Uusi aloitus

Minusta on taas tullut kulkumies. Olen syksyn ja talven mittaan reissannut enemmän kuin aikoihin. Normaalitilassahan en Helsingistä poistu kuin kesäisin.

Kulkureittini on kuitenkin ollut koko ajan sama. Ääripisteet ovat pitkäaikainen kesäkotini Längelmäveden rannalla ja uusi kesäkotini Ruotsinpyhtään suunnalla. Käynnissä on muutto.

Muuttohommissa olen pelkkä apumies. Kuskina ja kantajana on nuori assistenttini farmari-Volvollaan. Siihen mahtuu ällistyttävän paljon muuttolaatikoita. Oma Yarikseni olisi tässä puuhassa poikkeuksellisen huono. Keväämmällä pitää vielä tehdä yksi muuttomatka isommalla autolla, johon mahtuu huonekaluja, kuten sohva, astiakaappi, pöytä, tuoleja ja pihakalusteet.

Minä toki valitsen, mitä otetaan kyytiin. Valinta on vaikeaa. Minä kun en tahtoisi luopua mistään, mutta pakko on. Vanhassa oli tilaa vaikka kuinka, uudessa paljon vähemmän. Kaikki ei mahdu.

Assistentti hieman virnistelee valinnanvaikeuksilleni. Viimeksi hän ehdotti, että kiivetäänkö ottamaan linnunpöntöt puista kyytiin.

Niitä on aika paljon, jos kaikki pitkin metsiä ja rantoja laittamani pöntöt lasketaan. Minulla on ollut verstas liiterin päädyssä. Sen isolla vananaikaisella höyläpenkillä olen pönttöjä rakennellut. Verstaalle olen katsonut paikan myös uuden kesäkodin piharakennuksessa, mutta vanha höyläpenkki ei sinne mahdu. Jotain korvaavaa keinoa on keksittävä, sillä työkaluja olen jo muuttanut. Nekin ovat vuosikymmenien ikäisiä, vasara, hohtimet, höylä, pora, talttoja, sahoja, kirveitä ja muuta puusepälle tarpeellista. 

Aion siis rakentaa uusia linnunpönttöjä uuden kesäkodin puihin ja rannalle Pitäisiköhän muuttokuormaan ottaa sellaisiakin tavaroita kuin leveitä laudanpätkiä ja kirvespölkky. Sahapukkia ei oikein kehtaa, se vie mahdottomasti tilaa. Liiterin täysi pino klapeja pitää myös jättää. Sydän itkee, sillä ne ovat itse kaatamiani puita, itse paikalle kiskomiani, sahaamiani, pilkkomiani ja pinoamiani. Vuosikausiksi niitä olisi riittänyt saunan lämmitykseen.

Nyt kaikki on aloitettava alusta.

 

Tämä on vaikeaa

Kalle Päätalon syntymästä tuli sata vuotta. Poikkeuksellisen vaikea kirjailija!

Kyllä minä ns. vaikeiden kirjailijoiden kanssa olen yleensä pärjännyt, sellaisten kuin Proust, Joyce, Woolf tai Musil. Puhumattakaan sellaisista kuin Volter Kilpi tai Paavo Haavikko. Mutta varjele kun vastaan tulee Päätalo niin silloin menevät ajatukset solmuun ja suu kuivuu.

Olen minä yrittänyt. Yhtä luin aikani, puoliväliin pääsin.

Hesari kirjoitti sunnuntaina (10. marraskuuta 2019) kaksi laajaa artikkelia aiheesta. Esa Lilja kuvaili kokonaisen aukean verran urakointiaan. Hän oli lukenut läpi koko Iijoki-sarjan (25 osaa, yli 16000 sivua).

Kirjoitus kävi suosituksesta, ihan uskottavasti. Kun lukeminen oli päässyt vauhtiin, teksti lähti vetämään ja muuttui intohimoiseksi nautinnoksi. Sellaisesta minäkin olen haaveillut. Ongelma on vain siinä, miten lukemisen saisi lähtemään vauhtiin.

Hesarin toinen, Päätalo-tutkimuksia esitellyt artikkeli oli miehekkäämpää tekoa, pikkuisen äijäilevä, kuten kirjoittajallaan aina. Se ei käynyt suosituksesta vaan herätti enemmänkin epäluuloja. Kirjoittaja tuli tutuksi aikoinaan jo yliopiston kotimaisen kirjallisuuden laitoksella. Hän runteli Haanpäänkin puolituntemattomaksi elämäkertakirjassa. Ei sellaisen innokasta ihailua oikein voi ottaa vakavasti Päätalonkaan kohdalla.

Tarvitaan uskottavia suosittelijoita. On niitä, paljonkin, aivan huippujakin, Kekkosesta alkaen. Muistan erityisesti erään filosofin, nyt jo edesmenneen, joka intoili joka joulun jälkeen uudesta lukukokemuksestaan. Eikä ollut mikään kansanmies eikä rahvaasta peräisin, kaukana siitä, mutta silti Päätalo kelpasi, ei mikään muu sieltä päinkään. Siinä vaikutuspiirissä minäkin jouduin hiljaa kyseenalaistamaan omat mieltymykseni.

Mutta muuttamatta mieltymykset jäivät. Saa nähdä kuinka nyt käy.

Ensi kesänä olisi ehkä oivallinen tilaisuus muuttua, kun kesäisen lukemisen ympäristökin on muuttunut täysin. Taakse on jäänyt pirkanmaalainen torpparimiljöö niskavuorelaisesti jäyhässä maisemassa ja tilalle on tullut rannikkoruotsinkielinen vanha ja fiini kulttuurimiljöö, etten sanoisi hieman kustavilaisen koristeellinen.

Sellaisessa ympäristössä saattaisi hyvinkin menestyä päätalomainen tukkityömiesten karkeasyisen elämänmenon naturalistinen kuvaus. Vastakohdathan tunnetusti etsivät toisiaan.

 

Kunhan ei tule tavaksi

Istuttiin iltaa kolmeen pekkaan. Saunottiin, jäähdyteltiin, nautittiin vaahtoavia juomia, saunottiin lisää jne. Tämä porukka on jatkanut samansisältöistä perinnettä harvakseltaan jo vuosikymmenet. Teeskentelemme olevamme vähän kuin Bellmanin Bacchuksen veljeskunta.

Perinnetietoisen veljeskuntamme säännöt ovat kuitenkin väljemmät kuin tukholmalaisella esikuvalla: mukaan pääsy ei ole vaatinut sammumista katuojaan. Salaisia seremonioita ei myöskään ole käytössä. Tämä joukko ei riehu eikä rellestä eikä mukana edes ole minkäänlaista vastinetta Ulla Winbladille.

Pikkuisen luvattomiin puuhiin meillä kuitenkin on perinteisesti tapana mennä. Poltimme konjakin kera sikarin, vaikka olemme kaikki kolme tupakoinnin lopettaneet. Minullakin on jo 15 savutonta vuotta. Yhden kerran poikkeus, ei tule tavaksi.

Ja vielä pahempaa! Grillasimme makkaraa, vaikka se on epäterveellistä. Minulla se oli jo vuoden toinen. Juhannusyönä meni se ensimmäinen - hyvässä seurassa silloinkin. Yleensä olen varsin pitkälle kasvissyöjä, mutta on tilanteita, joissa periaatteet on syytä unohtaa. Kunhan ei tule tavaksi.

