Tuli kirje, jossa kerrottiin, että isän hautakivi on vääntynyt kallelleen ja pitäisi oikaista. Työ on omaisten vastuulla. Se omainen olen minä.
Nytpä tuli pulma. Mitenkähän tällainen hoidetaan. Otanko rautakangen mukaan ja lähden Jyväskylään? Rollaattorista olisi kyllä hyvä päästä ensin kokonaan irti.
Hautakivi ei ole ihan kevyt.. Kun isä kuoli 1980, äiti tilasi niin ison kiven, että siihen mahtuu myös hänen oma nimensä. Äiti kävi vuosikausia joka päivä hoitamassa hautaa; vei kukkia, rapsutti rikkaruohoja ja pyyhki märällä rentulla pölyt kivestä.
Kun äiti sitten 22 vuotta myöhemmin sai aivoinfarktin ja halvaantui, tilanne kriisiytyi. Äiti ilmoitti, että häntä ei missään tapauksessa saa haudata isän viereen. Hän oli unessa(?) nähnyt, että isä petti häntä vieraiden naisten kanssa. Naisten nimetkin hän osasi luetella, niitä oli kuusi. Tunsin ne kaikki. Nuoria naisia, isää 30 – 40 vuotta nuorempia naapureiden ja tuttavien rouvia ja tyttäriä.
Mikään ei auttanut - unen totuus pysyi. Vanha, vatsakas, sairas ja umpimielisyyteen taipuvainen ukko pystyi tuosta vaan kaatamaan nuoria naisia, vaikka ei edes kotoa paljon pois lähtenyt.
Viimeistä tahtoa on tietysti kunnioitettava. Kun äiti sitten 33 vuotta isän jälkeen kuoli, hänen tuhkansa laskettiin Maunulan uurnalehtoon. Kivi on pieni. Siinä ei ole tilaa muille nimille.
Mutta kaukana Keski-Suomen syksyisessä kalmistossa törröttää nyt siis pölyinen ja vino hautakivi, jossa on vain yksi nimi, eikä enempää tule, vaikka tyhjää tilaa olisi.
- - -
Kuvassa lisää hautausmaa-aihepiiriin liittyvää lukemista, lyhyitä kertomuksia, joissa noin 250 vainajan elämän käännekohdat kerrotaan kaunistelematta lukijalle. (suom. Arvo Turtiainen).
8 kommenttia:
Täällä on ollut viime aikoina yöpöydällä sama kirja – sama painoskin. Omasta kirjahyllystä toki. Vanha ystäväni kuoli yllättäen noin kuukausi sitten. Kirjan tarinoissa parasta on etsiä ja ajatella hahmojen välisiä tapahtumia, kun mitään muuta emme heistä tiedä kuin mitä hautakiviin on kirjoitettu, ja se on joskus hieman ristiriidassa toisten hautojen tekstien kanssa.. Mitä haluaisimme ihmisten meistä muistavan vs. se mitä ihmiset muistavat..
"Viimeistä tahtoa on tietysti kunnioitettava"
Kaunis ajatus, ja kun oma äitini kauan ennen kuolemaa sekoitti raivokkaasti veljensä vaimon tämän tyttäreen, totesin että suolan kanssa otetaan se viimeinen 'tahto'.
Niinpä, kyllä tämä "nypa salt" on (oli) varteenotettava näkökulma. Mutta ei millään sielu sietänyt sellaista omavaltaisuutta, että äiti olisi haudattu paikkaan, jonka hän oli nimenomaisesti kieltänyt ja kieltonsa kaikille tuttavilleen päättäväisesti julistanut.
"Hahmojen väliaiä tapahtumia..." , juuri niissä on kuvausten ydin. Moninäkökulmainen valaistus ongelmallisin tapahtumiin avaa lukijalle yksilöiden elämän monimutkaisuutta.
Nytpä ollaan melkein novellissa. Novellimiehen pitäisi lähteä oikaisemaan isänsä hautakiveä, mutta hän ei tiedä, miten sen tekisi. Ei hän kuitenkaan soita hautaustoimistoon vaan ostaa junalipun ja pakkaa rautakangen mukaan. Junan ikkunasta mies katselee puita, jotka kiitävät ohi, ja ajattelee lapsuutta, nuoruutta ja äitiä, jota ei voi enää oikaista, ja isän suurta kiveä, jonka oikaisemiseen tarvittaisiin monta ihmistä. Hän katsoo puhelinmuistiotaan, josta on vedetty nimiä yli, osa kuoleman takia ja osa muusta syystä, eikä hän tiedä, kenelle soittaisi ja mitä sanoisi, keneltä kehtaisi pyytää apua.
Novelli päättyy niin, että mies soittaa hautaustoimistoon junasta. Oikaisun saa 150 eurolla. Siinä on 50 euroa ison kiven lisää. Juna saapuu lapsuuden kotikaupungin asemalle. Mies kävelee asemaravintolaan ja ostaa kupin kahvia. Hän huomaa unohtaneensa rautakangen junaan. Hän juo kahvinsa hitaasti ja kävelee sitten automaatille ostamaan lipun paluujunaan. Se lähtee puolen tunnin kuluttua.
Kuinkas sattuikaan... Siinä kohdassa, kun keksin kirjoittaa tekstiin sen rautakangen, mietin, että nytpä taidan mennä sujuvasti Veijo Meren hallitsemalle tontille. Mielikuva matkamiehestä hautausmaalla vääntämässä kangella kiveä pystyyn tuo huonosti yhteen sopivia aineksia yhteen, että arkielämän absurdismin puolelle päästään.
Mutta tuo jatkosuunnitelma ei tullut mieleen - oli vain tuo yksi pysähtynyt kuva. Ihan noin ei tapahtumien kulku todellisuudessa menisi, kyllä J-kylästä apua löytyisi. Mutta novellin laadun kannalta todellisuuden voi jättää pois. Luomasi synopsis on vetävämpi. Siihen vaan yksityiskohtia lisää, mielellään pari absurdia elementtiä lisää. Yksi absurdi elementti sinulla siinä jo on: hukkareissu, kivi jäi kallelleen ja kankikin katosi. Vähän kuin Keppilän Joosen köydenkuljetus.
Luulen, että kommenttisi pisti käyntiin päänsisäisen kehittelyprosessin.
Menneenä kesänä, kun kävelin Hietaniemen hautausmaalla, vastaan tuli häkellyttävän monta hautakiveä, joiden ympärille oli kieputettu nauhaa ja siinä ilmoitus: "Vaarallinen muistomerkki." Tämäkin varmaan oli taustalla, kun innostuin sinun päivityksestäsi novellin pohjana. Ajattelin siellä hautausmaalla, miltä näyttäisi, kun kymmenet omaiset olisivat kankeamassa muistomerkkejään vaarattomiksi.
Ja sattumalta olen matkustamassa parin viikon kuluttua Jyväskylään. Mieluummin menisin junalla, kun on aikaa vajota itseensä tai hetkellisiin maisemiin, mutta taidan joutua autokyytiin.
Tuttu ilmiö. Mielikuvitus lähtee kehittämään jatkokuvitusta, jos virike on sopivasti outo. Erityisesti kielialan ihmiset onnistuvat jopa sanoittamaan siitä kertomuksen. - Tarkkailkaamme siis ympäristöämme, se vilisee herkkuaiheita. Sinun blogitekstisi ovat usein olleet novellistiikkaa lähestyvää ajatuksenlentoa, ja siksi ne vaativat tavallista tarkemman lukemisen.
Lähetä kommentti