Hyvin valmistautunut

Kaapista löytyi kaikkea mitä kuvitella saattoi: Echinaforcea, höyryhengitystippoja, hunajaa, valkosipulia, yskänpastilleja, rommia, nuhasuihketta, Panadol-poretta. Voiko paremmin enää valmistautua syksyn flunssaan?

Kaikkia noita olen ottanut paitsi rommia. Ei ole auttanut. Taitavat olla humpuukilääketiedettä. Ehkä ratkaisevaa on juuri tuo rommin puute?

Iski siis yskä. Ei nuha eikä kurkkukipu vaan pelkkä yskä, mutta sitäkin kovempi. Olen yskinyt päivät ja varsinkin yöt niin että kohta varmaan naapurit valittavat ja vaativat häirikölle häätöä. Kerrostalossa kun pitää talon sääntöjen mukaan noudattaa yöllä hiljaisuutta. Ei siis pianonsoittoa, bilettämistä, iskuporan käyttöä tai muuta vastaavaa. Arvelen, että kovaääninen yskiminen on sitä muuta vastaavaa.

Tällaisessa menossa aivot pehmenevät eikä jaksa lukea, vaikka pöydällä olisi iso kasa kiinnostavaa uutta laatukirjallisuutta. Pitää siis tyytyä vähempään laatuun. Koska Valittuja Paloja ei satu löytymään hyllystäni, olen kaivanut esiin kuvassa näkyvää lukemista. Sitä yritän tihrustella vedet silmissä. (Vesi silmissä ei johdu lukemisen liikuttavasta sisällöstä vaan yskän aiheuttamasta ärsytyksestä).

Kuten huomaatte, viihdelukemistojen valinnassakin pyrin noudattamaan sukupuolten tasa-arvon periaatteita. Tosin ihan fifti-fifti se ei nyt ole onnistunut. Tuolla yhdellä kirjalla on kovin epäilyksiä herättävä nimi. Sisältö ei kuitenkaan viittaa tämän vakiintuneen ilmaisun rikolliseen tarkoitteeseen vaan siihen leikkisään kisailuun, johon ilmaisua voidaan myös käyttää. Kehittynyttä kielikykyä tällainen nimi lukijalta kyllä vaatii. Lieneeköhän sitä kaikilla tarpeeksi?

Tämän viestin innoittajana on blogin lukijan yksityiseen sähköpostiini lähettämä viesti, jossa aavistelee minun joutuneen vankilaan, kun kirjoituksia ei ole entiseen tahtiin ilmestynyt. En ole joutunut, olen edelleen vapaalla jalalla. Kyllä niitä kirjoituksia alkaa taas ilmestyä, jos tästä vielä tokenen.

 

Automiehiä

Kaveri nyrjäytti nilkkansa, kun astuimme ulos ravintola Kosmoksesta. Kävimme lounaalla, mutta alkoholilla ei ollut osuutta onnettomuuteen.

Kävely ei sujunut. Hän oli jättänyt autonsa kauas Merimiehenkadulle Rööperiin. Minä lupasin hakea auton ja ajaa hänet Töölön tapaturma-asemalle.

Sain ohjeet auton löytämiseksi. Harmaa Ford Fiesta, rekisterinumero ei ollut jäänyt muistiin. Seisoo jossakin lähellä Albertinkadun risteystä. Virta-avain autossa.

Aika epämääräistä. Typerää jättää avain autoon. Tätä en tietenkään sanonut ääneen.

Lähdin kävelemään Fredaa pitkin. Tunsin ärsyyntymistä. Enhän minä tunne automerkkejä. Kadun reunat olivat täynnä autoja. Hakemista olisi helpottanut, jos olisi virta-avain ja voisin sillä saada auton valot välähtämään. Mutta ei. Pitää vain käydä tutkimassa jokaisen harmaan auton merkki.

Siellä oli useita harmaita autoja. Tutkin merkit keulasta tai perästä. Löytyi useampi Ford Fiesta. Ei auttanut kuin kokeilla, onko ovi lukossa. Katselin ympärille, ettei kukaan näe. Tunsin olevani vähän kuin varkaissa. Kaikki ovet olivat lukossa. Yksi Ford oli väriltään enemmän sininen kuin harmaa. Se tärppäsi.

Kuuluuko automerkkien tunnistaminen yleissivistykseen? Jos kuuluu, minä en ole yleissivistynyt. Pikkupoikana autot kyllä tunnettiin. Niitä piirrettiinkin vihkot täyteen. Autot olivat persoonallisen näköisiä, helposti tunnistettavia. Rätti-Sitikka, Tippa-Rellu, Kupla-Folkkari, Anglia, Mini, Mosse, Volga, Lada, Popeda, Nykyautot ovat kovin persoonattomia, kaikki saman näköisiä.

No, loppu hyvin. Löysin auton ja sain kaverin ajetuksi paikattavaksi. Kinttu saatiin sellaiseen kuntoon, että hän pääsi itse rattiin. Mietin, neuvoisinko häntä pitämään virta-avainta taskussa ja opettelemaan rekisterinumeron. En neuvonut, mitäpä sitä aikuista opastamaan.

Pahan päivän varalle

Rantatietä kävellessäni huomasin ojan takana nokkospöheikössä jotain kiiltävää. Meinasin mennä katsomaan mutta en kuitenkaan nokkosten sekaan viitsinyt. Ojakin oli syvä.

Kesän mittaan katselin aina ohi kulkiessani, vieläkö siellä kiiltää. Siihen kasvoi nokkosen lisäksi horsmaa ja mesiangervoa, eikä niiden seasta enää näkynyt mitään.

Kiilto ei unohtunut. Elokuussa ryhdyin asian vaatimiin toimenpiteisiin ja pukeuduin rantakävelylle lähtiessäni nokkosenkestävään asuun. Könysin ojan yli ja löysin - lumilapion.

Siinäpä pulma: kenen lapio ja miksi täällä?

Jätin sen pystyyn puuta vasten. Ajatuksena oli, että siitä omistaja löytää kadonneen lapionsa ja ottaa mukaansa. Mutta kesä alkoi loppua ja lapio pysyi paikallaan. Taidanpa ottaa sen itselleni.

Ei se ihan priimakunnossa ollut. Korjailin sitä pienillä nauloilla. Pistin sen ensin talliin nurkkaan rautalapion ja rautakangen viereen mutta sitten ajattelin, että sisälle tallin lukitun oven taakse sijoitettuna se on "luvaton käyttöönotto" eli kähvellys. Jos jätän sen näkyvälle paikalle ulos, siinä se on ikään kuin löytötavara odottamassa omistajaansa, jos omistaja sattuu joskus pihapiirissäni kulkemaan.