 (Kuva: Sulho Sipila: Huikopalaa)

Tapahtumapaikka oli uusi. Aikaisemmin olemme silloin tällöin kokoontuneet kesätorpassani Längelmäveden rannalla, mutta koska olen sen myynyt ja hankkinut uuden kesäkodin etelärannikolta Helsingistä itään, kutsuin veljet tutustumaan uuteen paikkaan. Muutto on edennyt niin, että huvila alkaa olla joiltakin osin asuttavassa kunnossa.

Veljeskunnan kahdella jäsenellä on laulun lahja, joten Bellmanin  mainitseminen tässä yhteydessä ei ole liioittelua. Bellmanin laulu numero 21 laulettiin, kuten aina. Minä en laulanut, ehkä vähän hyräilin. Kitara oli käytettävissä, luuttua ei.

Bellmanin laulut ovat merkillisen kiehtovia, kun niihin perehtyy. Suomenkieliset tuntevat niitä valitettavan huonosti, poikkeuksena tietysti Ukko Nooa, jonka jopa minä opettelin lapsena soittamaan pianolla - yksisormisesti! Alkoi siitä avaimenreiän kohdalta.

Yli 200 vuoden takainen ruotsin kieli vaatii kieltämättä aika hyvän kielitaidon. Näitä sanotaan usein juomalauluiksi. Ovat ne sitäkin mutta ne ovat paljon enemmän kuin pelkkiä ryyppylauluja. Aihepiirit liikkuvat usein viinissä, naisissa ja kuolemassa. Tältäkin osin  Bellmanin laulut osuvat kohdalleen, sillä yksi alkuperäisen  veljeskuntamme jäsen lähti jo.

Ruotsiksi siis laulu kajahti, sillä veljeskuntamme enemmistö puhuu äidinkielenään ruotsia, vaikka suomen kielikin on hyvin hallinnassa. Ja kaiken lisäksi uusi kesäkotini sijaitsee vahvasti ruotsinkielisellä seudulla. Liitän tähän laulun sanat alkuperäisessä muodossa ja pari säkeistöä myös Liisa Ryömän suomennoksena.

Liitän myös linkin, josta voi kuunnella tämän laulettuna (avaa tästä ). Pidän kovasti Fred Åkerströmin tulkinnasta Tukholman barokkiorkesterin kanssa. Olen parikymppisenä kuullut näiden esiintyvän Tukholman konserttitalossa. Hienoa oli.

Fredmans Sång 21  (Måltidssång)

Så lunka vi så småningom
från Bacchi buller och tumult,
när döden ropar; Granne kom,
ditt timglas är nu fullt.
Du gubbe fäll din krycka ner,
och du du yngling, lyd min lag,
den skönsta nymf som mot dig ler
inunder armen tag.

[Niin pikkuhiljaa poistumme
Iloista pidoista Baccuksen
Kun kuolema huutaa
Naapuri hoi on tiimalasis täys!
Sä ukko heitä keppis pois
Nuorukainen seuraa lakiain
Sulle kaunis nymfi hymyilee
Hänet ota kainaloos]

Refr:
Tycker du att graven är för djup,
nå välan, så tag dig då en sup,
tag dig sen dito en, dito två, dito tre,
så dör du nöjdare.

[Onko hautakuoppa liian syvä
Niinpä niin siis ota ryyppy hyvä
Ota yks' ota kaks' ota kolmaskin
Ja on lähtösi huoleton]

Du vid din remmare och préss,
rödbrusig och med hatt på sned,
snart skrider fram din likprocess
i några svarta led.
Och du som pratar där så stort,
med band och stjärnor på din rock,
re'n snickarn kistan färdig gjort,
och hyvlar på dess lock.  //  Refr...

[Sä siinä vierell' remmarin
Punakkana hattu kallellaan
Koht' liikkuu hautakulkuees'
Tummana joukkona
Ja sinä joka kehut tuos'
Nauhat tähdet takissas'
Jo puuseppä kirstus tehnyt on
Ja höylää jo kanttakin  //  Refr]

Men du som med en trumpen min,
bland riglar, galler, järn och lås,
dig vilar på ditt penningskrin,
inom din stängda bås.
Och du som svartsjuk slår i kras
buteljer, speglar och pokal;
bjud nu god natt, drick ut ditt glas,
och hälsa din rival.   //  Refr...

Och du som under titlars klang
din tiggarstav förgyllt vart år,
som knappast har, med all din rang,
en skilling till din bår.
Och du som ilsken, feg och lat,
fördömer vaggan som dig välvt,
och ändå dagligt är plakat
till glasets sista hälft,  //  Refr...

Du som vid Martis fältbasun
i blodig skjorta sträckt ditt steg,
och du som tumlar i paulun,
i Chloris armar feg.
Och du som med din gyllne bok
vid templets genljud reser dig,
som rister huvud lärd och klok,
och för mot avgrund krig,  //  Refr...

Men du som med en ärlig min
plär dina vänner häda jämt,
och dem förtalar vid ditt vin,
och det liksom på skämt.
Och du som ej försvarar dem,
fastän ur deras flaskor du,
du väl kan slicka dina fem,
vad svarar du väl nu?  //  Refr...

Men du som till din återfärd,
ifrån det du till bordet gick,
ej klingat för din raska värd,
fastän han ropar: "Drick".
Driv sådan gäst från mat och vin!
Kör honom med sitt anhang ut,
och sen med en ovänlig min,
ryck remmarn ur hans trut. // Refr...

Säg är du nöjd, min granne säg,
så prisa världen nu till slut;
om vi ha en och samma väg,
så följoms åt; drick ut.
Men först med vinet rött och vitt
för vår värdinna bugom oss,
och halkom sen i graven fritt,
vid aftonstjärnans bloss.  //  Refr...

Pysähtyneisyyden ajan loppu

Edellistä sukupolvea on ollut tapana irvailla ylenpalttisesta säästämisvimmasta. Kaikki mahdollinen ja mahdotonkin tavara on pitänyt pistää talteen. - Jos tulee taas huonot ajat, silloin tätäkin voidaan tarvita.

Hiukan nolostellen olen kesän mittaan tyhjennellyt Längelmäveden rannalla sijaitsevan kesäkotini varastoja, komeroita ja ullakoita. Vanhaa tavaraa on tolkuttomasti, mutta se ei ole sotasukupolven sinne jättämää vaan minun itseni, suurten ikäluokkien miehen, joka on pitänyt kesäsiirtolaa samassa paikassa 1970-luvun alkupuolelta asti.

Tilaa siellä kyllä on, ahdasta ei ole tullut vaikka kuinka olen tavaraa säilönyt aittojen ullakoille ja varastorakennusten hyllyille. Vanhoja sanoma- ja aikakauslehtiäkin on silmämääräisesti arvioiden rekkakuormallinen. Ne ovat hauskaa ja kiinnostavaa luettavaa, vaikkapa 30-luvun Suomen kuvalehdet, 50-luvun Jallut, 60-luvun Suosikit ja kaikkien vuosikymmenten Parnassot. Puhumattakaan sanomalehdistä. Tai tunnetun postimyyntifirman katalogeista.

