Riitapukari

Olen mielestäni aika hyvä riitelemään, kun sille päälle satun. Aika usein satunkin. Ei minulle aivan amatööri riitelyssä pärjää.

Siinä on vaan sellainen ongelma, että kunnon riitelyyn tarvitaan vastapuoli. Yritäpäs riidellä yksin! Se on vähän sama kuin yrittäisi painia yksin. Voisi katsojan silmiin näyttää aika omituiselta – eipä silti, aika omituiselta se paini näyttää kaksinkin.

Olen viime aikoina yrittänyt päästä riitelemään, mutta en ole onnistunut. Toista osapuolta ei saa puhelimeen. Kiukku siitä sen kun kasvaa.

Kun soitin, N-pankin puhelin piippasi jonotusääntä. Tuli ilmoitus, että oletettu jonotusaika on 33 min. Odotin ainakin 33 min. Jonotusmusiikki oli kamalaa . Sitten joku vastasi. Selitin asiani. Piti tunnistautua nettipankin pin-koodilla. Sitten minut siirrettiin uuteen piippausjonoon, jonka piti johtaa asiaa hoitavalle virkailijalle. Ainakin 33 min meni taas kamalaa musiikkia kuunnellen. Sitten tuli ilmoitus, että pahan ruuhkan vuoksi henkilö ei ole enää tänään tavattavissa, soittakaa huomenna uudestaan.

Siinä kohdassa suustani loiskahti ruma sana, ehkä useampikin. En tullut laskeneeksi, montako.

Eikä tämä ollut ensimmäinen kerta. Yrityksiä on ollut aika monta. Perille ei pääse. Siinä pankissa ei toimi tehokkaasti muu kuin palvelumaksun periminen tililtä automaattisesti kerran kuussa.

Asiani ei edes olisi kovin monimutkainen. Minulla oli laina kesämökin ostamiseksi. Lainan vakuutena oli asuntoni osakekirja. Laina tuli kokonaan maksetuksi jo yli kaksi vuotta sitten, mutta osakekirjaa pankki ei ole palauttanut. Olisin kysynyt, miten saisin sen pois pankista.

Minun mielestäni pankin olisi pitänyt palauttaa osakekirja oma-aloitteisesti. Miksi pankki pitää vakuuden, jos mitään lainaa ei ole? Tästä haluaisin sanoa muutaman kirpeän sanan – mieluiten jollekin korkea-arvoiselle pankkipäällikölle.

Mutta riitapukari joutuu pitämään mölyt mahassaan, kun pankkiin on mahdoton päästä.

 

Yhtä hymyä

                                                   (Vehniäinen & Lappalainen / Kamala luonto / I-S)

Suomi on jälleen maailman onnellisin maa. Se on helppo uskoa – katsokaapa ympärillenne, sen huomaa heti. Yhtä hymyä täynnä koko valtakunta.

Silti kiinnostaisi tietää, miten asia on tutkittu. Keneltä on kysytty, miten kysymykset on asetettu?

                                                              (Ville Ranta / Iltalehti)

Luin, että ympäristön kauneus on yksi osa. Se on helppo uskoa. Yhteiskunnan toimivuus on toinen. Onkohan näin enää kauan. Katsokaapa tarmokkaita toimia vaikkapa terveydenhuollon ja kulttuurin alas ajamiseksi säästöjen tekosyyllä. Entä korruption vähäisyys? Eikös juuri nyt ole korkean tason poliittinen virkanimitys tekeillä heikoimman hakijan palkitsemiseksi tehdyistä palveluista.

                                           (Vehniäinen & Lappalainen / Kamala luonto / I-S)

Eivät taida entiset perustelut enää pitkään riittää ykkössijan pitämiseksi Suomessa. Yhteiskunta ei ykkössijaa enää ansaitse. Yksilötason sisäinen tyytyväisyys on siten eri asia. Suomen kansa on sinnikäs sietämään.

 

Käsi

 

Muisto lapsuusvuosilta:

Täti katseli kättäni.  – Tämä käsi tarttuu kynään, ei lapioon. Kyllä hän jotain sanoi myös kämmenen viivoista, mutta se ei jäänyt muistiin. Mutta kynä jäi, ja oli minulla kyllä lapiokin pihan leikkipaikalla. Muistaakseni tartuin siinä heti kynään ja aloin piirrellä vihkoon. Se vihko on tallella. 