Niinpä löin pitkän naulan tallin ulkoseinään räystään alle ja ripustin lapion kahvasta siihen. Näkyy kauas. Lisäksi siinä on sellainen järki, että tallin oven alareuna on niin alhaalla, että lumisena talvena ovea ei saa auki. Jos lumilapio on silloin oven takana, se on hyödytön. Ulkoseinän naulasta sen saa siepatuksi, vaikka millainen lumenpaljous tukkisi tienoon.

Helsingistä tullut vieras katseli pää kallellaan lapiota seinällä.  - Olet tuommoisen tuohon hommannut, hän sanoi ja katsoi minua tutkivasti kuin vähäjärkistä. Minä selitin tohkeissani tuon lumen paksuuden ja oven avaamisen. - Että on siinä semmoinen järki.

-  Mutta ethän sinä koskaan käy täällä lumiseen aikaan.

Niin. Se oli kyllä paha argumentti. Vaikeasti kumottavissa. En todellakaan ole koskaan käynyt.

*    *    * 

Täytyy kai myöntää, että minussakin on se paljon pilkattu taipumus hamstarata kaikenlaista tarpeetonta (?) tavaraa pahan päivän varalle. Esimerkkejä voisin luetella vaikkapa edessäni olevan kirjoituspöydän laatikoista, mutta taidanpa jättää kertomatta, hienotunteisuudesta itseäni kohtaan.

Mistäpä se taipumus on tullut? Kai se on sukupolvijuttu, opittu edeltäviltä sukupolvilta. Olen Pohjanmaan-reissuillani saanut myös havainnollista opastusta mm. nuukuudestaan tunnetusta laihialaisesta oppilaitoksesta.

Vessamietteitä

Kertoivat kuppilassa kakka- ja pieruvitsejä. En erityisemmin osannut huvittua. Minähän en ole huumorintajuinen.

Totisia vessajuttuja sen sijaan kuuntelin arvostavasti. Televisiodokumentissa puhuttiin jätevesistä ja vesivessan hulluudesta. Suunnaton määrä hyvää vettä sotketaan tahallisesti ja sitten puhdistetaan kovin monimutkaisin ja hintavin keinoin. Mitä järkeä?

Toisenlaisia keinoja ja tekniikkaa olisi kyllä olemassa. Vain poliittinen tahto muutokseen puuttuu.

Kaupunkiasunnossa minulla on tietysti vesivessa. Siinä on onneksi kaksi huuhtelunappulaa. Vettä voi säästää valitsemalla pienemmän huuhtelun. Se kyllä riittää hyvin pienempään asiaan. Docventuressa viikko sitten asiantuntijat neuvoivat, että valtava vesimäärä säästyisi jo sillä, että ihmiset pissaisivat suihkussa käydessään - huuhtelu hoituisi siinä samalla pesuvedellä. Kommentissa joku väitti, että se ihminen valehtelee, joka väittää, ettei ole koskaan näin tehnyt.

Kesäasunnolla minulla on kompostoiva käymälä. Se on romanttinen paikka, punamullalla maalattu ikkunallinen pikku mökki metsän laidassa kukkakedon ympäröimänä. Siellä on 50-luvun filmitähtien kuvia seinät täynnä ja hyllyllä luettavana vanhoja aikakaus- ja sarjakuvalehtiä. Kuivikkeeksi on kaksi pyttyä, toisessa kaupasta ostettua Hajusieppoa, toisessa itse haravoituja ja kuivatettuja koivunlehtiä.

Kyllä kompostointi toimii. Haju ja kärpäset pysyvät poissa, siitä olen tyytyväinen. Mutta ei säiliön tyhjennys tälläkään konstilla ihan mukavaa työtä ole. Säiliö on suuri mutta kuitenkin pieni. Kaksi kertaa kesässä sen joutuu tyhjentämään. Pitäisi rakentaa sellainen käymälä, jossa olisi vähintään neljä istuinta, joista vain yksi olisi kerrallaan aktiivikäytössä.. Täytyttyä se suljettaisiin ja jätettäisiin vuodeksi kompostoitumaan. Silloin se olisi jo täysin valmista kuivaa multaa.

Jos kuvaan on luottamista, entiseen aikaan paremmissa huusholleissa näyttää olleen oikein kunnon pudotuksella varustetut kompostikäymälät. Huoltomies tarvittiin tarkkailemaan, ettei pönttö täyty liikaa. Jää vaan miettimään, millaiset palkat ja työsuhde-edut tuollaisella käymälätoimihenkilöllä on mahtanut olla.

Höpöjä mielessä?

HS ja Hbl  julkaisivat tänään laajat kuvakertomukset eduskunnan työkauden alkamisesta. Päähuomio kohdistui kuitenkin taloon, ei talon väkeen. Hyvä niin.

Talon remontti on valmistunut ja väki siirtynyt pois väistötiloista Sibelius-Akatemiasta. Hienolta näyttikin, kun kuvia katselin. Kyllä siellä nyt kelpaa päätöksiä tehdä. Toivottavasti entistäkin viisaampia.

Väistötiloissa tehdyt päätökset eivät kaikilta osin olleet mielestäni viisaita, osittain kaukana siitä. Mielenilmaisuja ja protesteja on esitetty. Minäkin olen joihinkin osallistunut, kuten olen täällä aiemmin kirjoittanut. Huonojen päätösten syyksi taidetaan nyt selittää ahtaan ja epäviihtyisän väistötilan luomaa tukalaa tunnelmaa. Sopii toivoa, että arvio on oikea. Nyt kaikki varmaankin kääntyy hyväksi taas.

Täytyypä järjestää ensi tilassa itselleni kutsu päästä tutustumaan remontin tuloksiin. Minulla kun on luonteenomainen taipumus pyrkiä loistamaan lainavalossa, niin loistakoon tässäkin. Laajaan ja arvovaltaiseen tuttavapiiriini kuuluu kaksi edustajaa, jotka järjestävät pyydettäessä kutsun, jolla pääsen käymään tuossa tarkoin vartioidussa talossa. On siellä ainakin ihan kiva kuppila, olen sen aiemmilla käynneilläni todennut.

Mutta ei se kuppila ole läheskään yhtä kiva kuin Sibelius-Akatemian kuppila. Siellä olenkin aikoinaan usein istunut, eikä sinne tarvittu kutsua.