Mietteliääksi on pistänyt mm. arkullinen vanhoja alusvaatteita, pestyinä ja siististi viikattuina. Ihan käyttökelpoisina taas, arviolta 45 vuoden tauon jälkeen. Tyylistä tinkimättä, seksikkäitäkin kuin mitkä.

Nurkkien kätköistä löytyy myös koneita ja vehkeitä. On pappa-Tunturin jäännökset, Jopo-polkupyörän runko, menneen maailman pesukone, mekaaninen kirjoituskone, faksi.

Pysähtyneisyyden ajan viimeiseksi linnakkeeksi olen kesäkotiani kutsunut ja sillä nimellä vieraat ovat tottuneet siitä puhumaan. Nimitys on arvostava, ei pilkallinen. Nimi kuvaa tunnelmaa: ei kiirettä vaan joutilaisuutta.

Nyt olen vähän pulassa kaiken tavaramäärän tyhjentämisen kanssa. Homma pitäisi saada valmiiksi ennen ensi kesää, sillä olen myynyt paikan. Se on käynyt liian suureksi tarpeisiini. En enää kutsu vieraita sellaisin joukoin kuin ennen - jopa 20 vieraalle on löytynyt sänkypaikka, kun kaikki aitat ja vierasmajat on otettu käyttöön. Isoja remonttejakin pitäisi vähitellen tehdä.

Ostaja löytyi helposti tuttavapiiristä ja hintakin oli aivan kelvollinen. Olen käyttänyt rahan hyödyllisesti ja ostanut uuden kesäkodin aivan toiselta puolelta Suomea, Kymenlaakson suunnalta. Pienemmän, siromman, herraskaisemman, paljon lähempänä Töölöntoria.

Pirkanmaa jää, Kymenlaakso tulee. Mutta mitä teen kaikelle sille tavaralle?

Tässä vähän taustaa:

 https://roopedessutom.blogspot.com/2010/06/perintosaalis-odottaa.html

Harjoittelu kesken

Niin kuin hyvin tiedetään, on Dessu päättäväinen, uudistushaluinen ja nuorekas mieleltään. Niinpä hän jälleen kerran nokka innosta tuhisten mennyt mukaan uuteen muotivillitykseen.

Itse asiassa villiinnyin jo kesällä kesäkodissani Längelmäveden rannalla, kun sain lukea lehdestä uskomattoman hyvän uutisen. Sen mukaan lääketieteellisessä tutkimuksessa on lopultakin vahvistettu, että on olemassa konsti minuakin vuosikymmenet harmittaneen vaivan poistamiseksi.

Harmillisen vaivan nimi on paksu vatsa ja vaivan poistavan konstin nimi on hula-vanne.

Ei tarvitse puoltakaan tuntia päivässä veivata vannetta lantionsa ympäri, niin jopa alkavat ympärysmitat pienentyä. Yksikin hula-ihminen todistaa, että 34 cm ympärysmitasta on kadonnut muutamassa kuukaudessa. Ja lääketieteelliset tutkimukset vahvistavat, että tämä ihan oikeasti toimii - on lähdeviitteet ja kaikki.

Voi että olisin tämän tiennyt. Minulla on nimittäin ollut kesäkotini aitanparvella hula-vanne kaikki nämä vuodet, jostakin 1960-luvulta asti. En vaan ole ymmärtänyt ottaa sitä käyttöön.

Nyt otin. Tai tarkemmin sanoen yritin ottaa. Jostain syystä se ei kuitenkaan suostunut pyörimään ympärilläni, vaikka kuinka veivasin, vaan putosi koko ajan maahan. Ehkä vanne on jotenkin kadottanut pyörimiskykynsä maattuaan vuosikymmenet käyttämättömänä aitanparvella.

Otin vanteen mukaan kun muutin takaisin Helsinkiin. Ajattelin, että opettelen pyöritystä kaikessa rauhassa olohuoneessani. Siinä eivät tuulenpuuskatkaan pääse haittaamaan treenejä samalla tavalla kuin kesäkodin pihaniityllä.

Netistä olen yrittänyt etsiä niksejä. Ei ole löytynyt mutta etsintä on kesken. Jatkan harjoitusta sitten kun löytyy - ei kannata masentaa itseään epäonnistumalla. Tässä on mallina eräs Liukkonen, jota houkuteltiin mukaan uimahalliin. Hän kuitenkin tiukasti torjui ehdotuksen ja sanoi, ettei suostu menemään veteen ennen kuin osaa uida.

 

Rähmäkäpälä

Huolestuneilta kansalaisilta on jo kuulunut hätistelyä, että Dessun olisi jo korkea aika herätä kesäuniltaan. Vai onko käynyt niin, että Dessulta on jäänyt hajamieliseen tapaansa huomaamatta, että syksy on saapunut ja on sen myötä taas aika lopettaa öiset kelluntasessiot Längelmäveden armailla aalloilla.

Tarkkaan ottaen se on kyllä Roine, jossa on "armaiset aallot". Längelmävesi sen sijaan "vöin hopeisin ho-oh-telee", jos runoilija Topeliusta uskomme. Mutta virhe on vähäinen, järvet ovat lähekkäin ja ne näkee samalta "oksalta ylimmältä".

Tosiasiassa Dessu kyllä huomasi vuodenajan kierron ja saapui Töölöntorille jo muutama viikko sitten. Mutta sitten helteet palasivat ja Dessu kuuli kutsun palata helteenviettoon sinne kauas Hämeen perukoille. Ja taas kelluttiin keskellä järveä yön pimeydessä. On siellä Hämeessä niin ihanaa!

 

( Valentin Vaala: Niskavuoren naiset 1958 / Teija Sopanen, Erkki Viljos)

Kyllä Dessu jätti merkkejäkin käynnistään Helsingissä. Tosin tämä Töölöntorin blogi ei päivittynyt, sillä perinteinen tyhjän sivun ahdistus iski voimakkaana. Niin käy aina, kun kirjoittamiseen tulee tauko. Nyt tauko kesti kolmisen kuukautta. En kirjoittanut mitään, en kerrassaan mitään koko kesänä. Semmoisen jälkeen on paha päästä uuteen alkuun.

Kakkosblogiani, sitä jossa heittelen lukijoita kengällä,  sen sijaan onnistuin jatkamaan muutamalla uudella tekstillä. Ne ovat pienimuotoisia, joten sellainen onnistuu helpommin tauon jälkeenkin. Lukijatilastoista saa käsityksen, että Töölöntoria lukevat yhdet, Kengänheittelyjäni pääosin aivan toiset lukijat. Vain vähän näyttää olevan yhteisiä. Tämä on sen osoite, jos joku ei ole huomannut Kenkä väärässä jalassa -blogin olemassaoloa:   https://vaarajalka.blogspot.com/ 

Mutta on tämä kirjoittaminen todellakin käynyt kankeaksi. Näillä rähmäkäpälillä ei synny sellaista liukasta liturgiaa kuin tavallisesti, en varmaankaan onnistu edes villitsemään ihmisiä. Epätoivoon olen jo vaipumassa. Jos eivät sormet ja ajatukset tästä ala notkistua, harkitsen vakavasti muuta puuhaa iltojeni viihdytykseksi. Kuten vaikkapa ikkunasta ulos katselua.

