehtuuriesittely uudesta rakennuskohteesta, joka on valmistunut Leppäsuon tyhjälle kentälle, siihen, missä ennen oli kuuluisa Leppäsuon Esso.

Se on lähellä kotiani ja kulkureittejäni, se on Etu-Töölössä Runeberginkadun ja Mechelininkadun välissä, mutta silti se on sen verran reiteiltä syrjässä, että sitä pitää lähteä erikseen katsomaan, jos sen haluaa nähdä.

Hesari kehui, että rakennus on ”aikapäiviin raikkainta ja kunnianhimoisinta urbaania kerrostaloarkkitehtuuria”. Piti mennä sellaista ihmettä katsomaan.

Tajusin heti, että tätä pitäisi katsoa lumettomaan aikaan, jotta pääsisi helposti hyvälle hollille. Nyt oli vaikeuksia. Olisi pitänyt kiertää liian isoja lenkkejä päästäkseen näkemään edes sisäpihan puolta, jota lehdessä kehuttiin eniten.

Kyllä se kaukaa katsoenkin miellyttävältä näytti, virkistävältä poikkeukselta uuden arkkitehtuurin mielikuvituksettomuuteen. Se näyttää aivan omaltaan, tällaista ei ole toista. Silti se ei ole mikään kummajainen ympäristössään vaan sopii Etu-Töölön kokonaisuuteen. Jännittäviä yksityiskohtia, erityisesti kattojen muodoissa ja ikkunarivien epäsymmetriassa.

Lisää on tulossa, tämä on vasta alku. Sama arkkitehtitoimisto (Siitonen) jatkaa suunnittelua ja siitä on tulossa kokonainen umpikortteli, jonka keskellä on laaja sisäpiha. Täytyy myöntää, että lehden kehuille on perusteita, tällaista arkkitehtuuria pitäisi kannustaa. Ongelmana taitaa olla rakennusfirmojen voiton maksimointiin pyrkivä tehokkuusperiaate. Tällainen rakentaminen vaatii vaivannäköä ja osaamista.

Täytyy käydä kesäaikaan katsomassa tarkemmin.

Leppäsuon lumikasoilta kävelin läheiselle Kampin metroasemalle ja ajoin yhden pysäkinvälin Rautatieaseman pysäkille. Uutta on sielläkin. Vesivahingon jälkeen pitkään suljettu asema on nyt korjattu ja avattu. Kyllä uudistus näkyy. On se puhtaampi ja raikkaampi.

Siitä kävelin asematunnelin käytäviä Stockmannin suuntaan. Keskuskadulla Stockmannin vieressä uudet taidepäällysteet olivat lumen peitossa, ei tainnut tulla sulatussysteemiä uuden pinnoituksen alle. Vahinko, kuvio olisi kiinnostava katsottavaksi.

Joku kuuluisa matemaatikko (nimeä en muista) suunnitteli siihen laattoja, joita sijoittamalla voi rakentaa mosaiikkikuvion, joka ei missään kohdassa toistu samanlaisena. Taideteos kadun pinnassa.

Siitä menin Akateemiseen kirjakauppaan. Siellä käyn usein - Helsingin parhaita käyntikohteita, jos ei ole ruuhkaa. Sinne pitää mennä ilman kiirettä, pitää kuljeskella, katsella, selailla… Nautinto täydellistyi kupposella toisen kerroksen kahvilassa.

Loistava come back

Dessutom voi ylpeänä kertoa, että 21. tammikuuta tässä blogissa julistamani huimapäinen suunnitelma realisoitui tänään. En siis tarvinnut täyttä kuukauttakaan harkinta-aikaa.

Kävin hiihtämässä. Talviolympialaisten kunniaksi.

Asun Töölöntorin kulmalla, kuten blogin otsikko kertoo. Sijainti on hyvä urheiluharrastusten kannalta. Kävelymatka Keskuspuiston poluille on kilometrin verran. Otin sukset kainaloon ja kävelin pipo päässä Nordenskjöldinkadulle ja menin vanhan jäähallin editse kohti Auroran sairaalaa.

Jäähallin edessä mietin, milloin olen viimeksi käynyt siellä sisällä. Ei tullut heti mieleen. Kiinnostavat konsertit ovat siirtyneet Pasilan halliin, ja jääkiekkoa kammoan. Viimeisin käynti taisi olla erotiikkamessut vuoronvarauskonttorin johtoryhmän kanssa, kun tavoitteenamme oli etsiä innovatiivisia lähestymistapoja rakenteellisten vaurioiden ennaltaehkäisyyn. Siitäkin opintokäynnistä on jo kymmenisen vuotta.

Lasten liikennepuiston kohdalla päättyi sukset kainalossa -osuus. Monojen ja siteiden yhteensopivuus oli testattu jo kotona, eikä ongelmia tullut. Mutta jo ratsastuskenttää kiertävällä ladulla tuli ongelma. Sukset lipsuivat.