Nyt oudompi blogin lukija luultavasti päättelee, että olen musiikkimiehiä. En ole. Minulla on viiva laulusta kansakoulun todistuksessa. En edes päässyt koulun kuoroon, vaikka halusin. Sibelius-Akatemia kuppiloineen, konserttisaleineen ja harjoitusluokkineen tuli tutuksi ihan muista syistä. Niitä voisin tässä lyhyesti luonnehtia sanalla privaattielämän romanssihakuisuus.

Lehdet kertoivat, että eduskunnan istuntosalissa on palautettu alkuperäiseen asuunsa Wäinö Aaltosen veistokset. Tässä välissä ne ovat olleet jotenkin poispilatussa tilassa.

Mutta eivät kai nämä veistokset nyt kelpaa kaikille edustajille ilman kiivaita protesteja? Niistähän voi tulla edustajille ja television katsojille vaikka kuinka höpöjä mieleen.

Vaadin, että perinteitä on kunnioitettava. Kolmen hallituspuolueen (ja parin pikkusirpaleen oppositionkin puolelta) olisi meneteltävä niin kuin kunnollisten kristillis-siveellis-konservatiivien kuuluu eli tehtävä niin kuin ennenkin on tehty. Kuva pilalehti Kurikasta vuodelta 1932 näyttää, miten.

Unohtakaa ne ahtaissa väistötiloissa tehdyt huonot suunnitelmat ja siirtykää taas käsittelemään näitä olennaisempia aiheita.

Täällä taas

Ongelma ei ole jaloissa, vaikka niin ensin luulee. Ongelma on pään asento.

Sadassa päivässä ehtii näköjään tapahtua outoja muutoksia. Maalla tottuu kulkemaan katse yläviistoon. Pihanurmikon poikki kulkiessaan katselee, näkyykö puiden latvoissa lintuja. Näkyyhän niitä. Rantatiellä astellessa katselee järven yllä näkyviä pilviä. Yöllä järvenselällä uidessa katselee, näkyykö tähtiä.

Sellainen pään asento ei tietenkään kelpaa kaupungissa.

Töölöntorille saavuttuani aloin kantaa matkalaukkuja ja pahvilaatikoita autosta sisään. Kompastuin ja melkein rysähdin polvilleni. Olisihan minun pitänyt muistaa, että kaupungissa on niitä semmoisia korokkeita, joita sanotaan jalkakäytäviksi. Pitää katsoa alaspäin, ei pilviin.

Illemmalla lähdin kävelemään alamäkeen Eliten suuntaan. Risteyksessä jalka hupsahti jalkakäytävän korkeuksista tyhjään syvyyteen. Taas olin vähällä lentää nokilleni. Pitää muistaa, että Runeberginkatua ei kävellä kuin Längelmäveden rantatietä. Pitää katsoa kinttuihinsa, ei Hesperiankadun puiden latvoihin.

Sata päivää, sata yötä pois Helsingistä. Tasaluvun saavuttaminen houkutteli niin, että lähtöä tuli siirretyksi pikkuisen, vaikka tunsi jo kesää kyllikseen saaneensa. Suunnilleen sen verran se aina kestää. Koko talven maalle pääsyä odottaa. Mitä pidemmälle kevät etenee, sitä suuremmaksi kiima kasvaa.

Sitten kun se toteutuu, onnellinen olotila tuntuu joka hetki, nukkuessakin. Mutta vähitellen siihen tottuu. Kun päivät alkavat tuntua samanlaisilta, sitä ei enää huomaa. Tulee turtumus. Ihan mukavaa sekin on, mutta hehku himmenee.

Mitään erityisen mainittavaa en tehnyt.  Kesä oli laiskottelun aikaa. Paljon ulkona olemista, käveleskelyä, lueskelua, puuhastelua. Sää oli suosiollinen. Öisin saunomista ja uintia. Vieraita tuli ja meni. Pirkanmaan ja Keski-Suomen paikallista taidetta ja kulttuuria olen saanut nauttia ylen määrin. Varsinkin pikkupaikkakuntien kesäteatteriesityksillä olen runsain mitoin mieltäni ylentänyt.

Kaikenlaisista bittipuuhista olen yrittänyt pysyä etäällä, varsinkin näppäimistöistä. Vähäinen poikkeus on ollut facebook, jonne olen syöttänyt jonkin verran kuvia touhuistani. Vakituisten blogikavereitten tuotteita olen myös harvakseltaan vilkaissut.

Siinäpä tärkeimmät kuulumiset. Jännä nähdä, onko blogilla vielä lukijoita tallella. Ehkä tämä kirjoittelu taas pikkuhiljaa pääsee käyntiin, vaikka nyt tuntuu kankealta.

(Kuvassa Töölöntori. Kuva tosin näyttää olevan viime vuodelta, ellei vielä sitäkin vanhempi)

Vähimmän vaivan metodi

En nykyisin juuri käytä solmiota. Ennen oli toisin. Kravatti kuului normaaliin työasuun, siistissä sisätyössä kun olen koko työurani toiminut.

Ei minulla ennen mitään solmion käyttöä vastaan ollut. Ihan hyvältä se tuntui, miehekkäältä. Jotenkin ihmettelen, miksi nyt eläkeiässä vastenmielisyys on kasvanut.

Nyt sattui sillä lailla, että piti äkkivaroituksella lähteä tilaisuuteen, jossa tarvittiin asiallista pukeutumista. Kaveri tuli autolla hakemaan, kun olin vasta pukeutumassa. Valkoinen paita löytyi kaapista, kravateista valitsin oikein klassisen tyylikkään, sellaisen johon kukaan ei kiinnitä huomiota.

Mutta se klassisen tyylikäs kravatti oli valmiiksi solmittu, kun sen kaapin ripustuskoukusta otin. Siis se oli edellisen käytön jäljiltä jäänyt avaamatta suoraksi. Siinä oli valmiina löysäksi jätetty solmu ja sen verran iso lenkki, että sen saattoi kaulaansa pujottaa, kunhan otti ensin silmälasit pois.

Minä nyt vaan olen sellainen vähimmän vaivan etsijä. Kätevyys ennen kaikkea!

Tähän kaveri reagoi. Sain kuunnella nuhteita rahvaanomaisesta käytöksestä. Gentlemanni ei kohtele silkkisolmiotaan noin.

Huomautin, että ei solmio ollut silkkiä. Ei auttanut. Sekin vielä, entistä raskauttavampi rike.