Muisto vähän myöhemmiltä lapsuusvuosilta:

Esitin pikkujoulujuhlassa lorun sormista. Se oli ensimmäinen julkinen esiintymiseni. Äiti neuvoi, että loru pitää esittää veikeästi, ei totisena. Äiti näytti, miten se veikeys ilmeillä tehdään. Luulen, että totisuus kuitenkin voitti tosipaikan jännityksessä. (Kuva: Lasten aarreaitta / toim. Tauno Karilas & Olli Nuorto 1955) 

Muisto nuoresta aikuisuudesta:

Tyttäreni toi 1992 päiväkodista lahjan, oman kätensä kuvan. Se on edelleen seinällä makuuhuoneessa. Aika pieni käsi. Se käsi hoitaa sairaita. 

Nyt 1:

Kädet ovat kiinnostavia. Olen tottunut tarkkailemaan huomaamattomasti tapaamieni ihmisten käsiä. Nyt löysin kirjasta kuvauksen, joka melkein sopisi minuun. (Kirja: Lars Sund, Vaasan prinsessa / Prinsessan av Vasa / Teos / Förlaget 2024) 

Nyt 2:

Käteeni tuli ullakon hyllystä tikku. Olen yrittänyt poistaa pinseteillä, mutta ei. Netistä löysin hyväntuntuisen ohjeen, mutta tikku on niin lähellä peukaloputtia, että siihen kohtaan ei imukuppia saa tarttumaan. 

Älä liioittele

Nuori tuttava pistää harva se päivä Instagramiin kuvia itsestään aamulenkillä. Hän juoksee joka aamu 5 - 10 km. Herätys on klo 5.00.

En viitsinyt sanoa, että minä menen nukkumaan klo 4.00. Tunsin, että on hienotunteista jättää sanomatta asioita, jotka voivat herättää kateutta. Luulen, että ei ole erityisempi ilo vääntää itsensä ylös sängystä tuollaiseen aikaan ja lähteä riehumaan.

Mutta hän tekee uraa. Silloin on kai pakko.

Lisäksi hän lähettelee kuvia punttisalitreeneistään. Nuori poikamies jaksaa, jos on motivaatio. Minussa kuitenkin herää epäily, tietävätkö tuollaiset Instagamin ihmiset, jotka heräävät lenkille joka aamu klo 5, että maailmassa on myös alkoholia ja seksiä ja jäätelöä. En uskaltanut kysyä.

-Ei ole hyvä raataa liikaa, täytyy myöskin laiskotella väistä, välistä huvitella, sanoi jo viisas Minna Canth.

Tosin on minullakin samaa lopputulosta tavoitteleva motivaatio, vaikka en teekään uraa. Minun konstini on kuitenkin helpompi, se ei vaadi nousemaan klo 5. Vuoden alusta olen käyttänyt kuvassa näkyvää konstia.

On se tepsinyt. 7 kg elopainosta on kadonnut. En tiedä, onko se yksin kyseisen tuotteen ansiota, sillä asiaan on saattanut vaikuttaa myös samaan aikaan toteutunut tipaton tammikuu, tipaton helmikuu ja tipaton maaliskuun alkupuolisko. Vasta edellisessä blogikirjoituksessa  (”Yhtä juhlaa”) paljastettu tapahtumasarja katkaisi 2½ kuukautta kestäneen raitistelukierteen. Hyvä niin – kohtuus kaikessa.

Yhdestoista käsky: älä liioittele.

 

Yhtä juhlaa

On facebookista vielä hyvääkin sanottavaa. Sen avulla voi löytää kadonneita, kuten vaikkapa minut  (vaikka en minä itse pidä itseäni erityisen kadonneena).

Mutta nyt siis kouluaikainen luokkatoveri löysi minut, kun oli tehnyt facebook-haun nimelläni.  Nimi löytyi.

Edellisestä tapaamisesta oli kulunut melkein 55 vuotta. Se tapaahtui ylioppilasjuhlassa toukokuun viimeisenä 1970. Kerran kyllä muistan nähneeni hänet haastateltavana tv-uutisissa ja hän minut jossain sanomalehtijutussa. Mutta ne tapahtuivat ennen some-aikaa.