Ei tullut mukaan voiteluaineita, sillä sellaisia ei kellarikomerossani ole. Ratsastuskentän jälkeen on ylämäki, ja se meni haarakäynniksi. Käsivoimaa tarvittiin. Hiki tuli. Anorakki ja alla oleva villaliivi tuntui liioittelulta, vaikka pakkasta oli kahdeksan astetta.

Ylämäen jälkeen on tasaista pitkään. Lipsuminen pysyi kohtuullisena, ja tunsin matkanteon sujuvan. Etenin ns. perinteisellä hiihtotyylillä. Sitä toista tyyliä en osaa eikä se sovi imagooni. Vulgääriä menoa jalat levällään.

Tavoitteena oli hiihto Pitkäkoskelle ja takaisin. Jos uupumus iskisi, tyytyisin Paloheinään, josta pääsisin kotiin bussilla. Jos oikein vaikeaa olisi, keskeyttäisin Pirkkolassa ja palaisin bussilla. Kiirettä ei olisi, sillä pääsin matkaan puoliltapäivin.

Ruskeasuon maneesin kohdalle kaikki sujui suotuisasti. Pasilan puutarhapalstojen kohdalla alkoi pistää kyljessä. Tauko ja puuskutuksen tasoittelu ja hörppy energiajuomaa repusta.

Hakamäentien alikäytävän jälkeen alkoi tuntua, että tarvitsen lepotauon. Jospa Maunulan maja? Siellä voisi ostaa ravinteita (vain sallittuja aineita!). Rautatien alikäytävän jälkeen oli taas ylämäkeä ja lipsuminen yltyi. Kotieläinten hautausmaan jälkeen oli onneksi alamäkeäkin, mutta majan pihaan taas nousua. Ja katastrofi: maja ei ollut auki. Onkohan se kokonaan lopetettu?

Ajatus hiihdosta takaisin kotiin tuntui vastenmieliseltä. Onneksi läheltä löytyi tie ja bussipysäkki.

¤
Hieman vajaaksi reissu jäi mutta ei se mitään. Pitää olla ylpeä come backista hiihtourheilun pariin yli 20 vuoden tauon jälkeen. Eikä 4 km mikään huono suoritus ole, ehkä peräti 5 km, ja kävelyt päälle. Ei vammoja, ei kaatumisia, ei kiellettyjä aineita. Vain vähän arat reisilihakset, samoin alaselkä.

Nerokkaita ideoita ladulla ei valitettavasti noussut mieleen - ei Helsingin Keskuspuisto virikeympäristönä taida vetää vertoja Rukan lumille, jossa jopa pääministerimme sai viime talvena sen kuuluisan kuolemattoman idean, josta vieläkin kähinää riittää.

Illalla piti ravita rasittunutta ruumista ja sielua Elitessä.
¤
Voi olla, että otan vielä uusiksi, jos äkkiä toivun ja lunta riittää. Uusien hiihtovarusteiden hankkimista täytyy harkita lipsumisen vähentämiseksi. Matkalla havaitsin vastaan- ja ohihiihtäneiltä, että suksien, siteiden ja monojen alueella on neljännesvuosisadassa tapahtunut jonkinlaista tuotekehittelyä. Eivät ole sukset enää puuta eivätkä nykymonot taida sopia Y-siteeseen.

Kauan on kärsitty vilua ja...

Dessutom ajoi tänään autollaan ojaan.

Tapaus sattui aamupäivällä sakeimman lumipyryn aikaan pikkutiellä Karjalohjan suunnalla. Turma ei aiheuttanut vahinkoja, ei edes naarmuja autoon.

Dessutomilla on ollut ajokortti 40 vuotta, mutta en voi väittää olevani erityisen kokenut talviautoilija. Olen asennoitunut niin, että vältän liukkaita kelejä. Se ei ole ollut vaikeaa, sillä minulla ei ole paljon välttämättömiä ajoja. Käytän mielelläni julkista liikennettä aina kun mahdollista.

Auto lähti käsistä metsäisellä pikkutiellä, vastasataneessa lumessa. Vauhtia oli ehkä 35 - 40 km/t. Oli alamäki ja mutka oikealle, johon piti jarruttaa. Auto meni suoraan.

Lumipenkka oli vastassa. Ei se iso tyssähdys ollut, mutta sen verran molemmat vasemmanpuoliset pyörät upposivat penkan piilossa olleeseen ojaan, ettei auto omin voimin irronnut, eikä lykkäämälläkään. Lapiota olisi tarvittu.

Oli kylmä, noin 20 miinusastetta ja kova tuuli. Olin huonosti varustautunut. Samettihousut, ei pitkiä kalsareita, ei päähinettä. Toppatakki kyllä ja siinä huppu, mutta se ei ollut kätevä lykkäämisessä. Ohuet sormikkaat. Lenkkitossut. Aivan niin kuin umpikaupunkilaiselta sopii odottaakin.