Siinä sitten kuuntelin nuhteita korvat punaisina. Ei auttanut kuin pujottaa solmio pois kaulasta, taas silmälasit riisuen. Pistin sen takaisin kaappiin ja valitsin uuden, sellaisen, joka ei ollut valmiiksi solmittu. Oli kaapissa sellaisiakin. Aika hillitty sekin. Solmun tekeminen kyllä onnistuu.

Mitä tästä opin?

Solmiot pitää avata käytön jälkeen. Vaihtoehto 1: Ei pidä pukeutua nipottajien nähden. Vaihtoehto 2: Ei pidä käyttää solmiota.

Nerojen tauti

Kuninkaiden tauti, aristokraattien tauti, nerojen tauti.

Tuollaisia määritelmiä liittyy tautiin nimeltä kihti. Ihan kelvollisia, varsinkin tuo viimeinen. Sopii kyllä minulle.

Minulla on kihti. Kohtauksesta on nyt kuukausi. On se aika hyvin parantunut, mutta pikkuisen vielä pistää ontumaan. Pitää tarkasti katsoa, mihin astuu, ettei kengän etuosan alle osu mitään tasaisesta pinnasta kohoavaa. Varpaille nouseminen ei käy.

Oli minulla samanlainen kohtaus kolmisen vuotta sitten. Silloin en uskonut sitä kihdiksi, vaikka asiantuntija niin sanoi. Olin mielestäni satuttanut varpaan puutarhatöissä.

Kaikenlaisia ohjeita olen saanut. Olut pitäisi jättää. Se on harmillinen ajatus.

Olen nyt viettänyt myöhästynyttä tipatonta tammikuuta jo puolitoista kuukautta. Aloitin sen pari viikkoa ennen kihdin puhkeamista, joten ei luulisi oluen vaikuttaneen vaivan alkamiseen.

Nyt kuitenkin vappu uhkaa elon rauhaa. Olen jo käynyt hakemassa vanhan vappuviuhkan kellarikomerosta. Se on tarpeen, kun lähtee raitille rilluttelemaan. Mutta miten käy nyt olutmaljojen? Uskallanko? Ehkä pitäisi siirtyä pilsneriin?

Polleata poikaa

Ei niihin osaa varautua. Aina ne tulevat yllättäen.

Saattaa mennä pitkiä aikoja, ettei kukaan kehu. Sitten yhtäkkiä saa kahdet kehut peräkkäin.

Ensin kyselin entisen työpaikkani kuulumisia. Sain kuulla, että ilmapiiri on käynyt kireäksi. Uusi pomo painaa päälle. Turhanaikaista hyppyyttämistä, luottamuksen puutetta, kyttäilyä.

- Ennen oli kaikki paremmin.

Se oli kehu. Hän tarkoitti minua, sitä aikaa jolloin minä olin vielä vaikuttamassa asioihin. Ihan noin luottamuksellisesti, meidän kesken sanottuna.

***

Vähän myöhemmin sain luettavakseni naistenlehden. Siinä oli kiiltävällä paperilla värikuvien kera tutun näyttelijän haastattelu. Tavanomaisen naistenlehtilätinän keskellä hän yhtäkkiä mainitsee minut, ei nimeltä mutta tunnistettavasti. Viitisentoista vuotta sitten minä olin ollut se, joka innosti hänet Teatterikorkeakoulun pääsykokeeseen. 

Myönnän, muistan. En silloin mitenkään osannut arvata, että satunnaisella harrastajateatteriesityksen jälkeisellä rupattelulla olisi niin ratkaiseva vaikutus nuoren ihmisen elämään.  Jotenkin tuntui, etten ansainnut tätä kehua. Kiitin kuitenkin facebookissa huomionosoituksesta.

Kun näin ylenpalttinen kehujen aalto oli ylleni vyörynyt, tuntui, että minun on vuorostani jatkettava samassa sävyssä. Ensimmäiseksi kehuin ravintola Mezopotamyan herkullisen lounasbuffetin. Kyllä oli kokki polleata poikaa. Ihan niin kuin minäkin.

Tätä on syytä jatkaa.

Jos ei osaa

Muistan kun pikkupoikana 60-luvulla kuuntelin kummissani, kun isäni naureskeli pilkallisesti veljensä rakentaman uuden omakotitalon tasakattoa. Tämä ei tietenkään tapahtunut rakentajan itsensä kuullen vaan takanapäin, luotettavassa kaveriporukassa. - Eivät näköjään ymmärrä nykyisin, että vesi pitää saada katolta valumaan maahan. Kohta vuotaa sisään.

Näin sitten kävikin. Modernin näköinen tasakattoinen omakotitalo joutui kokemaan monta isoa remonttia. Vettä vuoti sisään, tuli hometta.

Toista oli isän itsensä rakentamassa talossa. Siinä oli harjakatto, niin kuin ns. rintamamiestaloissa aina. Ei vuotanut.

Kuuntelin äskettäin syrjästä keskustelua rakennusvirheistä, joiden vuoksi nykyisin on niin paljon homeongelmia, kouluissa varsinkin. Siis vain kuuntelin, en itse osallistunut. Mitäpä sanottavaa minulla olisi asiaan, jonka tekniset ratkaisut ovat minulle outoja.

Sain sen käsityksen, että vikaa on sekä rakennussuunnittelijoiden osaamisessa että työn valvonnassa.

On se kummaa, jos osaamisessa on puutteita. Miten ennen osattiin? Minulla on loistoesimerkki oman kesäkotini päärakennus Längelmävedellä. Vanha hirsirakenteinen rakennus on sata vuotta vanha. 1940 - 50-luvulla se oli puolitoista vuosikymmentä asumattomana ja hylättynä. Ei minkäänlaista vuotoa eikä lahoa eikä homevauriota. Oppia käymättömät kylänmiehet rakensivat sen talkootyönä, ja hyvä tuli.

Miksi sitten uudemmat rakennukset tuntuvat kaikkialla kärsivän homevaurioista yms? Onko rakennussuunnittelijoiden koulutuksessa vikaa? Opitaanko kelvottomia keinoja?

Samaa voisi tietysti kysyä monella muulla alalla. Miksi kaiken aikaa on joka puolella pankkikriisejä ja talousromahduksia? Ihan kuin niitä jossain tahallaan järjestettäisiin? Ovatko ne osaamattomuuden tulosta, vai sittenkin aivan erityisen taitavan osaamisen tulosta?