Ryhdyin tarvittaviin toimenpiteisiin

Kun on kesä ja siitä huolimatta väitän ryhtyneeni tarvittaviin toimenpiteisiin, se tarkoittaa selkokielellä vain yhtä asiaa -  sitä, ettei enää ole kesä. Tapoihini ei nimittäin kuulu ryhtyä toimenpiteisiin silloin, kun kesä on käynnissä.

Ei varsinkaan tänä kesänä. Sää ei ollut suotuisa toimenpiteille. Siirsin suunnitteilla olleet toimenpiteet suoritettavaksi ensi kesänä. Sopii toivoa, että sää on silloin suotuisampi ja minä entistäkin vetreämpi.

*   *    * 

Jos nyt ihan rehellisiä ollaan - ja minähän usein olen! - niin yksi isomittainen toimenpideprojeksti minulla kyllä tälle kesälle oli. Olin jo etukäteen päättänyt lopultakin opetella heittämään tikkaa.

Tavoite oli yllättää kaikki rapujuhlan perinteisessä tikkakisassa. Siinä olen aina jäänyt viimeiseksi ja tulos on yltänyt suunnilleen kymmenen pisteen paikkeille, jos siihenkään. Se on käynyt kunniantunnolle. Nyt kaiken piti olla toisin. Olin harjoitellut paljon.

Kun siis entisen työpaikkani väkeä ja muutama naapuri kokoontui rapujuhlille, minulla oli tappamisen meininki, kuten urheilijoilla suurkisoissa kuuluukin. Saunomisen jäähdyttelytauoilla pidetty kisa on aina ollut yhden ylivoimaa. Kukaan ei ole koskaan voittanut entistä sihteeriäni neiti B:tä.

Minä ällistytin kaikki. Ensimmäisellä lämmittelykierroksella 26, toisella 22 ja ratkaisevalla kolmannella peräti 29. Mutta lyhyeksi jäi iloni. Neiti B. nakkasi tuosta vaan 39.

Mietteliääksi pisti, vaikka tulin sentään toiseksi. Fuskaako hän jollain viekkaankierolla tavalla? Käyttääkö dopingia? Minulla ei riitä usko, että minä ikimaailmassa yltäisin tuollaiseen tulokseen, vaikka kuinka harjoittelisin. Täytyy tuumailla, onko mahdollista keksiä jotain kepulikonstia?

                               (Kuva: Asmo Alho / Teksti: Mika Waltari Kieku ja Kaiku / Kotiliesi)

Ennakkomerkit kesän loppumisesta olivat jo pari viikkoa selvästi havaittavissa. Pimeys alkoi haitata iltapuuhia. Niityn kukat kävivät vähiin. Lintujen laulu vaikeni. Kaurapellon väri kävi kellertäväksi.

Kun sanomalehden sääennuste vielä muutti lähipäivien väriä punaisesta keltaiseksi, asia kävi selväksi. On tullut aika poistua Längelmäveden rannalta takaisin Töölöntorille. Johan täällä oli oltukin toistasataa päivää.

Ne otsikossa mainitut tarpeelliset toimenpiteet olivat seuraavat:

Jääkaappi sulatettava / Puucee tyhjennettävä / ulkokalusteet kannettava katon alle / mukaan tulevat tavarat kerättävä ja pakattava laukkuihin / kaapit tyhjennettävä hiirille kelvollisesta / varastosta kerättävä mukaan pyykkipussit ym. - niitä on paljon, kun vieraita on taas kulkenut kaiken kesää. / johdot irrotettava, ikkunat suljettava, lattiat laastava / laukut ja nyssykät pakattava pieneen Yarikseen / ovet lukittava ja avaimet piilotettava.

Haikein hetki on aina se, kun taittelen kasaan lepotuolin, jossa olen kaiken kesää istunut suuren puun alla varjossa lukemassa. Ennen taittamista siinä pitää istua vielä viimeisen kerran pieni hetki ja yrittää tavoittaa elämys, joka pysyisi muistissa ja olisi tavoitettavissa vielä talven synkeimpinäkin hetkinä.

Vihoviimeinen toimenpide on lykätä kottikärryt aitan terassille katon alle ja kääntää ne aisoista nojalleen seinää vasten kumipyörä eteen pystyyn. Tämä jää aina viimeiseksi siksi, että kottikärryjä tarvitsen loppuun asti painavien tavaroiden lykkäämiseen auton luokse. 60 vuotta vanhat kottikärryt ovat edelleen hyödylliset.

Sitten ajo Helsinkiin. Reitti Orivesi - Kangasala - Pälkäne - Hattula - Hämeenlinna. Siellä kahvitauko rumalla aakkosten alkupäätä nimenä käyttävällä bensa-asemalla. Sitten kolmostietä Helsinkiin. Kun Pasilan TV-linkkitorni ilmestyy näkyviin Haagan kohdalla, tuntuu kuin kesää ei olisi ollutkaan. Ja illalla Helsinki juhlistaa paluutani kunnon ukkosella, joka pimeässä illassa tuntuu ilotulitukselta.

Perinteitä noudattaen

Blogin pitkäaikaisille lukijoille ei ole yllätys, että aion taas poistua Töölöntorin kotikunnailta kesän ajaksi. Näin olen aina tehnyt. Perinteitä en riko nytkään.

Oikeastaan minun olisi jo pitänyt poistua, sillä sää on kaiketi ollut kelvollinen. Näin olen ikkunasta ulos katsellessani havainnut. Mutta kun on ollut muuta puuhaa, siistiä sisätyötä.

Nyt muu puuha on valmistunut. Ikkunasta ulos katsoessani havaitsin, että sää on edelleen kelvollinen. Siispä poistun paikkakunnalta. Jos käy niin kuin aikomus on, en palaa ennen kuin syksyllä, vähän ennen kuin lumi peittää Töölöntorin ja Längelmävesi jäätyy.

Sinne uppoudun toiseen kuplaani pohjoiselle Pirkanmaalle. Lepotuoli aurinkoisina päivinä aamupäiväksi vaahteran varjoon, iltapäiväksi terijoensalavan varjoon. Pilvisinä päivinä laiturille. Sateisina päivinä tupaan. Kirja käteen. Illalla (tai paremminkin yöllä) sauna ja uinti. Vieraita tulee ja menee. Taidenäyttelyitä, kesätapahtumia, teatteria, kyläjuhlia. Kävelyä rantatiellä, seisoskelua puron ylittävällä sillalla, soutelua, tallustelua ja tuumailua, pientä hyötypuuhailua, kuten liiteritöitä, ruohonleikkuuta, kukkapenkin ja yrttimaan hoitoa. Nippu dvd-elokuvia mukana siltä varalta, että yöt ovat liian kylmiä ulkona oleiluun: Bergmania, Felliniä, Hitchcockia...

Tämän kesän erikoisuus on maalata vanha satavuotias mökki. Siihen tarvitaan punamultaa. Keitän sen itse vanhassa muuripadassa. Olen saman tehnyt jo kaksi kertaa ennenkin, suunnilleen 20 vuoden välein. Hyvä tuli. Nyt taas. Liitteenä resepti.

Lupasivat televisiossa hyvää hyttyskesää, suorastaan erinomaista. Ei huono ollut viime kesäkään, kuten kuvasta näkyy, mutta nyt on siis tulossa vielä parempi. Toinen mukava eläinystävä on sisilisko. Niitä on vanhassa kivimuurissa vaikka kuinka paljon. Lukeminen lepotuolissa vaahteran alla kivimuurin vieressä häiriintyy usein sisiliskojen touhuja tarkkaillessa.

