Vuosi oli 1980. Oli työpaikkani vuosijuhla. Kutsuvieraita oli tulossa viitisenkymmentä – johtokunnan jäseniä, yhteistyökumppaneita, sidosryhmäläisiä, kulttuuriväkeä. Henkilökunta otti vieraat vastaan – jokaisella meistä oli henkilökohtainen opastettava. Minun opastettavani oli näyttelijä Elina Salo.
Kättelin hänet tervetulleeksi ja opastin naulakolle. Selostin tilaisuuden ohjelman, opastin läpi näyttelyn, kerroin toiminnastamme, vastailin kysymyksiin. Lopuksi ohjasin hänet tarjoilujen ääreen.
Kyllä kai se ihan onnistuneesti meni, mutta itse en ollut tekemiseeni tyytyväinen. Tunsin olevani kankea kuin rautakanki. Puheesi oli kuin virallista esitelmää, siitä puuttui rento juttelevuus. Tunsin jännittäväni, kun olin näin kuuluisan henkilön kanssa tekemisissä. Olin aika nuori ja kokematon. Myöhemmin kyllä rutiini kasvoi hoidella kuuluisuudetkin.
Opastettavani taisi tajuta tilanteeni. Pöydässä hän tuntui ottavan tilanteen hallintaansa, kun oppaalta ei small talk oikein luonnistunut. Hän lörpötteli niitä näitä tilaisuuden aihepiirin ulkopuolelta.
Onneksi löytyi yhteinen puheenaihe, Lilla Teatern, Elina Salon pitkäaikainen kotiteatteri. Olin nähnyt paljon Lillanin esityksiä ja osasin kommentoida niitä. Lillan oli niihin aikoihin Helsingin huipputeatteri, pieni mutta innostunut, erikoisosaamisenaan terävät revyyt ja kabareet. Myös paljon huippuklassikkoja oli tuotannossa.
Malja nostettiin, kahvit juotiin, pala kakkua syötiin. Kohta näyttelijälle tuli kiire. Hänellä oli esitys alkamassa. Tilasin hänelle taksin.
Tänään, 45 vuotta tuon tilaisuuden jälkeen, tuli suru-uutinen. Elina Salo on poissa. Uutinen palautti mieleen tämäm häivähdyksen kaukaa menneisyydestä.
(Kuva elokuvasta Kauas pilvet karkaavat, ohj. Aki Kaurismäki, 1996)
3 kommenttia:
Elina oli ensimmäisen vaimoni luokkatoveri. Koulussa Lauri Pohjanpäällä eli Possulla oli tapana luennoida ensimmäisten pulpettien välissä ja pitää käsiään pulpettien päällä. Ellulla oli värit ja hän maalasi Possun huomaamatta tämän kynnet punaisiksi. Ja sai rangaistuksen... Tapasin Elinaa joskus, ja ihmettelen yhä etten ollut lääpälläni häneen. Suloinen tyttö oli, mutta ei ollut mitenkään tyrkky. Häneen suhtautui varoen ja kunnioituksella. Ja ihaillen. Nyyh.
Kari, sinulla sitten riittää tällaisia hupaisia juttuja, sattumuksia ja anekdootteja joka asiaan. Onkohan tätäkään Pohjanpään kynsijuttua koskaan missään milloinkaan muualla kerrottu.
No, ensimmäinen vaimo siitä minulle kertoi. SYK:ssa tapahtui aikojen kuluessa paljon... Olisi hupaisia tarinoita vaikka kuinka. Omaakin perhettä ja sukua siellä oli paljon, ja Valkeakoskella törmäsin vielä Juusonkin perheeseen ja Visavuoreen...
Lähetä kommentti