Lykkäysyrityksissä tuli hiki ja lunta meni tossuihin. Kun lopetti, tuli vilu ja hyytävä kylmyys. Tiellä ei ollut liikennettä. Kännykkä oli mukana, mutta kenelle soittaisin?

Mieleen nousi kotimaisen kirjallisuuden loistavin kuvaus talvisesta hädästä: Pentti Haanpään ”Noitaympyrä”. Siinä päähenkilö Pate Teikka joutuu yksin Kairanmaan korpeen arktisessa kylmyydessä. Loputon hiihtotaival umpihangessa, tähtikirkkaassa pakkasyössä kuuluu susien ulvonta. Siinä on hengenhätä.

Onneksi minun tilanteeni Karjalohjan pikkutiellä ei ole yhtä paha. Kohta paikalle ajaa auto, avolava-Corolla. Riuska nuorimies pysähtyy, ottaa hytistään köyden, kiinnittää sen vetokoukkuun ja pelastaa minut hädästä. Eikä edes suostu ottamaan korvausta.

¤

Dessutomin on pakko myöntää, ettei hän ole asianmukaisesti varustautunut talviseen poikkeustilanteeseen - eikä oiken normaalitilanteeseenkaan. Lumeton ja lauha talvi on muodostunut normiksi, ja nykyinen tuntuu saavutetun edun menetykseltä.

Dessulla ei ole lakkia eikä pitkiä kalsareita. Lapsuuden vuosina Jyväskylässä sellaiset olivat itsestäänselvyys. Oli myös välihousut - ”raappahousut” - joita pidettiin kaiket talvet. Isoäiti kutoi paksuja villapaitoja, -lapasia ja -sukkia. Sellaiset tuntuvat nyt kaukaiselta menneisyydeltä. Parhaat talvijalkineet olivat pitkävartiset huopasaappaat eli töppöset. Niitä kyllä koulussa vähän pilkattiin, mutta silti kaikilla oli sellaiset. Hiihtoreissut Tuomiojärven taakse Laajavuoreen sujuivat notkeasti, kun yllä oli anorakki. Ei haitannut hirmupakkanenkaan.

Kun Dessu nuorena miehenä muutti Helsinkiin, hänellä oli lippalakki, korvaläpät ja duffelitakki. Muistikuva on, että ne olivat lämpimiä ja tyylikkäitäkin. Napit olivat kuin pieniä sarvia, ja vastakappale oli väljä lenkura, joka oli helppo saada kiinni. Oli lämmin huppukin ja isot taskut. Saakohan sellaisia enää mistään?

Talvisaappat olivat 80-luvulla mukavia - pehmeitä, väljiä, helppoja vetää jalkaan - joskaan eivät ehkä kovin tyylikkäitä. Ne eivät olleet nahkaa vaan jotain sinipintaista toppakangasta. Mihin ja miksi nekin katosivat?

Mutta eiköhän tämä nykyinen jää taas pitkäksi aikaa viimeiseksi pakkastalveksi, joten varustautuminen toiseen samanlaiseen olisi pessimististä liioittelua. Toivoa sopii.

Kävely Töölöstä keskustaan

Dessutom on kävelymiehiä.

Tämä ei tarkoita treenaamista Wallu Konosen lailla suorin polvin ja lantio keikkuen vaan kulttuurimatkailua jalkaisin ympäri Helsinkiä. En tarvitse pururatoja enkä tuulipukua. Homma sujuu jopa arkivaatteissa työpaikalta Kruununhaasta Töölöntorille. Salkku kädessä ei kuitenkaan ole suotava.

Kamera on yleensä mukana taskussa, vaikka kuvattavaa ei usein osu eteen. Mutta kaiken varalta. Joskus osuu silmään kiinnostavia havaintoja matkan varrelta. Viime viikon upeat pakkashuurteet olivat harvinaista herkkua.

Useimmiten kävelyretki ajoittuu alkuiltaan. Kiire ei saa kävellessä olla, muuten idea katoaa. Pitää olla aikaa pysähtyä ja katsella, jos katseltavaa on. Vaikkapa divareitten ikkunoita.

Talvi ei ole mukavinta aikaa kävelylle. Jotain vaivalloista tulee kinoksista ja penkoista. Liukkaalla kelillä en lähde ollenkaan. Pitkään jatkunut pakkanen on nyt onneksi pitänyt nollakelin liukkaat poissa, mutta lumen olemassaolo tuntuu saavutetun edun menettämiseltä. Lumettomiin talviin ehti jo tottua.

Mieleen on juolahtanut, pitäisikö vielä vanhoilla päivillä mennä hiihtämään. Edellisestä kerrasta on ainakin kaksi vuosikymmentä. Sukset ja monot ovat kuitenkin tallella ullakkokomeron perukoilla. Pipo ja anorakkikin saattavat löytyä. Keskuspuiston hiihtoladun alkuun olisi kilometrin verran. Auroran sairaalan nurkalta pääsisi lähtemään, eikä latu heti loppuisi. Pääsisi kai Lappiin asti, mutta minulle Pirkkola tai Pitkäkoski riittäisi. - Täytyy harkita.