Mutta joka tapauksessa Suomi on täynnä homekouluja, joita pitää kiireesti korjata. Nyt alkavat jo näkyä korjaamisen ensimmäisen kierroksen tulokset. Kallis korjaus on tehty, mutta taas haisee home.

En ymmärrä. Missä on vika? Koulutuksessako?

Onhan se tietysti vaikeaa. Muutama vuosi sitten otin tarkistettavakseni kieliasun erään rakennusteknisen alan opiskelijan opinnäytetyöstä. Oli se jokseenkin käsittämätön sisällöltään. Opiskelija itsekin myönsi, ettei hän kaikkea ymmärtänyt, mitä oli tekstiinsä kirjoista kerännyt.

Niinpä. Muistui mieleen oma lukioaikainen fysiikan opiskeluni. Opettaja ei ollut ehkä niitä kaikkein kyvykkäimpiä, joten luokassa kasvoi heti sellainen hällä väliä -meininki. Yhtään mitään en muista oppineeni. Silti arvosana oli tyydyttävää tasoa. Tuli yleiseksi käytännöksi, että kokeessa kannattaa kertoa tai jakaa laskutehtävässä olevia lukuja keskenään. Kyllä opettaja sellaisen yritteliäisyyden aina parilla tai jopa kolmella pisteellä palkitsee.

Se riitti läpi pääsyyn ja jopa tyydyttävään arvosanaan. Sinnikäs yrittäminen aina palkitaan.

Vanhentuneita ohjeita

  

Ostin divarista vanhan ruotsinkielisen keittokirjan. En minä sitä itselleni, aion antaa sen vähän vitsimieliseksi lahjaksi eräälle nuorelle avorouvalle. Avopariskunnan varsin nuori miespuolinen jäsen saa myös vanhan kirjan. Sen nimi on "Några ord till gossar som fyllt 15 år", (av Max. Oker-Blom, D:r med.; docent i fysiologi).

Vähän tällaista setämäistä / tätimäistä venkoilua. Fysiologian dosentin kirja näyttää olevan vanhakantaista kristillissiveellistä varoittelua kaikesta siitä turmiollisesta touhusta, jota nuoren miehen mieleen saattaa juolahtaa, kun naispuolisia henkilöitä on näkyvissä. Marttaliiton keittokirja taas sisältää tiukkaa tekstiä naispuolisille kotiorjille, jotka saavat tässä ohjetta kodinhoidon jokaista käännettä varten.

Divarissa en huomannut, että kirjan välissä oli kuivattuja ruusunkukkia. Se paljastui vasta kotona, kun aloin selata kirjaa. Ties kuinka kauan nämä kauniit entiset kukat ovat siellä odottaneet löytäjäänsä, ehkä kokonaisen ihmisiän.

Varovasti siirsin löydön skannerin lasilevylle ja otin kuvan.

Tällaisten kirjojen asenneilmapiiri on niin mennyttä aikaa kuin mikään olla voi. Nykyisin ne toimivat vitsinä. Nykynuori saa niistä aiheen ihmetellä, tuollaistako elämä silloin muinoin oikeasti oli. Toisaalta on terveellistä huomata, että on nykyajassa vieläkin jäljellä rippeitä tuollaisesta asenteesta. Ettei peräti olisi lisääntymään päin?

*   *   *  

Toivotan blogin naispuolisille lukijoille hyvää kansainvälistä naistenpäivää (viralliselta nimeltään "Yhdistyneiden kansakuntien naisten oikeuksien ja kansainvälisen rauhan päivä”).

Ettei toivotuksen sävyksi jäisi tuollainen edellä kuvattu esipatriarkaalinen ja sovinistinen ilmapiiri ja kuivatut ruusut, liitän tähän onnittelukukiksi kuvan Längelmäveden rannalla sijaitsevan kesäkotini seinustalla kasvavista kurjenkelloista. Se on mielikukkani, siksi valitsen sen tähän näin tärkeään tehtävään.

Mitä kuuluu?

"Mitä kuuluu?"  

Taas kerran sain tuon kysymyksen pahaa aavistamatta vastatakseni. Se on inhottava kysymys, varsinkin jos sen esittää kutsuilla drinkkilasi kädessä nuori nainen. Sellaiselle Vietnam, Easy Rider, Arosusi tai Beatles eivät merkitse mitään, näin ainakin luulen. Mitä sellaiseen keskustelun avaukseen vastaisi? Tietäähän ne vanhojen kuulumiset.

Kysyjän tavoitteena on tietysti käynnistää amerikkalaistyyppinen kevyt small talk eli joutavanpäiväinen jaarittelu. Suomalaismentaliteetilla varustettu ei kuitenkaan aina hallitse tuollaista kommunikointia, johon luontevin vastaus olisi "mitäs tässä, ihan mukavaa kuuluu. Entäs ite?".

Käsiteltäväksi voisi ottaa säätilan. Urheilu voisi olla toinen kelvollinen aihe. Politiikkaa on syytä välttää, Trumpia lukuun ottamatta. Julkkisjuorut kelpaavat myös, samoin TV-ohjelmat, kuten Putous, Haluatko miljonääriksi ja Voice of Finland. Niistä käytävään keskusteluun voi käyttää sellaista Valitut Palat -tyyppistä kotipsykologiaa.

Ei missään nimessä saa kääntää puhetta taiteeseen, ei varsinkaan Kaurismäkeen, ellei ole vuorenvarma, että keskustelukumppani on tajunnut tapahtumien puutteen ja puhumisen niukkuuden kansallisen merkityksen. Tämä rajoitus koskee vain suomalaisia keskustelukumppaneita, ulkomaanpellet kyllä tajuavat tämmöiset (siteeraan tässä Peter von Baghin usein käyttämää termiä).

Mutta ei. Kevytrupattelun sijaan moni sortuu hämmennyksissään aloittamaan hitaan tsehovilaistyyppisen sielullisen syväluotauksen kuulumisistaan, varsinkin jos onnistunut vapautumaan miellyttämisvietin vaikutuksesta. Niin minäkin.

Kuvassa Platon ja Aristoteles. Hekään eivät olleet varsinaisia small talkin mestareita. Muistiin kirjoitetut keskustelut ovat omalaatuista vänkäämistä monimutkaisista asioista vailla minkäänlaista kepeyttä. 

Vähän sinnepäin

Joulun alla kävi siivousfirman nuori neiti Zinah tekemässä suursiivouksen. Työstä sovittaessa kielsin häntä koskemasta kirjahyllyihini. Kaiken muun sai siivota.