Ruisrääkkää ei viime kesänä pellosta kuulunut. Toivottavasti nyt on palannut. Räkättirastaita kuului ja näkyi. Kettu juoksee usein pihan poikki, jäniksiä samoin. Kurkia asuu lähirannalla, joutsenia toisella. Kyykäärmeitä eksyy pihanurmikolle aina silloin tällöin, ei joka kesä. Paikalliset kertoivat, että karhu oli nähty lähiseudun riistakamerassa. Linnunpönttöjä minulla on kolmisenkymmentä, monenlaista kokoa. Kirjosieppo pesii melkein joka kesä saunan tuuletusluukkuun. Kaloja näkee laiturilta kirkkaassa vedessä, pikkusinttejä mutta myös haukia. Lepakoita lentelee suurin joukoin, vesilepakot järven pintaa hipoen ja pohjanlepakot taivaalla. Niillä on pesiä mökin ja saunan ullakoilla. Olen ripustanut puuhun myös ohjeiden mukaisesti rakennetun lepakkopöntön. Sielläkin on asukkaita.

Olen kaikki nämä vuodet pistänyt julmasti blogin kesäksi kiinni. Nyt en ole enää ihan yhtä varma. Viime kesänä tuli hetkiä, jolloin olin vähän aikeissa kirjoittaa jotain kesälläkin. En kuitenkaan tehnyt niin. Katsotaan nyt, rikonko perinteen. Varsinkin toinen blogini "Kenkä väärässä jalassa" (linkki vieressä oikealla) saattaa olla käyttökelpoinen kokeilufoorumi.

Äskettäinen kirjoitukseni facebookista herätti muutamassa lukijassa innostuksen pyytää päästä Dessun kaveriksi. Nyt on kuitenkin niin, että Dessun faceebook ei ole käytössä. Perustin sen aikoinaan toiveikkaana, mutta kävi niin, että kavereita ei ilmaantunut kuin kuusi. Kavereiden laatu oli kyllä tasokas mutta määrä niin vähäinen, että intoni katosi. Ehkä joskus uusi yritys, mutta ei nyt. Siksi en ole hyväksynyt uusia kaveritarjokkaita. Tulkoon siis tässä kerrotuksi heille, että asiassa ei ole mitään henkilökohtaista torjuntaa. Oma yksityinen facebook-sivuni on eri asia. Se toimii, mutta siellä kaverit ovat oikeita tuttaviani. Pääsevät sinne kurkistamaan myös muut, jos tietävät nimeni.

Kiitän lukijoita mielenkiinnosta ja toivotan hyvää kesää. Koettakaahan pärjäillä.

Muutos suunnitelmaan

Muutin mieleni viime tingassa. En lähdekään vapuksi maalle, vaikka sellainen himokas tunne oli mieleen juolahtanut, kun sain taas mainion autoni Toyota Yariksen herätetyksi melkein puoli vuotta kestäneeltä talvilevoltaan.

Tällaista tämä nykyisin on. Tulee impulsseja ja innostumisia, joita en sitten viitsikään toteuttaa. Luonteen velttoutta? Päämäärätöntä koheltamista? Näin boheemiseksi on eläkeläisen elämäntapa luiskahtanut. Kyllä virkavuosina oli jämptimpää.

Mielessä oli siis aikomus ottaa auto alle ja ajaa pohjoiselle Pirkanmaalle Längelmäveden rannalle laittamaan kesäkotia asumiskuntoon. Pitkän talven se on siellä ollut kylmillään. Hiiret ovat perinteiseen tapaan mellastaneet huoneissa ja piha on sotkuinen syksyn lehdistä ja muista myrskyistä.

Siivousurakka on iso. Pelkästään talvikylmien huoneiden ilmatilan kuivaminen vaatii aikaa ja hermoja ja suuria liiteristä kannettavia puukuormia. Rutilaiska kroppa ei sellaiseen mielellään ryhdy. Sitä paitsi kaltaiseni vilukissa tietää kokemuksesta, kuinka epämukavaa on nukkua kylmänkosteassa huoneessa.

Aivoissa kehittyy lähitulevaisuusvisio, jossa kohta saapuva helleaalto lämmittää huoneet kuivemmaksi ja kuivattaa pihan lehdet, jotka sitten tuuli puhaltaa pois. Helppoa ja näppärää, eikö totta? Kunhan maltan vielä hetken odottaa, kaikki hoituu itsestään, ilman klapien kantamista ja haravointia. Imurointi ja moppaus jäävät joka tapauksessa vaivoikseni. Niitä ei luonto hoida, vaikka kuinka yritän kuvitella siihenkin apukeinoja.

Vietän siis urbaanin vapun. Vappuviuhka eli huiska on jo kaivettu esiin kellarikomeron laatikosta. Se on vanha, palvellut jo muutaman vuosikymmenen, sillä se on järeää tekoa. Se kädessä lähden rymistelemään kaupungille. Kuvan varustelutaso on liioitteleva: noin paljon minulla ei ole karnevaalirekvisiittaa. Huiska riittää.

                       (Kuva: Kari Suomalainen kirjassa Arijoutsi: Sillä siisti, Otava 1961)

Salattua tietoa

Kuuntelin vain, en paljon itse osallistunut keskusteluun.

Oli aika ärtyneitä sävyjä. Kyse oli tästä Facebookista, joka vuotaa kaikki yksityiset tiedot ties mihin. Oli vähän sellaista mielialaa, että pitäisi pistää välit poikki koko firmaan. Epävarmuutta kuitenkin oli. Että tulisiko enää ollenkaan toimeen ilman sitä.

Toisaalta ihmeteltiin, että ei tässä mitään yllättävää ole. Mitä muuta voisi odottaa kaupalliselta firmalta, varsinkaan amerikkalaiselta jättiläisfirmalta. Totta kai kaikki myydään mikä kaupaksi käy, moraalia siinä ei kysytä. Sitä sanotaan vapaaksi markkinataloudeksi.

Siinä oltiin päättäväisiä, että nyt pitää säätää oman tilin ykstyisyysasetukset kireämmiksi. Kielletään kaikki minkä voi kieltää. Sillä keinoin ei firma pääse myymään millekään Trumpin tai Putinin tai muun keljun kampanjalle kiinnostavaa aineistoa.

Minä jäin vähän mietteliääksi. Pitäisikö minunkin nostaa facebookin turvatasoa, ettei Zuckerberg pääsisi myymään minua koskevaa intiimiä tietoa kelvottomille?

Olenko koskaan pistänyt facebookiin mitään salaamisen arvoista? Olen aika vaisu facebookin käyttäjä. Nytkään en ole moneen viikkoon pistänyt mitään. Peukuttajanakin olen pidättyväinen.

Kesäisin on ollut vilkkaampaa. Vietän kaikki kesät alusta loppuun maalla, ja silloin on tullut tavaksi pistää melkein joka päivä facebookiin kuvia ja tekstejä menoistani ja puuhistani. Usein hieman huumorimielellä, kesäistä lyriikkaa unohtamatta. Koska kesäisin en kirjoita blogiin mitään, facebook on runsaassa käytössä.

Se mikä tässä mietityttää, on facebookkini avoimuus. Kesäkuvani ja tekstini ovat jo kolme vuotta olleet tieten tahtoen kaikkien kiinnostuneiden vapaasti katsottavissa, eivät pelkästään kavereitteni.