Tänään kuitenkin kävin taas kävelyllä. Viisasta on, jos ei etukäteen suunnittele reittiä vaan jättää impulsseille tilaa. Nyt suunta kääntyi keskustaa kohti.

Töölöntorilta on kaksi vaihtoehtoista suoraa reittiä keskustaan, molemmat epämiellyttäviä. Mannerheimintie eduskuntatalon editse on meluisa ja yksitoikkoinen. Sitä en usein käytä. Runeberginkatu Eliten ja Kauppakorkeakoulun editse Kampin keskukseen on toinen, eikä juurikaan miellyttävämpi. Muutamia kiinnostavia ikkunoita tälle reitille kuitenkin osuu.

Vaihtoehtoinen ja miellyttävämpi reitti on kulkea Etu-Töölön pikkukatuja. Niin nytkin. Siispä Töölöntorinkatua alas vanhan Ravintola Motin editse. Siellä Kekkonenkin kävi usein. Ravintolan herkkulistan kuuluisuus oli häränkivekset.

Sitten Hesperiankatujen poikki Vänrikki Stoolin kadulle ja siitä käännös Apollonkadulle, jossa sijaitsee merkittävä nähtävyys: Keskustapuolueen puoluetoimisto. Siellä on taas viime päivinä ollut menoa ja meininkiä.

Sitten Oksasenkatua kohti Temppeliaukion kirkkoa. Matkan varrelle osuu useita yksityisluonteisia kulttuurikohteita: Lallukan taiteilijakoti, Mika Waltarin koti ja taiteilijapariskunnan Kaj Chydenius & Kaisa Korhonen yhteinen koti.

Sitten pikkukatuja Taidehallin eteen. Sen ravintola pitäisi testata, en ole vielä ehtinyt. Remontin jälkeen sille rakennettiin uusi ilme. Sitten Sibelius-Akatemian oven eteen. Hyvin tuttu paikka, konseretissa on tullut käytyä usein.

Akatemia muuttaa uuteen konserttitaloon siihen viereen, kunhan se valmistuu. Seinät ovat jo korkeat, muoto alkaa hahmottua. Kuvista katsoen musiikitalon ulkokuori ei vaikuta erityisen innostavalta. Tavallisen näköinen kulttuuripalatsi. Seinissä lasia ja valkoista kaakelia. Saadaankohan sille edes persoonallinen nimi, kuten Kiasmalle, vai jääkö se pelkäksi ”Musiikkitaloksi”?

Sitten vanhaan Postitaloon. Siellä poikkean usein kahvilla, niin nytkin. En ymmärrä, miksi taloa ei haluta kelpuuttaa uudeksi Keskuskirjastoksi. Talo on hieno kuin mikä. Pääsalia parempaa ei keskustan alueelta löydy, ja toinen mestariluomus on nykyinen lounasravintola. Kerroksissa en muista käyneeni, mutta eivätköhän nekin olisi muutettavissa kirjaston tarpeisiin. Onhan siellä jo Kymppikirjastokin - lostava oivallus sijoittaa musiikkikirjasto siihen.

Kahvin ja pullan jälkeen takaisin Töölöntorille - raitiovaunulla siitä Postitalon edestä.

Postia pappi Jaakobille

Merkillinen pikku elokuva. Näin sen jo toisen kerran, ja se kesti ihan hyvin. Ensimmäinen kerta oli valkokankaalta, tämä toinen televisiosta. Valkokangas voitti.

Harvinaista on, että uskonnollista aihetta kuvaava elokuva onnistuu niin, ettei uskonnollisuus ole sille taakaksi. Pikaisesti muistellen ei tule mieleen muita kuin Ingmar Bergman, joka on siinä onnistunut. Tai kyllä Pasolini myös.

En osaa oikein sanoiksi pukea, miksi tämä nostaa muistiin Bergmanin elokuvan ”Talven valoa” (Nattvardsgästerna - 1963). Tunnelmassa on jotakin samaa. Pappi on molemmissa pääosassa, sairauskin on molemmissa, samoin kuolema. Molemmat pienimuotoisia, eleettömiä, sisäänpäin kääntyneitä, uskonnollista ajattelua avaavia mutta eivät uskontoa julistavia. Uskontoa vieroksuvakin voi ne katsoa ja arvostaa.

Jaakobista voisi oikeastaan sanoa, että se on jossain mielessä enemmänkin panteistinen kuin uskonnollinen elokuva. Vanha hauras pappi elää täydessä harmoniassa umpeen pusikoituvassa pihassaan koiranputkien seassa. Näkymä alkaa maistua sydänsuven parhaalta idylliltä: juuri tuollaisen miljöön minäkin haluaisin. Takaisin luontoon, kuin Rousseau. Siellä olisi hyvä.