Epäilin tietysti, että kirjani menevät sekaisin, jos ne ottaa hyllystä pois. Mutta Zinah oli eri mieltä. - Ei tule hyvä, jää pöly, hän selitti. Hän oli sitä mieltä, että ei kannata siivota ollenkaan, jos kirjoja ja niiden takana olevia hyllytasoja ei pyyhitä kostealla.

En voinut muuta kuin suostua. Pahaa kyllä pelkäsin. Kirjoja ja hyllyjä on paljon. Viidestä huoneesta vain makuuhuone on kirjahyllytön. Zinah jäi tyhjään taloon tekemään työtään. Illalla oli siis odotettavissa iso kirjojen järjestelyurakka.

Mitä vielä! Illalla kaikki oli aivan tip top. Kaikki oli kiiltävää ja raikasta. Vaikka etsimällä etsin väärään aakkosjärjestykseen eksyneitä kirjoja, en löytänyt ensimmäistäkään. Kaikki oli kuin itse järjestämääni. Eikä pölyä missään.

Kehuin Zinahin maasta taivaisiin hänen esimiehelleen ja varasin hänet samaan urakkaan myös vuoden kuluttua. Tällaisesta kannattaa maksaa.

Minua on työpaikalla aina vähän naureskeltu turhan pedanttina luonteena. Minulla pysyivät paperit järjestyksessä ja pyydetty paperi löytyi heti mappien valtamerestä. En koskaan ollut myöhässä mistään. Tilatut työt valmistuivat sovitussa aikataulussa.

Onneksi työtehtäviini ei kuulunut minkäänlaista siivousta. Siinä en olisi pärjännyt. Pölyä olisi löytynyt.

Entinen sihteerini neiti B. kyllä yritti opastaa minua pois huonoista tavoistani. Hänen mielestään turha pedanttisuus vain uuvuttaa. Pitää osata tehdä hommat myös vähän sinnepäin. Niin pääsee helpommalla.

Yritin oppia noudattamaan viisaan sihteerini neuvoja. Hän itse oli malliesimerkki vähän sinnepäin tekemisen taidosta, ja silti kaikki tarpeellinen oli aina riittävässä kunnossa. Tämä siis koski työtehtäviä, ulkonäköasioissa - sellaisissa kuin silmäripset, huulipunat, kynsilakat - hän kyllä oli perfektionisti.

Jotain opinkin, tosin kovin myöhäisessä vaiheessa. Opin, ettei mappien järjestyksellä ole niin väliä. Voi heittää vaikka roskiin turhan näköisiä mappeja. Opin, ettei kokouksissa ole tarpeen antaa kaikkia pyydettyjä puheenvuoroja. Pääasia, että saan päätöksen nopeasti nuijituksi pöytään. Opin, että kravatti voi jäädä pois monista muodollisista tilaisuuksista. Pääasia, että saadaan vieraat viihtymään.

Opin, että neiti B:tä kannattaa kuunnella monessa tilanteessa ja unohtaa ohjesääntö.

Kirjahyllyni siivouksesta hän sanoi, että onko se järjestys todellakin niin tarkkaa.

Tätä pitää vielä miettiä.

Tiukka linja

Syksyllä lääkäri kysyi, millä konstilla olen onnistunut vähentämään painoa. Hän selvästi epäili, että olen käyttänyt jotain ihmedieettiä, jolloin muutos ei jää pysyväksi. Karppausta tai jotain sellaista.

Olen kerran kokeillut karppausta. Söin vain lihaa, kalaa, kanaa ja kasviksia. Se oli suunnilleen 15 vuotta sitten ja kesti reilun viikon. Siinä ajassa paino ei ehtinyt pudota yhtään mutta totaalisen ummetuksen se aiheutti. Se riitti. Muita dieettejä en ole kokeillut.

Alkoholi lihottaa. Siitä voisi logiikan sääntöjen mukaan päätellä, että alkoholin puute laihduttaa. Mutta ei sekään minuun tepsinyt. Noin 10 vuotta sitten olin reilun vuoden ajan totaalisessa alkoholilakossa, mutta ei se painoon vaikuttanut yhtään mitään. Sitten palasin entiseen, jossa kalja ja siideri kelpaavat, mutta ei sekään vaikuttanut painoon yhtään mitään. Olen vähän ymmälläni.

Olen aina ollut kallellani kasvisruokaan. Se sai alkunsa opiskeluvuosina, kun asuin kollektiivissa, jossa kasvissyönti oli arvossaan. Ei niin että se olisi ollut tiukka ideologia vaan suuntaa antava pyrkimys. Porukassa oli kokkiopiskelija, joka johti touhua. Oli osaamista ja ruoat olivat monipuolisia ja maukkaita.

Nykyisin syön kalaa ja kanaa mutta harvoin lihaa. Yhden grillimakkarankin syön kesässä, yleensä juhannuksena. Makeiset, limsat, pizzat ja muut pikaruoat eivät kelpaa ollenkaan. Silti on ylipainoa niin että lääkäri aina huomauttelee.

Mistä siis on kysymys, että nyt lääkäri kysyy, miten olen painoa vähentänyt? Liikuntakaan ei ole selitys. Olen aina kävellyt kaupungilla, työmatkat ja muut. Muutama vuosi sitten sain impulssin lisätä liikuntaa, mutta se ei jäänyt pitkäkestoiseksi.

Vastaus on juusto.

Lopetin pistämästä juustoa leivän päälle. Tilalle olen pistänyt kurkkua, tomaattia tai kalkkunaa. Muuta selitystä en painon vähentymiselle keksi. Olen ollut juuston suuri ystävä. Viipaleet taisivat olla aika paksuja. Nyt olen pärjännyt ilman kohta kaksi vuotta. Vaikutukset huomaa jo lääkärikin.

Takavuosina minulla oli Eeva-niminen työterveyslääkäri (Tästä olen kirjoittanut ennenkin monta kertaa, ks. aihelistan otsikko Eeva-lääkäri). Hän määräsi nimensä perinteiden mukaisesti minulle omenan syötäväksi joka päivä. Yritin mutta aika äkkiä se unohtui.

Eeva-lääkäri oli tarkka mittausten ja punnitusten kanssa. Kerran hän kysyi, kumpi olisi minulle mieluisampi vaihtoehto, vähentää painoa vai kasvaa lisää pituutta. Molemmat vaihtoehdot kelpaisivat, kunhan taulukon mukaiseen pituuden ja painon indeksiharmoniaan pääsen.