Nyt on paineita sulkea sivut ulkopuolisilta. Pitääpä miettiä, vai antaisinko Zuckerbergin kaupustella kesäkuvani ja -runoni eniten tarjoavalle? Ei niissä mielestäni mitään erityisen salattavaa ole. Vähintäänkin shortsit on jalassa joka kuvassa.

Oheinen kuva ei ole minun facebookistani vaan elokuvasta Miehen tie (ohj. Nyrki Tapiovaara 1940, F. E. Sillanpään tekstiin). Kuva demonstroi, kuinka tekniset kommunikaatiovälineet ovat jo paljon ennen facebookia olleet käytössä yksityiselämän tarkkailulla hankitun tiedon levittämiseen. Kuvassa Sentraali-Santra on urkinnalla päässyt käsiksi yksityishenkilön intiimielämään kuuluvaan tietoon, ja sen jälkeen tiedon leviämistä ei enää pidättele mikään.

Aiheetonta ennakkoluuloisuutta

Olen aloittanut valmistautumisen kesään.

Ensimmäinen toimenpide oikean tunnelman tavoittamiseksi on hakea kellarikomerosta vappuviuhka. Se on kestävää tekoa, palvellut kohta puoli vuosisataa.. Se tulee käyttöön tuota pikaa, noin neljän viikon kuluttua. Se on riehakkuuden osoitus, josta M. A. Numminen oivaltavasti käyttää ilmaisua "hillitöntä menoa".

Toinen kesän alkamisen merkki on miettiä kirjalistaa kesälukemiseksi. Lepotuolissa Längelmäveden kesäkodin vaahteran tai terijoensalavan alla lista realisoituu sielun nautinnoksi.

Listaan olen päättänyt kerätä uutta kotimaista proosaa. Se on ainainen heikko alueeni. Minä kun olen kroonisesti klassikoihin kallellani.

Poikkeuksia toki on, vanhat suosikkini ainakin, sellaiset kuin Pirkko Saisio, Juha Hurme, Kjell Westö, Antti Tuuri ja muutama muu. Mutta uudet kirjailijat tahtovat jäädä syrjään, ellei jokin erityinen seikka vedä heissä huomiota puoleensa.

Niinpä nyt olen kerännyt listaan näitä uusia ensitutustumista varten.

Loistava satiirikko Juhani Peltonen ilveili aikoinaan kotimaisen kirjallisuuden kustannuksella. Sieltä minuunkin taisi tarttua pientä (ellei keskikokoistakin?) ennakkoluuloisuutta. Näin Peltonen ruoski meitä:

-   -   -  suomalaisten kirjailijoiden kielestä puuttuisi  esim. ranskalainen älyllinen eleganssi, eloisa italialainen säihke tai tietoisen hienostunut brittiläinen henki. Johtuisikohan tämä siitä, että meikäläisten on pitkän kylmän kauden aikana pysyteltävä paljon sisällä, missä on lämmintä, mikä aiheuttaa uneliaisuutta, mikä puolestaan hidastaa ajatustoimintaa. Lisäksi moititaan siitä, ettei meillä ajatella maailmanlaajuisesti, kirjoitetaan päättymätöntä maalta kaupunkiin -kehitysromaanisarjoja, joissa kuvataan sivukaupalla ensin kahvinkeittoa, sitten seuraavassa luvussa sen juomista, ja sitä seuraavassa huokailua, josta erottuu sellaisia sanoja kuin "kyllä maar", "juu-u", "ka", "joopa joo", "tuota, tuota noin", "johan nyt"...
  -   -   -  me olemme hämillistä väkeä vuosituhansien takaa Uralin tuonpuoleisista metsistä tai Volgan mutkan seutuvilta. Pentti Saarikoski, joka nykyään asuu Ruotsissa, julkaisi erinomaisen koskettavan intiimin tunnustuskirjan Asiaa tai ei. Tekijä kertoo siinä kokevansa  itsensä täydelliseksi musikaksi, joka on harhautunut järjestelmällisen tehokkaaseen länsimaiseen hyvinvointivaltioon. Jokainen tuntuu Saarikosken mukaan Ruotsissa saavan koko ajan mitä suurenmoisinta ja merkittävintä aikaan, kun hän taas pohtii alakuloisesti vetäisikö toisenkin saappaan jalkaansa, aloittaisiko huomisaamun pesemällä hampaat ja laittaisiko ensi kesänä kirjalliseen tilaisuuteen lähtiessään päähänsä patalakin vai pannan.

Uskallan arvailla, että ei se enää oikeasti näin ole. Luen kesällä raikasta uutta kotimaista proosaa.

Pahan päivän varalle

Rantatietä kävellessäni huomasin ojan takana nokkospöheikössä jotain kiiltävää. Meinasin mennä katsomaan mutta en kuitenkaan nokkosten sekaan viitsinyt. Ojakin oli syvä.

Kesän mittaan katselin aina ohi kulkiessani, vieläkö siellä kiiltää. Siihen kasvoi nokkosen lisäksi horsmaa ja mesiangervoa, eikä niiden seasta enää näkynyt mitään.

Kiilto ei unohtunut. Elokuussa ryhdyin asian vaatimiin toimenpiteisiin ja pukeuduin rantakävelylle lähtiessäni nokkosenkestävään asuun. Könysin ojan yli ja löysin - lumilapion.

Siinäpä pulma: kenen lapio ja miksi täällä?

Jätin sen pystyyn puuta vasten. Ajatuksena oli, että siitä omistaja löytää kadonneen lapionsa ja ottaa mukaansa. Mutta kesä alkoi loppua ja lapio pysyi paikallaan. Taidanpa ottaa sen itselleni.

Ei se ihan priimakunnossa ollut. Korjailin sitä pienillä nauloilla. Pistin sen ensin talliin nurkkaan rautalapion ja rautakangen viereen mutta sitten ajattelin, että sisälle tallin lukitun oven taakse sijoitettuna se on "luvaton käyttöönotto" eli kähvellys. Jos jätän sen näkyvälle paikalle ulos, siinä se on ikään kuin löytötavara odottamassa omistajaansa, jos omistaja sattuu joskus pihapiirissäni kulkemaan.

Niinpä löin pitkän naulan tallin ulkoseinään räystään alle ja ripustin lapion kahvasta siihen. Näkyy kauas. Lisäksi siinä on sellainen järki, että tallin oven alareuna on niin alhaalla, että lumisena talvena ovea ei saa auki. Jos lumilapio on silloin oven takana, se on hyödytön. Ulkoseinän naulasta sen saa siepatuksi, vaikka millainen lumenpaljous tukkisi tienoon.

Helsingistä tullut vieras katseli pää kallellaan lapiota seinällä.  - Olet tuommoisen tuohon hommannut, hän sanoi ja katsoi minua tutkivasti kuin vähäjärkistä. Minä selitin tohkeissani tuon lumen paksuuden ja oven avaamisen. - Että on siinä semmoinen järki.

-  Mutta ethän sinä koskaan käy täällä lumiseen aikaan.

Niin. Se oli kyllä paha argumentti. Vaikeasti kumottavissa. En todellakaan ole koskaan käynyt.