Ränsistyneessä pappilassa aika on pysähtynyt mutta eetos on vahva. Juoni ei ole juurikaan tärkeä, referoituna jopa tylsältä kuulostava. Varmaan juuri se tekee Jaana Makkosen käsikirjoituksesta hienolla tavalla persoonallisen.

Pisteitä tai tähtiä en koskaan suostu elokuvalle - tai muullekaan taideteokselle - antamaan. Minusta se on vulgääri amerikkalainen tapa yksinkertaistaa moniulotteisia asioita. Mutta Klaus Härö on selvästi nousemassa omaa tietänsä kulkevaksi ohjaajaksi persoonallisilla valinnoillaan. Sillä perusteella hän on vähän kuin Aki Kaurismäki - tosin aivan toisessa tyylilajissa. Hänen tyylilajinsa on vaikea ja riskialtis. ”Äideistä parhain” kompuroi vähän turhan sentimentaalisuuden kanssa. ”Näkymätön Elina” oli jo itsetuntoisempi ja varmempi. Pappi Jaakobin olisin valmis määrittelemään omaleimaiseksi mestarityöksi.

Samoin näyttävät tekevän monet muutkin. Jopa Variety-lehti kehuu ”eurooppalaiseksi laatuelokuvaksi”, mitä voi pitää huomattavana saavutuksena. Monia festivaalipalkintoja on tullut. Tällä elokuvalla näyttää olevan kansainvälisen menestymisen mahdollisuus. Sen se ansaitsisi. Siinä olisi aineksia yhdeksi pieneksi palaseksi Suomi-brändin isossa palapelissä Esa-Pekka Salosen, Joulupukin, Aki Kaurismäen, Miina Äkkijyrkän ym. rinnalla.

Mutta kaupallista menestystä tälle ei voi helposti kuvitella. Tällaisten persoonallisten töiden kohdalla näkyy vahvimmin elokuvien jakautuminen kahteen ryhmään. Valtavirta ei Jaakobia huoli. Hän saa pysyä pihallaan koiranputkien seassa. Siellä ei popcorn tuoksu.

Humu ja sumu

Dessu on ollut rilluttelemassa kavereiden kanssa Töölön ja Rööperin kapakoissa. Uuden vuoden aattona kunnon kansalaisten kuuluu niin tehdä. Perinteet kunniaan!

Kotiin saavuin kyllä omin jaloin kävellen, en kontaten, kuten perinnetietoisen kansalaisen kuuluisi tehdä. Tässä asiassa tunnustan olevani vähän herraskainen. Ei ollut edes pipo silmillä (talvipalttoossani on huppu) eivätkä kengät väärässä jalassa.

Itsekuria osoittaen kuljin Töölöntorin nakkikioskin ohi. Kotona jääkaapissa odottivat itse laitetut herkut runsaine sipuleineen ja valkosipuleineen. Niitä pitää juhlakauden yöpalassa olla niin että sielun nautintokeskuksessa tärähtää.

Raketteja emme ampuneet emmekä juuri katselleetkaan. Seurueessani, joka koostuu sekä privaatti- että työkavereista, ei ole paukutteluporukkaa, joka intoilee sellaisesta. Tältä joukolta tulee sympatiaa, mitä enemmän rajoituksia ja esteitä ammuskelulle asetetaan.

Sen rilluttelureissut ovat iän lisääntyessä aiheuttaneet, että väsy iskee helpommin. Pyjaman vaihdoin päälle heti sisään tultuani, kun en ollut varma, jaksanko vielä paiskata postia blogiin.

Kirjoitettaessa ei onneksi ainakaan vielä tarvitse puhaltaa promillemittariin. En selviäisi rangaistuksetta tästä tekstistä. Lukija sen sijaan antanee halveksivan tuomion teostani.

Kyllä nyt pitää siirtyä tietokoneelta sängyn puolelle unia katsomaan. Jännittyneenä odotamme aamua ja Tasavallan Presidentin puhetta. Hyppyrimäkikilpailusta ei ole niin väliä.

Toivotan kaikille lukijoilleni erinomaista ja entistäkin onnistuneempaa alkanutta vuotta.

Olen fossiili

Arvostettu City-lehti julkaisee vuosikymmenen viimeisessä numerossaan (24/2009) laajan tutkimuspohjan, jonka avulla lukija voi selvittää kokemuksiaan aikakauden tärkeissä ilmiöissä.

2000-luvun ensimmäinen vuosikymmen on kohta ohi - tätä kirjoittaessani on juuri vuosikymmenen viimeinen vuorokausi alkanut. Dessutomillakin on siis koittanut aika testata itsensä ja arvioida, kuinka hyvin hän on pysynyt mukana ajan riennossa.

City-lehti tarjoaa tähän 60 kysymystä. Vastausvaihtoehtoina on kyllä tai ei, onko kokemus tuttu. Mielenkiintoista. Ennen testiä Dessutom arvioi olevansa erittäin hyvin ajan tasalla ja saavansa testistä korkeat pisteet.