Kuvan taulukosta se indeksi on nähtävissä. Vielä on matkaa. Tiukka linja jatkuu ja juusto pysyy poissa.

Viisas pääsee vähemmällä

1.   Kaveri kertoi, että perheen teini-ikäinen tytär oli ollut riemuissaan siitä, että uusien lukion opetussuunnitelmien mukaan hänen ole pakko enää opiskella yhtään kurssia historiaa.  - Mitä niitä menneitä muistelemaan.

2.  Minä olin vuonna 1966 lukiota aloittaessani iloinen siitä, että onnistuin keplottelemaan itseni vapaaksi latinan opiskelusta.

3.  Toinen kaveri harmitteli, kun oli turhaan pitänyt puoli vuorokautta paastoa mennessään terveyskeskukseen verikokeeseen. Siihen kokeeseen ei olisi tarvinnut. - Miksei kukaan kertonut? Aina ennen on pitänyt.

3.  Kolmas kaveri kirjoittaa väitöskirjaa. Olen luvannut tarkistaa kieliasun. Suomenruotsalaisena hänellä on vaikeuksia suomen kielen kanssa. Tarjosin hänelle Kielitoimiston oikeakielisyysopasta, mutta hän ei huolinut. - Parempi että sinä hoidat tämän, en minä kuitenkaan pilkkusääntöjä oppisi, ne ovat niin ylivoimaisia.

4.  Alakerran insinööri pyysi minua poikkeamaan kahville. Minä valittelin kiirettä, kun illalla tulee vieraita ja pitää ehtiä imuroida ennen sitä. - Mitä turhia, insinööri sanoi. - Vieraat tuovat kuitenkin hiekkaa jaloissaan, imuroisit vasta sitten kun vieraat ovat lähteneet.

Kuva: Mark Wallinder: Video Merenrannan sommitelma (Gösta-museo Mänttä kesällä 2016)

Ilman lupaa

Posti toi kaksi kirjettä. Ne eivät jostain syystä olleet kadonneet matkalla. Molemmista tuli syyllinen olo.

Ensimmäisessä kirjeessä kerrottiin, että Töölön kirjastosta lainaamani Tommi Kinnusen kirjoittama kirja "Lopotti" olisi pitänyt palauttaa jo muutama päivä sitten.

Sakko oli siis tiedossa, se on noloa. Kaiken lisäksi kirja on vielä kokonaan lukematta.

En ollut huomannut, että kirjan kanteen on liimattu tarra, että tämä on pikalaina. Lukuaikaa viikko. Miten minulta on voinut jäädä isoin kirjaimin kirjoitettu määräys huomaamatta? Aloin heti uskoa, että on sekin mahdollista, että norjalainen hiihtäjätär ei huomaa apteekin huulirasvapaketissa olevaa doping-merkkiä. Noloa, noloa!

Asetin kirjan palauttamisen kiireellisten toimenpiteitteni kärkeen ja kärsin mukisematta sakkorangaistuksen tuottaman häpeän.

Toinen kirje ilmoitti, että olin lyönyt laimin ilmoituksen, onko minulla kesäkodissani likakaivo, joka pitää ohjeiden mukaisesti tyhjentää. Viranomaisvalvonta oli huomannut, etten ollut anonut lupaa hoitaa jätehuoltoni toisin.

Ohjeen mukaan kesäasunnolla ei tarvita likakaivoa, jos siellä on kompostikäymälä ja kannettava vesi.

Minun kesäasunnollani on kompostikäymälä. Sen sijaan saunaan olen ostanut pumpun, joka imee vettä kymmenen metrin matkan järvestä. On myös boileri, joka lämmittää veden. Tällä vedellä tapahtuu myös tiskaus, yleensä muutama lautanen ja kahvikuppi. Jos on enemmän vieraita, käytössä ovat kertakäyttöastiat. Myös pyykinpesu tapahtuu vadissa. Tämä systeemi on käytössä toukokuusta syyskuulle. Talveksi pumppu ja boileri poistetaan käytöstä.

Olen pitkään käynyt omantunnonkeskustelua itseni kanssa, onko tämä sellainen vesijohto, joka vaatii likakaivon, vai onko se "kantovesi", joka ei vaadi. Naapureiden ystävällisellä ja yksimielisellä tuella olen päätynyt ratkaisuun, että likakaivo olisi tällaiseen liioittelua.

Mutta viranomaisen määräyksiä on noudatettava. En riitele vastaan. Lupa pitää olla, ja sen olen hajamielisyydessäni jättänyt anomatta.

Poikkeavat näkökulmat

Kävin Hakaniemen Kulttuurisaunassa. Erinomainen kokemus, joskin vähän kallis. Menen toistekin.

Saunomassa oli varsin kansainvälinen joukko, suomalaiset olivat vähemmistönä. Lauteilla oli mustia miehiäkin. Kieliä puhuttiin. Viinaa ei juotu. Rumia ei puhuttu. Tällaisesta pidän.

Kesäkodissani Längelmäveden rannalla kutsun kylän äijiä saunaan pari kertaa kesässä. Samoin saan itse kutsuja naapureiden saunoihin. Tilaisuudet ovat aivan erilaisia kuin tämä edellä kuvattu. Puhutaan miehekkäitä. Viinaa juodaan, tai ainakin olutta. Jäähdyttelytauolla työnnetään kuulaa. Jos mukana on nuoria miehiä, puhutaan naisista, aika karkeitakin juttuja kuullaan.

Sellaiseen asennoituminen on vaikeaa. Mutta se on suomalaisen elämänmuodon perinnettä. Siksi kai siedän sitä ja tavallaan pidänkin siitä. Ei ole hyvä menettää kosketusta aitoon kansallistunteeseen, vaikka suurimman osan vuotta ns. punavihreässä kuplassa elänkin.

Tämän päivän HS julkaisi hyvän henkilöhaastattelun. Jyväskylän yliopiston tutkija puhui viisaudesta. Hänen pohdintansa keskeinen aihe on ihmisen "kyky altistaa itsensä erilaisuudelle". Siitä kehittyy kyky tarkastella asioita monesta näkökulmasta.

Herranen aika, minähän taidan olla viisas, ainakin saunakokemusteni perusteella. Täysin vastakkaiset näkökulmat ovat tulleet saunassa näkyviin. Ja ihan hyvin olen pärjännyt molemmissa. Hyvä minä!

Unessa useasti

On tullut aika kömpiä uuninpankolle talviunille.