*    *    * 

Täytyy kai myöntää, että minussakin on se paljon pilkattu taipumus hamstarata kaikenlaista tarpeetonta (?) tavaraa pahan päivän varalle. Esimerkkejä voisin luetella vaikkapa edessäni olevan kirjoituspöydän laatikoista, mutta taidanpa jättää kertomatta, hienotunteisuudesta itseäni kohtaan.

Mistäpä se taipumus on tullut? Kai se on sukupolvijuttu, opittu edeltäviltä sukupolvilta. Olen Pohjanmaan-reissuillani saanut myös havainnollista opastusta mm. nuukuudestaan tunnetusta laihialaisesta oppilaitoksesta.

Vessamietteitä

Kertoivat kuppilassa kakka- ja pieruvitsejä. En erityisemmin osannut huvittua. Minähän en ole huumorintajuinen.

Totisia vessajuttuja sen sijaan kuuntelin arvostavasti. Televisiodokumentissa puhuttiin jätevesistä ja vesivessan hulluudesta. Suunnaton määrä hyvää vettä sotketaan tahallisesti ja sitten puhdistetaan kovin monimutkaisin ja hintavin keinoin. Mitä järkeä?

Toisenlaisia keinoja ja tekniikkaa olisi kyllä olemassa. Vain poliittinen tahto muutokseen puuttuu.

Kaupunkiasunnossa minulla on tietysti vesivessa. Siinä on onneksi kaksi huuhtelunappulaa. Vettä voi säästää valitsemalla pienemmän huuhtelun. Se kyllä riittää hyvin pienempään asiaan. Docventuressa viikko sitten asiantuntijat neuvoivat, että valtava vesimäärä säästyisi jo sillä, että ihmiset pissaisivat suihkussa käydessään - huuhtelu hoituisi siinä samalla pesuvedellä. Kommentissa joku väitti, että se ihminen valehtelee, joka väittää, ettei ole koskaan näin tehnyt.

Kesäasunnolla minulla on kompostoiva käymälä. Se on romanttinen paikka, punamullalla maalattu ikkunallinen pikku mökki metsän laidassa kukkakedon ympäröimänä. Siellä on 50-luvun filmitähtien kuvia seinät täynnä ja hyllyllä luettavana vanhoja aikakaus- ja sarjakuvalehtiä. Kuivikkeeksi on kaksi pyttyä, toisessa kaupasta ostettua Hajusieppoa, toisessa itse haravoituja ja kuivatettuja koivunlehtiä.

Kyllä kompostointi toimii. Haju ja kärpäset pysyvät poissa, siitä olen tyytyväinen. Mutta ei säiliön tyhjennys tälläkään konstilla ihan mukavaa työtä ole. Säiliö on suuri mutta kuitenkin pieni. Kaksi kertaa kesässä sen joutuu tyhjentämään. Pitäisi rakentaa sellainen käymälä, jossa olisi vähintään neljä istuinta, joista vain yksi olisi kerrallaan aktiivikäytössä.. Täytyttyä se suljettaisiin ja jätettäisiin vuodeksi kompostoitumaan. Silloin se olisi jo täysin valmista kuivaa multaa.

Jos kuvaan on luottamista, entiseen aikaan paremmissa huusholleissa näyttää olleen oikein kunnon pudotuksella varustetut kompostikäymälät. Huoltomies tarvittiin tarkkailemaan, ettei pönttö täyty liikaa. Jää vaan miettimään, millaiset palkat ja työsuhde-edut tuollaisella käymälätoimihenkilöllä on mahtanut olla.

"Syksy jo saa - - "

"Nyt on lokakuu / ja minusta näkee sen", riimitteli runoilija. On siinä jotakin perää.

Minä siirsin sortsit, lyhythihaiset paidat, reisitaskuhousut ja liivin makuuhuoneen vaatepuulta komeroon. En usko, että niitä enää tämän sesongin aikana käytän. En toki käyttänyt syyskuussakaan. Ne tulivat maalta Helsinkiin optimismiharhan vuoksi, kuten joka vuosi. Toisaalta ne tulivat Helsinkiin myös pesukoneen vuoksi. Kesäasunnolla Längelmävedellä ei ole pesukonetta. Kesän säät olivat suosiolliset, joten niitä tuli käytetyksi runsaasti.

Jokin kulttuurinen erikoisuus liittyy reisitaskuhousuihin ja liiveihin. Maalla ne ovat käyttökelpoiset julkisilla paikoillakin. Metsästäjänpuvuksi niitä joku sanoi - taskuja on paljon. Kuin safarille olisi Hemingwayn kanssa lähdössä - tulee miehekäs olo. Mutta kaupungissa sellaisia en pukisi päälle. Jotenkin tuntuisi nololle.

Komeroon siirrettyjen kamppeiden korvikkeena vaatepuulla on nyt mustat farkut ja pari Marimekko-paitaa. Niissä kehtaa kulkea. Olkalaukku on aina mukana, sateenvarjoa, lompakkoa ja kännykkää varten. Kyllä nyt kelpaa kulkea kaupungilla, kun kihtikin katosi keväällä eikä ole sen koommin oireillut.

Vaikeinta on kuitenkin päästää lopullisesti irti kesästä. Uuteen on niin pitkä aika, ettei siihen saa vielä minkäänlaista näköalaa. Vielä pyörivät mielessä menneen kesän parhaat palat. Uniinkin ne tulevat. Syyskuu oli vielä kiinni kesässä. Lokakuu ei ole.

Luin jostain, että jossakin kansainvälisessä säälaitoksessa oli ennustettu, että alkavasta talvesta tulee Pohjolassa kylmin sataan vuoteen. Sepä perhanaa. Kyllä menneen kesän riemut ja sortsikelit nousevat sanoinkuvaamattomaan arvoon ja kaipaus uuteen sortsi- ja reisitaskukauteen Längelmäveden rannoilla kasvaa valtaviin mittoihin.

(Kuvat elokuvasta Suomisen Olli rakastuu, ohj. Orvo Saarikivi 1944)

"Nyt ei ne nuoret - - "

Soutuveneellä menin järven vastarannalle Arskan luokse saunomaan.

Kylvettiin, uitiin, otettiin piilopullosta hömpsyt, kylvettiin taas. Ja sama uudestaan. Saunan jälkeen mentiin sisään, jossa emäntä oli laittanut kahvit. Pullaa myös. Perheen nuoriherra tuli kahville mukaan. Sitten katseltiin albumin valokuvia.

Yksi kuva oli erityisen tärkeä. Selvästi perheen ja suvun arvoesine. Siinä vanhaisäntä seisoi Kekkosen vieressä. Molemmat nauroivat. Takana oli lehmä. Ympärillä oli paljon väkeä. Kuva oli jostain paikallisesta maatalousnäyttelystä 1970-luvulta.

Sain kuulla, että Kekkosta nauratti lehmän nimi. Se oli Lenita.

Nuoriherra ei ymmärtänyt, mikä siinä nimessä niin huvittavaa oli. Emäntä yritti selittää, mutta luulen, että asian syvempi kulttuurihistoriallinen ymmärtäminen ei tainnut onnistunut.

Nyt ei ne nuoret enää tätäkään ymmärrä. Aika on mennyt ohi. Mahtavatko ymmärtää tämän blogikirjoituksen otsikon kontekstiäkään?

Minun sukupolveni kyllä ymmärtää selittämättä.