Lähekkäin olemme vuosikymmeniä asuneet, minä Töölössä, hän Espoon Leppävaarassa, etäisyyttä kymmenkunta kilometriä. Tapaaminen järjestyi eilen. Maljoja nosteltiin, menneitä muisteltiin, valokuvia katseltiin. En olisi miestä tuntenut. Kehuinkin, että herra suorastaan säteilee arvovaltaa ja auktoriteettia, teinipoikana ei säteillyt. Rouva katseli kiinnostuneena minun tuomiani valokuvia teini-ikäisestä miehestään. Päätimme jatkaa nostalgiaa kesällä grillijuhlalla pariskunnan rivitalon takapihalla.

-        -

Seuraava juhla on huomenna, 14.3. Se on piin päivä. Päivä sattuu olemaan myös Albert Einsteinin syntymäpäivä. Matemaatikkokaverini järjestää juhlan, mutta kyllä sinne kelpuutetaan myös yksi humanisti. Maljoja taas nostellaan ja syödään pii-rakkaa, nostalgiasta en tiedä. Aiheeseen liittyviä laulujakin kuulemma on olemassa. Muille pii-juhlien järjestäjille liitän tähän linkin  (klik) , josta löytää materiaalia juhlan ohjelmaksi, mm. pii-kaulakorun ohje, pii-tanssin ohjeet, pii-korttipeli, pii-pizzaresepti ja pii-juoksukilpailu,

Yhdysvaltalaisessa järjestelmässä päivämäärän numerot ilmaistaan 3/14, ja se on myös piin karkea likiarvo. Tarkempi arvo näkyy tässä. Matemaatikot ilmeisesti muistavat koko ritirimpsun ulkoa. Paljastan nolostellen, että en itse muistanut vaan lunttasin sen tähän netistä.

Sitä seuraava juhla on ylihuomenna, 15.3. Sen nimi on maaliskuun idus. Sitä vietetään Julius Caesarin ja Brutuksen kohtaamisen muistoksi. Kohtaaminen päättyi Caesarin kannalta ikävästi. Juhlan järjestää tuttu historianopettaja. Varmaankin maljoja nostellaan, muusta ohjelmasta en tiedä. Monenlaista taikauskoa ja pahan ennustamista liittyy tapahtumaan. Maaliskuun iduksena saattaa myöhempienkin aikojen tyranneja kohdata katala kohtalo.

                                                      (Willian Holmes Sullivan 1888)

Viimeisiä kertoja?

Yhdysvalloissa on meininki muuttunut nopeasti, kun kristilliset konservatiivit saivat suuresta hurskaudestaan tunnetun miehen presidentiksi. Yhteiskunnan arvoja on heti ruvettu kääntämään  uuteen asentoon.

Ilmastonmuutos, tiede, rokotukset, tiedonvälitys, tasa-arvo, kehitysapu, Ukraina, woke, feminismi, kouluopetus ja yliopistot, faktantarkistus, maahanmuutto, mielenosoitukset ja muut höpsötykset ovat nyt muutoksen kourissa. Muutosta johtavat bisnes, salaiittoteoriat ja uskonto. Presidentin kabinetti rukoilee kokouksiensa alussa.

Uuden opin kärki-inhokki näyttää olevan feminismi ja sen mukana pride, me too, sukupuolivähemmistöt ja tasa-arvo. Kansainvälinen naistenpäiväkin liittyy aiheeseen.