1. Keskustellut Sinkkuelämää-sarjasta? En, enkä edes nähnyt sarjaa.

2. Tilannut ravintolassa sampanjaa? Lasketaankohan tavallinen kuohuviini. Luultavasti ei.

3. Hankkinut intiimilävistyksen? En helvetissä, sinne ei kosketa.

4. Ladannut laittomasti musiikkia tai elokuvia netistä? No, olen kokeillut että voin sanoa osaavani. Yksi piste.

5. Löytänyt seurustelukumppanin netistä? En edes etsinyt.

6. Käynyt PPMMP:n keikalla? Keitä nämä ovat?

7. Ostanut Cheap Monday -farkut? En tiedä, en viitsi mennä tutkimaan. Ostin pari vuotta sitten farkut jostakin halpakaupasta.

8. Luopunut lentomatkasta ympäristösyistä? Juu, matkustan mieluummin junalla. Kaksi pistettä.

9. Ostanut merkkilaukkupiraatin? 10. Juonut Fisun? 11. Omistamut Nokian osakkeita? 12. Ollut akateeminen työtön? 13. Leikannut Victoria Beckham -polkan? 14. Tehnyt itse sushia? 15. Vaihtanut lumilautailun lasketteluun? 16. Joutunut YT-neuvotteluihin? 17. Hakenut Tosi-TV-ohjelmiin? 18. Käyttänyt leggingsejä? Kaikkiin ei

19. Ostanut dildon? Kyllä. Eräälle tutulle lahjaksi. Pyynnöstä. Kolme pistettä.

20. Juossut maratonin? En. Vain kävellyt, usein Keskuspuistossa Maunulan majalle ja takaisin.

21. Syönyt juustoa jonka rasvaprosentti on 5? Kyllä, Polaria. Ei erityisempää herkkua. Neljä pistettä.

22. Kirjoittanut blogia? Viisi pistettä.

23. Ostanut iPhonen? 24. Aloittanut joogan? 25. Mennyt naimisiin ja eronnut 2 vuodessa? 26. Käyttänyt langatonta nettiä? 27. Juhlinut vip-tilassa? 28. Pelannut Sims-peliä? 29. Tehnyt pätkätöitä? 30. Mitannut hiilijalanjäljen? 31. Käynyt Madonnan keikalla? 32. Ollut Trainer´s housen koulutuksessa? 33. Ostanut Vuittonin laukun? Kaikki ei.

34. Käyttänyt Visa Electronia? Sitähän minä. Kuusi pistettä.

35. Juhlinut homoravintolassa? Kyllä. Kerran porukan mukana DTM:ssa. Seitsemän pistettä.

36. Ostanut nuuskaa? 37. Lopettanut päivälehden tilaamisen? 38. Lentänyt halpalentoyhtiöllä? 39. Syönyt Michelin-tähtiravintolassa? 40. Ilmiantanut julkkiksen Seiskalle? 41. Ostanut matkan netistä? 42. Jonottanut H&M:n vaatteita? 43. Äänestänyt Perussuomalaisia? Kaikki ei. Yksi jyrkästi ei.

44. Osallistunut hyväntekeväisyystyöhön? Kyllä, usein. Kahdeksan pistettä.

45. Nähnyt Borat-elokuvan? Kyllä, yhden. Yhdeksän pistettä.

46. Käyttämyt terveysvaikutteista ravintoa? Kymmenen pistettä

47. Tehnyt Facebook-profiilin? 48. Selannut nettiä kännykällä? 49. Käyttänyt design-huumeita? 50. Sijoittanut kehittyvien markkinoiden osakkeisiin? 51. Ostanut yli 300 euron kengät? 52. Käynyt burleskiesityksessä? 53. Ostanut DVD-boksin? 54. Ostanut pelikonsolin? 55. Käyttänyt väärin
kipulääkkeitä? 56. Jakanut oman videon netissä? 57. Katsonut Big Brotheria? Kaikkiin ei.

58. Lukenut Da Vinci -koodin? Kyllä. Yksitoista pistettä.

59. Vaihtanut luomuruokaravintoon? Kyllä. Kaksitoista pistettä.

60. Googlannut? Kyllä. Kolmetoista pistettä. Siihen testi loppui.
- - -
Tällainenko olen nuorekkaan City-lehden mielestä? 13 / 60 pistettä. Hädin tuskin ylitän alimman tason, jossa minua luonnehditaan: ”Hei, kysely on vain täysi-ikäisille!”

Kysymykset olivat johdonmukaisesti lehden linjan mukaisia. Yhden uuden kysymyksen ehdotan lisättäväksi testiin:

61. Siirryitkö kannattamaan Kokoomuksen Uutta Iloista Ulkopolitiikkaa?
(pistesaaliini ei valitettavasti lisääntyisi uudestakaan kysymyksestä)

Casablancan lumo

Jos joku niin Casablanca ansaitsee nimityksen ”elämää suurempi elokuva”. Tänään se tuli taas televisiosta. Taas se piti katsoa, taas se teki vaikutusen aivan samoin kuin joskus kauan sitten ensimmäisellä kerralla.

