Klassikot kestävät monta lukemista. Tšehoviin on helppo palata muutaman vuoden välein, samoin Strindbergiin ja Haanpäähän. Shakespeare, Kalevala ja Kivi vaativat enemmän asennetta, sillä niiden lukemiseen tarvitaan enemmän tarkkuutta.
Joihinkin klassikoihin olen kyllästynyt. Tuntematon sotilas on kulunut liiallisessa käytössä. Waltarin historialliset ovat innostaneet, mutta vain kerran. Hesse jäi nuoruusiän idealistiseen kauteen. Hessen uusi lukeminen voisi kyllä olla hyväksi; ymmärtäisi ehkä paremmin itseään ja kehitystään.
Sitten on kirjoja, joihin ei missään nimessä halua palata, vaikka syytä olisi. Dante, Dostojevski, Sartre, Joyce, Leino… Niitä vaan en enää jaksa. Syytä en näin äkkiseltään osaa selittää.
Minulla pitäisi aina olla myös kevyempää kirjallisuutta käden ulottuvilla. Dekkarit olisivat siihen tarpeeseen sopivia. Mutta missä ovat uudet laatudekkarit?
Wallanderit, Beckit ja Harjunpäät täyttivät aikoinaan sen tarpeen. Ne odottavat kyllä hyllyssä, mutta ei niihin voi palata. Ne ovat kertakäyttötavaraa.
Olen satunnaisesti sohimalla kokeillut niitä näitä, mutta ei ole osunut.. Viimeksi kokeilin maineikasta ”intellektuellidekkaria”, Guillaume Musson Kirjailijoiden salattu elämä -romaania, mutta en erityisemmin innostunut.
Tunnen huonosti rikoskirjallisuuden lajityyppiä. Vanhat klassikot olen lukenut. En isommin innostu actionista, kovasta väkivallasta, huumejutuista, mafiasta, scifistä. Remes ja Soininvaara on jo kokeiltu.
Onkohan blogin laajassa lukijakunnassa tämän alan osaamista? Suositella saa.
6 kommenttia:
Donna Leonin sarja Venetsiasta on mukavaa, kepeää ja silti intellektuaalisesti ihan hyvää luettavaa. Guido ei ole tyypillinen italialainen poliisi, ja hänen perheensä on valistunutta väkeä. Murhat ja muut rikokset avataan ymmärryksellä, niillä ei mässäillä. En yleensä lue dekkareita, mutta näihin tartun, kun näen kirjaston Bestseller-hyllyssä.
Fred Vargas on ehdoton suosikkini!!!
Jotkut Kate Atkinsonin dekkarit ovat olleet hyviä, viimeisimmästä ei välittänyt. Dekkareissakin kiinnostavat ihmiset enemmän kuin rikokset. Kerstin Ekmanin Tapahtui veden äärellä oli hyvä.
Louise Penny, sijoittuu Québecin tienoille. Runoutta, kuvataidetta, kielipolitiikkaa, hyvää ruokaa ja juomaa. Tietenkin myös murha.
Simone Buchholz. Hampuri noiria. Kuin runoja. Mun ehdoton suosikki.
Arnaldur Indriason. Islanti. Koskettavia, hitaita.
Ja tietenkin Fred Vargas.
Mikään näistä ei ihan perinteistä dekkaria.
Marita
Tämmöisiä vähän erilaisia kirjoja, esimerkiksi Marguerite Yourcenarin "Hadrianuksen muistelmat", Jean Gionon "Mies joka istutti puita", tai Joel Haahtelan "Elena", jonka aikoinaan onnistuin junttaamaan Finlandia-ehdokkaaksi.
Suuret kiitokset kaikista vihjeistä. Paljon kiinnostavia nimiä, joista tuttuja (= luettuja) ovat vain Ekman ja Haahtela. Erityisen kiinnostavalta näin ensinäkemältä tuntuu tuo, jossa luvataan murhien lisäksi "runoutta, kuvataidetta, kielipolitiikkaa, hyvää ruokaa ja juomaa". Ja kyllä, "dekkareissakin kiinnostavat ihmiset enemmän kuin rikokset".
Pistän muistiin tässä mainitut ja sopivilla hetkillä etsin kirjat esiin. Rikoskirjallisuus ei ole aivan ykkösenä lukulistaallani, mutta kyllä niillekin sija löytyy. Ja lisääkin vihjeitä otan mielelläni vastaan, jos lukijalla mieleen juolahtaa. Yllättävän paljon tuli heti ensimmäisenä päivänä, joten ehkä tässä eivät vielä tulleet kaikki maininnan arvoiset.
Lähetä kommentti