Taas. Eihän edellisestä talviunesta ole kuin hetki.

Ensin syön ison ähkyaterian, jotta nälkä ei vaivaa nukkumista. Puulusikalla syön puuroa ja kaadan päälle voisulaa. Sitten menen nukkumaan karvat korvilla enkä herää ennen kuin valo on lisääntynyt monta kukonaskelta.

Kiitän kaikkia blogin lukijoita mielenkiinnosta ja erityisesti kiitän niitä, jotka ovat vaivautuneet kommentoimaan kirjoituksiani.

Toivotan lukijoille hyvää joulua, tapaninpäivää, uutta vuotta, loppiaista ja laskiaista.

Palaan sitten kun olen herännyt.

Universaalia elekieltä

Olisi tarvittu ruuvimeisseliä. Ristipäistä.

Tuttu nuorimies oli ystävällisesti tullut mukaan Ikeaan ostamaan televisiopöytää. Häneltä sujui näppärästi kapulapakettien kerääminen kärryyn koodipaperin antamien ohjeiden mukaisesti. Kotona hän vielä lupasi koota kapuloista kokonaisen huonekalun.

Siihen puuhaan sitten tarvittiin ruuvimeisseli. Ikean nyyteissä ja nyssyköissä ei sellaista ollut. Oli vain tuo kaikista Ikean paketeista löytyvä koukku (kuvan yläreunassa). Kai sille oikea nimikin on, mutta sitä en tiedä.

Mutta kun minulla ei ole ruuvimeisseliä. Mitä minä sellaisella tekisin? Mitä minä täällä Töölöntorin reunalla ruuvailisin?

Nuorimies pudisteli päätään. Se on universaalia elekieltä eikä jätä mahdollisuutta tulkita sävyä väärin. Sanoja ei tarvittu.

On minulla muita työkaluja kellarikomerossa. On vasara. Sillä olen lyönyt taulukoukkuja seinään. On saha. Sillä olen sahannut joulukuusen kannasta palan pois, jotta veden imeytyminen sujuisi paremmin. On oksasakset. Sillä olen katkonut joulukuusen oksat jätesäkkiin, jotta niistä ei tippuisi neulasia ulos viedessä portaikkoon. On putkipihdit. Niillä olen vääntänyt lavuaarin tukkoisen putken auki. On pensseli. Se on odottamassa seuraavaa seinien maalausta. On myös rautasaha. Sillä en ole tehnyt mitään. Otin sen talteen kierrätyshyllystä. Ehkä sille tulee joskus käyttöä. Ja sitten on vielä aika monta eri kokoista Ikean koukkua.

Yhtäkkiä muistin, että onhan minulla sittenkin ruuvimeisseli.

Se sijaitsee kirjoituspöydän laatikossa. Se on kyllä aika erikoisen mallinen ja pienikokoinen (kuvan alaosa). Mahtaisikohan kelvata Ikean huonekalua asennukseen?

Ostin sen aikoinaan optikolta. Ongelma oli silmälasien sangan löystyvä ruuvi. Tässä tulitikun mittaisessa työkalussa on toisessa päässä ristipäinen ja toisessa päässä tavallinen terä. Molemmille on kiinni ja auki ruuvattava suojanuppi.

Tarjosin tätä, mutta taas tuli universaalia elekieltä. Sanoja ei tarvittu.

Onneksi nuorimies löysi sopivan työkalun autonsa vararenkaan alla olevasta työkalukokoelmasta. Ei tarvinnut lähteä rautakauppaan.

Kun huonekalu oli valmis, nuorimies lahjoitti työkalun minulle. Käski pistämään varmaan talteen, sellaiseen josta löytyy, jos taas tarvitaan.

Ahdistus ja helpotus

"Tiedän paikan kamalan - -", travestoitiin aikoinaan yhtä koululaulua, sitä jossa elo on "tyyni, suojakas". Se kamala paikka oli koulun hammashoitola.

Olihan se kamala. Minulle melkein yhtä kamala paikka on aina ollut katsastusasema. Pelkään, että autoni reputetaan. Mitä sitten teen?

Muutama päivä sitten tämä kauhuvisio toteutui. Koskaan ennen näin ei ole käynyt.

Se tuntui tyrmäävältä. Hengitys salpautui. Hätäännyin. En ymmärtänyt, mistä oli kysymys. Aavistelin hirmuisia kustannuksia. Ehkä peräti lopullista kuolemantuomiota rakkaalle ajopelilleni.

Näin oli katsastusinsinöörin paperiin printattu:

 "Hylätty:  Jarrujärjestelmät, Käyttöjarru, Kuorman tunteva jarruvoimansäädin. Ei toimi. Vasemmalla takana."

Hädissäni kysyin tyhmästi, mitä pitää tehdä. Vastaus oli yksinkertainen: "Korjata." Tarkoitin, että saako ajaa kotiin vai pitääkö tilata hinausauto. Vai jätänkö tähän ja kävelen kotiin. Sai ajaa.

Onneksi on kavereita. Minullakin. Onnistuin rauhoittumaan sen verran, että osasin käynnistää auton ja lähteä menemään. Kaverillani on pieni autoverstas Vantaan syrjäkylällä. Sinne.

"Jarrupaineen venttiili on jumissa", sanoi kaveri luettuaan katsastuspaperin. "Se pitää putsata ja rasvata. Ei siihen mitään varaosia tarvita."

Tämä kuulosti jo paljon ymmärrettävämmältä. Johan sen sanoi hoksaavainen kettu Antoine de Saint-Exupéryn Pikku prinssissä, että väärinkäsitykset johtuvat aina sanoista.

Siihen jäi autoni kaverin tallin eteen. Minä lähdin taksilla kotiin rauhoittumaan.

Eikä mennyt kuin päivä, kun kaveri soitti, että valmista tuli ja hän on käynyt katsastusasemallakin ja läpi meni. Hän lupasi ajaa auton illalla Töölöntorille. Hinta uusintakatsastuksesta 27 e. Entä työpalkkio? Nooo. Tarjoa vaikka pari kaljaa.

Taisin tarjota kolmannenkin. Apu oli suuri. Nyt autoni on perinteitä noudattaen siirtynyt talviteloille sen saman autoverstaan viereiseen tyhjään halliin. Vakuutukset ja verot ovat katkolla. En tarvitse autoa talvisin. Helsingissä on hyvätasoinen julkinen liikenne. Huhtikuussa taas tavataan, jos lumi ja jää ovat poissa.