Aikakausi on kerta kaikkiaan muuttumassa, vanha on katoamassa. Tukkijätkät ja Lenitat ja Kekkoset

ovat menneisyyttä. Eräs kaupunkilainen nuori tuttavani ei tuntenut nimitystä "saapashousut".

Kielitaitoisia he kyllä ovat, joten "paremmaksi kaikki muuttuu, mutta hyväksi ei milloinkaan". (Kuva kesäkotini läheisen entisen rautatieaseman seinältä)

Täällä taas

Ongelma ei ole jaloissa, vaikka niin ensin luulee. Ongelma on pään asento.

Sadassa päivässä ehtii näköjään tapahtua outoja muutoksia. Maalla tottuu kulkemaan katse yläviistoon. Pihanurmikon poikki kulkiessaan katselee, näkyykö puiden latvoissa lintuja. Näkyyhän niitä. Rantatiellä astellessa katselee järven yllä näkyviä pilviä. Yöllä järvenselällä uidessa katselee, näkyykö tähtiä.

Sellainen pään asento ei tietenkään kelpaa kaupungissa.

Töölöntorille saavuttuani aloin kantaa matkalaukkuja ja pahvilaatikoita autosta sisään. Kompastuin ja melkein rysähdin polvilleni. Olisihan minun pitänyt muistaa, että kaupungissa on niitä semmoisia korokkeita, joita sanotaan jalkakäytäviksi. Pitää katsoa alaspäin, ei pilviin.

Illemmalla lähdin kävelemään alamäkeen Eliten suuntaan. Risteyksessä jalka hupsahti jalkakäytävän korkeuksista tyhjään syvyyteen. Taas olin vähällä lentää nokilleni. Pitää muistaa, että Runeberginkatua ei kävellä kuin Längelmäveden rantatietä. Pitää katsoa kinttuihinsa, ei Hesperiankadun puiden latvoihin.

Sata päivää, sata yötä pois Helsingistä. Tasaluvun saavuttaminen houkutteli niin, että lähtöä tuli siirretyksi pikkuisen, vaikka tunsi jo kesää kyllikseen saaneensa. Suunnilleen sen verran se aina kestää. Koko talven maalle pääsyä odottaa. Mitä pidemmälle kevät etenee, sitä suuremmaksi kiima kasvaa.

Sitten kun se toteutuu, onnellinen olotila tuntuu joka hetki, nukkuessakin. Mutta vähitellen siihen tottuu. Kun päivät alkavat tuntua samanlaisilta, sitä ei enää huomaa. Tulee turtumus. Ihan mukavaa sekin on, mutta hehku himmenee.

Mitään erityisen mainittavaa en tehnyt.  Kesä oli laiskottelun aikaa. Paljon ulkona olemista, käveleskelyä, lueskelua, puuhastelua. Sää oli suosiollinen. Öisin saunomista ja uintia. Vieraita tuli ja meni. Pirkanmaan ja Keski-Suomen paikallista taidetta ja kulttuuria olen saanut nauttia ylen määrin. Varsinkin pikkupaikkakuntien kesäteatteriesityksillä olen runsain mitoin mieltäni ylentänyt.

Kaikenlaisista bittipuuhista olen yrittänyt pysyä etäällä, varsinkin näppäimistöistä. Vähäinen poikkeus on ollut facebook, jonne olen syöttänyt jonkin verran kuvia touhuistani. Vakituisten blogikavereitten tuotteita olen myös harvakseltaan vilkaissut.

Siinäpä tärkeimmät kuulumiset. Jännä nähdä, onko blogilla vielä lukijoita tallella. Ehkä tämä kirjoittelu taas pikkuhiljaa pääsee käyntiin, vaikka nyt tuntuu kankealta.

(Kuvassa Töölöntori. Kuva tosin näyttää olevan viime vuodelta, ellei vielä sitäkin vanhempi)

Hankala asiakas

Ostin taas uuden patjan, entistä ohuemman ja halvemman.

Ei ole kovin monta vuotta siitä, kun ostin edellisen, paksumman ja kalliimman. Se osoittautui huonoksi. Selkä ei tykännyt.

Olen ymmälläni näiden erimallisten patjojen ja sänkyjen kanssa. Lehdissä mainostetaan hyvinkin kalliita merkkejä. Olen käynyt myymälässä katsomassakin yhtä huippukallista. En kuitenkaan sortunut myyjän viekoituksiin. Myyntipuhe oli niin sliipattua ja harjoiteltua, että tuli samanlainen torjuntarefleksi kuin pankin sijoitusneuvojan rikastumismaalailuja kuunnellessa.

Pankissa sain sentään kysytyksi istunnon lopuksi, miten kannattaa menetellä, jos haluaa siirtää kaikki rahansa toiseen pankkiin. Sänkymyymälässä en osannut sanoa muuta kuin että täytyy miettiä vielä.

Uusi sänky ja patja pitäisi päästä koemakaamaan. Eikä siihen riittäisi mikään pieni kokeilu vaan tarvittaisiin monta rauhassa nukuttua yötä. Ei alkuunkaan riitä, että nyt patjan pehmeyttä voi vähän kädellä painella ja esitepapereista lukea teknisiä tietoja. Moottorilla patjan kaltevuuksia vaihtava sänky vaikuttaa minun asenteellani liioittelulta.

Pääseehän autokaupassakin koeajolle, miksi ei sänkykaupassa koeunille? Kerran kauan sitten minulle tuli jossain Konalan suunnalla pari tuntia joutilasta odotusaikaa, ja alkoi sataa. Hakeuduin suojaan viereiseen autokauppaan. Se osoittautui Porsche-merkkimyymäläksi. Mikäpä siinä, voinhan minä sadekuuron ajan kierrellä ja katsella näitä kalliita autoja.

Olin kai sen verran herraskaisen näköinen, että myyjä tuli ihan vakavalla otteella hieromaan kauppoja kanssani. Minä siinä yhtä vakavalla naamalla esitin kiinnostunutta, etten joutuisi poistumaan ulos sateeseen. Koeajollekin hän minut lähetti yhdellä kilpa-auton näköisellä vehkeellä. En minä kadulle uskaltanut sellaisella lähteä, siinä vaan pyörin hallin ympäri tyhjällä pihalla.

Koeajon jälkeen mentiin takahuoneeseen keskustelemaan. Tarjolle tuotiin kahvia ja kakkua. Myyntipuhe laimeni ensimmäisen kerran vasta siinä vaiheessa, kun kerroin, että vaihtoautoni merkki on Samara. Sade oli silloin tauonnut. Lähtiessäni valitin, että ostopäätöstä en voinut vielä tehdä, sillä emännän hyväksyntä piti hankkia. Hänelle tässä uutta kauppa-autoa olin etsimässä.

Jos kerran Porsche niin miksi ei myös Hästens ja Vepsäläinen? Kunnon pitkä yöuni tai mieluummin muutamakin yö moottorisängyssä voisi edistää kaupantekoa.

Jokin iso epäily minulla elää näihin luksussänkyihin. Minun selkävaivani katoaa aina kesäksi, kun muutan mökille. Siellä nukun vanhassa kunnon Hetekassa, ja siinä on viiden sentin paksuinen ikivanha vaahtokumipatja.

Jostain käsittämättömästä syystä Hästens tai Vepsäläinen ei taida niitä myydä.