Kylmät väreet hivelevät selän ohellä aivojen mielihyväkeskusta aivan kuin eroottinen kosketus, kun Ingrid Bergman astuu ensimmäistä kertaa Rickin kapakkaan. Teho perustuu - jo Aristotelen Runousopissaan korostamaan seikkaan - siihen, että katsoja tietää enemmän kuin kohtauksen henkilöt.

Katsoja tietää, tai ainakin aavistaa, että tulossa on kohtaaminen, jossa on paljon vanhaa latausta. Kohtaus etenee vähitellen hivuttamalla. Siinä käytetään samaa hitaan etenemisen nautiskelua kuin kuopiolaisen jääkiekkojoukkueen lentävässä lauseessa ”älä laakase, naatitaan!”.

Ensin tulee musiikki, kaikkien sentimentaalisten laulujen isoäiti, As Time go by. Siinä tuoksuu neworleansilainen karkeakurkkuinen musta jazz, melankolisen itsesäälinen whiskyhumala hämyisessä tupakansavuisessa kellariklubissa. Siinä tuoksuu kadotettu onni, jonka soisi palaavan.

Sitten tulee lähestyminen mutta ei vielä havaintoa siitä, kuka lähestyy.

Sitten tulee tunnistava katse.

Ingrid Bergman, Ruotsin toiseksi suurin lahja maailman elokuvakulttuurille, on osassaan loistava. Ainakin jokainen mieskatsoja osaa eläytyä Humphrey Bogartin menetyksen tuskaan ja uuden mahdollisuuden epäröintiin. Takautuma Pariisissa koettuun lyhyeen onneen on näyttelijätaidon mestarinäytteitä.

Yhteinen ajelu Pariisissa avoautossa Ingridin tukka hulmuten tekee pienin elein suuren vaikutuksen. Lähikuvan ilmeissä näkyy nuoren rakastumisen onni ja tulevaisuudentoivo. Muuta ei tarvita. Katsojalla on mihin samastua.

Yleensä yrmeä Bogart onnistui kerrakin näyttämään onnelliselta. Hän hymyilee ja on täynnä valoisuutta kuin murrosikäinen poika palattuaan ensikuhertelultaan ja saatuaan luvan tulla toistekin.

Mutta paha maailma jyrisee taustalla ja lähestyy. Katsojalla on siinäkin mihin samastua. Toisin näillä kahdella erityisen paha maailma, pahempi kuin useimmilla samastujilla. Se erottaa rakastavaiset. Tämäkin useimmille katsojille tuttu kokemus omasta menneisyydestä.

Sitten uusi kohtaaminen Casablancassa. Maailma on tullut hulluksi, ja menneet rakkaussurut ovat siinä myllytyksessä sivuseikka. Tai eivät kuitenkaan. Lataus on jäljellä.

Maailma on täynnä petosta, kieroilua, poliittista juonittelua ja väkivallan pelkoa. Vain kyynisellä asenteella voi selvitä. Vain viekkaimmat pärjäävät. Miten sellaisessa maailmassa voisi luottaa edes entiseen rakastettuun, joka hänkin petti keskellä kauneimpia odotuksia silloin kerran siellä Pariisissa.

Casablancan mestarillisuus syntyy erityisesti siitä, että siinä liittyvät yhteen yksilökeskeinen rakkausjuoni ja uhkaava historiallinen tositilanne. Ja samassa kapakassa istuvat sekä hyvä että paha, varstarintamies ja natsit. Ja jokunen epätoivoisesti puolueetonkin.

Ja lopun kuolematon repliikki: ”Luulenpa, että tämä on kauniin ystävyyden alku, Louis.” Siinä miesten välinen luotettava kaveruus - olkoonkin viekkaiden pelien pohjustama - nousee epäluotettavien ja hämmentävien naissuhteiden tilalle.

Katsokaa vain ympärillenne, nykyhetkessäkin.
- - - 
Tervehdin uutta lukijaa, Päiviä. Toivottavasti viihdyt. Huomaan, että olemme vanhoja tuttuja.

Uuni ja Wallander

Dessutom alkoi lukea kahta joululahjakirjaa rinnakkain.

Tällainen kummastuttaa joitakin, mutta minulle tapa on luonteva ja usein käytetty. Rinnakkain luettavat teokset pitää kuitenkin valita niin, että jos toinen on vaativa, toinen on helppolukuinen.

Joskus systeemiin voi liittyä kolmaskin kirja. Sen pitää olla lyriikkaa tai aforistiikkaa. Silloin sivut eivät käänny tiheään. Yksikin rivi saattaa riittää pitkään tuumailuun.

Tämänkertaiset kirjani ovat Antti Hyvyn Uuni (vaikea) ja Henning Mankellin Rauhaton mies (helppo). Lyriikkaa ei tällä kerralla päässyt mukaan.