Naisten asema liberaaleissa länsimaissa on pikkuhiljaa ollut paranemaan päin. Varsinkin nuorille tytöille on ollut voimaannuttavaa nähdä, että naisille on ollut lisääntyvässä määrin tilaa työelämässä asiantuntijoina ja kokeneina ammattilaisina ja politiikan huippupaikoilla. Kun nyt amerikkalainen muutos pääsee vauhtiin, naiset palaavat kotirouviksi – tai prinsessoiksi. Kertoohan Raamattu  arvojärjestyksen: kun on täytettävä lupaus Herralle, miehen arvo rahassa on 50 sekeliä, naisen 30 (Kolmas Mooseksen kirja 27: 2– 4)

Amerikan meininki leviää kyllä Suomenkin. Täällä on valmiina odottamassa samanlaista arvopohjaa. On poliittisia tahoja, jotka kääntävät jokaisen keskustelun kulttuuriseksi kaunaksi. Jos jossain näkyy kasvisruokaa, autoilun estämistä, seksuaalivähemmistöjen huomioimista, tuulivoimaa, opetussuunnitelmaa, kotouttamista, erilaisuuden hyväksyntää, Ylen ohjelmaa, viherpiiperrystä, oman puolueen rikostuomioita, faktantarkistusta, pyöräilyn olosuhteiden parantamista, taiteen rahoitusta tai muita arvopohjaisia aiheita, heti ilmestyy sosiaaliseen mediaan valtava joukko pöyristymään.  

Voi olla, että Kansainväistä naistenpäivää vietetään nyt viimeisiä kertoja julkisesti. Uudet tuulet pistävät tällaiset kiellettyjen listalle. Vaarasta piittaamatta rohkenen kuitenkin vielä toivottaa lukijoille oikein hyvää naistenpäivää ja menestystä päivän tavoitteille.

Pistän tämän luettavaksi hieman etuajassa, jotta mahdolliset huonomuistisetkin ehtisivät vielä reagoida ja hankkia vaikkapa pullon kuohuvaa. Naistenpäivä kun kuulemma on niitä merkkipäiviä, jotka helposti unohtuvat. Se olisi noloa.

Ja onhan niitä naistenpäivän suuria juhlamarsseja, ainakin Helsingissä. Sinne minäkin…

      (Kuva:  Kramppeja ja nyrjähdyksiä / Pauli Kallio & Christer Nuutinen / Suomen kuvalehti 2008)

Syttyykö?

Opiskeluaikaisen kaverin kanssa palattiin muistoihin. Kirjahyllystäni löytyi virikkeitä. Kaikenlaista sitä joutuikin lukemaan ja tenttimään. Sitä siinä iltaa istuessa mietittiin, oliko se kaikki kirjallisuudentutkimuksen teoria hyödyllistä ja tarpeellista. Uuskritiikit  ja sen sellaiset, joita paljon harjoiteltiin.

Tyylilajit, rytmikuviot ja monenmoiset muut tekstin ominaisuudet on tietenkin hyvä tuntea, samoin kirjallisuuden aikakausien virtaukset ja mestarit. Mutta tavallinen lukija ei teorian ja historian kautta taida lukemiseen syttyä.

Vähäiselle huomiolle opiskelussa jäi tunne-elämys ja innostus, joka syttyy, kun kirja on kädessä ja sivut alkavat kääntyä. Tai syttyy jos on syttyäkseen – aina ei syty.

Aiheeseen sopivasti liittyen huomasin Ylen Areenassa vanhan tutun elokuvan Kuolleiden runoilijoiden seura (ohj. Peter Weir 1989 / Dead Poets Society). Siinä tiukan kurin sisäoppilaitoksen pojat oppivat lukemaan kirjallisuutta niin, että eläytyminen ja tunne ovat ensisijaisia, teknisistä ominaisuuksista ei niin ole väliä.

Olen tullut ymmärtämään, että nykymaailmassa ihmiset eivät enää lue kirjoja, pojat eivät vallankaan. Jopa yliopistot ovat törmänneet ongelmaan, että opiskelijoille on ylivoimaista lukea kokonainen kirja.

Miten tässä näin on päässyt käymään? Minun aikanani kirjallisuustieteen opiskelijat joutuivat lukemaan teoriakirjojen päälle vallan hemmetinmoisen määrän kaunokirjallisuutta. Eikö onnistu enää?

Kuolleiden runoilijoiden seuran pojatkin innostuivat, kun originelli opettaja heidät siihen villitsi. Opettajalle itselleen siinä ei hyvin käynyt, mutta elokuvan liikuttava loppukohtaus antaa ymmärtää, että näihin poikiin runojen lukemisen intohimo syttyi.

                   (Kuvat: Peter Weir: Kuolleiden runoilijoiden seura - Yle Areenassa 25.3. 2025 saakka)