Molempien kirjailijoiden tuotanto on tuttua jo vuosien takaa, joten siis tiesin mihin ryhdyn ja kaksoisvalinta oli harkittu teko. Kun Hyryn hitaaseen etenemiseen väsyy, siirtyminen Wallanderin hyvään vetoon virkistää, parhaimmillaan jopa niin paljon, että Uunin lukeminen voi kohta taas jatkua.

Kirjailijoiden vanha maine tuntuu pätevän näihin uusiinkin kirjoihin - tosin vaikutelma perustuu tässä vaiheessa vasta pieneen pätkään kirjan alusta. Hyry eteni 30 sivua, Wallander 57 sivua.

Hyryn osalta sivumäärä on varsin hyvä saavutus yhden reilun tunnin kestoisen istunnon saavutukseksi. Wallanderia olisi voinut lukea pidempäänkin, vaikkapa koko kirja kerralla loppuun yötä myöten, mutta esteeksi tuli sovittu vierailu.

Vielä ei ole aika sanoa mitään arvosteluun vivahtavaakaan. Dessutom on siinä periaatteellinen eikä suostu tekemään niin kuin esim. kunnioitettu pääministerimme, jolla on kyky arvostella teatteriesitys sitä näkemättä (tunnettu esimerkki Smedsin Tuntematon sotilas).

Hyryn lukemisesta eräs asiaa ymmärtävä tuttava sanoi Dessutomille, että lukeminen helpottuu, jos lukijalla on omaa kokemusta muuraamisesta ja laastin tekemisestä. Voi olla. Dessutomilta tämä kokemus puuttuu. Muutaman kerran on tullut myllättyä apumiehenä betonia, mutta muuraamiseen en ole koskenut.

Toiston ja ahkeran työponnistelun estetiikka on tuttua Hyryn tuotannosta. Ei se aina vedä. Jossain kohdassa se voi muuttua yksitoikkoisuudeksi, kun tiilien muuraamista selostetaan yksi kerrallaan.

Sen sijaan Mankellin keskeiseksi nouseva teema on Dessutomille hyvinkin tuttua ja itse koettua. Tällä tarkoitan, että olen vanhentunut samoille rajoille kuin komisario Wallander. Eikä minullakaan mukavalta tunnu.

Ei ihan kelpaa

Joulu on Dessutomille vaikeahko kokemus. Toinen samanlainen on pääsiäinen.

Dessutom ei ole erityisemmin uskonnollinen. Rippikoulun olen käynyt mutta sittemmin eronnut kirkosta. Katson kyllä televisiosta joulurauhan julistuksen Suomen Turusta Brinkkalan talon parvekkeelta, mutta siihen kristillinen meno sitten jääkin.

Jouluyö on nyt kirjoitushetkellä menossa, ja on aika myöhä. Tällainen ostoryntäilyn ja turhanpäiväisten lahjaostosten sävyttämä hiljentyminen tuntuu vieraalta. En panisi hanttiin, jos tässä olisi aito hiljentyminen, mutta kun tämä on aito amerikkalaistyylinen kulutusjuhla siinä kuin halloween tai ystävänpäivä, niin ei kelpaa. Mieluisampi yö on juhannusyö, samoin taiteiden yö.

Monenlaista harmia tulee aina jouluaattona vastaan. Yksi niistä on liikennelaitoksen toiminnan loppuminen iltapäivällä. Taksifirmoille se on tietenkin mieluinen asia. Siinäkin uskonto muuttuu bisnekseksi.

Dessutom joutui myös käyttämään taksia, mikä on suhteellisen harvinaista. Töölöntorille on hyvät yhteydet. Raitiovaunut tuovat kotiin myöhäisenkin kulkijan, mutta eivät jouluaattona. Liian myöhään liikkeellä oleva kulkija yleensä kävelee Töölöntorille vaikka mistä, mutta ei näin liukkaalla kuin tänään. Dessutom otti mittariauton lähtiessään kyläpaikasta Kapteeninkadulta.

Joulun ruokalistaan ei meillä kuulu lipeäkalaa eikä kidutettua sikaa. Kalkkunaa tai muuta lintua sen olla pitää, vaikka ovatkin vaivalloisia paistaa ja viipaloida. Ja sillit, Dessutomin suurimmat suuhun pantavat nautinnot.

”Vuorovetten prinssi” oli neloskanavalta hyvä oivallus jouluyön elokuvaksi. Sen katsoin mieluusti taas kerran. Melodraama ja love story parhaasta päästä. Naispääosassa Barbra Streisand on niitä rooleja, joita katson aika miehisellä katseella. Siinä on karismaa.

Dessutom ei siis jouluna kumarra erityisen syvään Betlehemin suuntaan, vaikka Raamatun tarina onkin kirjallisesti vaikuttava. Syvemmän kumarruksen suuntaan esim. Olympos-vuoren suuntaan. Siellä on sentään viriilimpää meininkiä.