Salatut viestit

 

Vanhassa Aku Ankassa intiaanit lähettävät savumerkeillä viestejä toisilleen. Yritin etsiä lehteä

mutta en löytänyt. Ei myöskään Sudenpentujen käsikirjasta löytynyt. Olisin yrittänyt ottaa oppia. Vain Mikki Hiirestä löytyi kuva, mutta Mikin taito tuskin ylsi intiaanien tasolle.

Seuraavaksi yritin etsiä Googlesta tietoja savumerkeistä, mutta sitäkin oli niukalti. Ei kai sitä liiemmin ole missään muualla kuin intiaanien perinteissä. Salattua tietoa! Edes Vatikaanissa ei ole opittu kuin yksi savumerkkiviesti. Valkoinen savu tupruaa piipusta, kun uusi paavi on saatu valituksi. Ja siinä kaikki.

Seuraavaksi etsin tietoa muista salakirjoituskeinoista. Niitä on vaikka mitä. Jo Caesar aikoinaan kehitti itselleen yhden. Siinä kirjain vaihtui toiseksi aakkosissa kolmen kirjaimen päähän  A:n kohdalle kirjoitettiin E jne.

Sitten muistin, että onhan Suomessakin kehitetty oma salakirjoitus. Sen teki Jalmari Finne Herrasväki Kiljusen seikkailuissa.

Onneksi minulla Kiljuset löytyvät kirjahyllystä. Ohimennen tulin lukaisseeksi koko sarjan. Eivät ne kovin paksuja kirjoja ole.

Kiljuset on mainio sarja vuosilta 1915 – 25. Lastenkirjallisuudessa oli aivan ennenkuulumatonta kuvata perhettä, joka karnevalisoi perinteisiä tapoja ja yhteiskunnan instituutioita. Kiljuset pistivät käyntiin omansorttisensa kansalaistottelemattomuuden. Isä-Kiljunen jopa käänsi koulujärjestyksen päinvastaiseksi heti kun oli päässyt presidentiksi.

Närkästystähän sellainen tietysti aiheutti arvovaltaisilla tahoilla. Satiiri oli yleensäkin vielä vierasta. Mutta lapset pitivät kertomuksista, joissa ei yritetty opettaa mitään.

Kuvassa Kiljusten salakirjoitusohjeet.

 

Yksi anarkistinen teko päivässä

 

Onpa antoisa kirja. Fiksuja juristeja on muitakin kuin Kemppinen.

Legendaarinen Wanhan valtaus tapahtui 1968. Siitä tuli 1960-luvun radikalismin symboli. Yhdellä valtaajista oli päällään frakki. Hän oli Matti Wuori (1945 – 2005), josta tuli kansalaisaktivisti ja yksi aikansa merkittävimmistä asianajajista ja myöhemmin europarlamentaarikko sekä kansainvälisen Greenpeacen puheenjohtaja..

Omien sanojensa mukaan Wuori oli kolmeatoista kieltä puhuva keikari, joka juristina oli erikoistunut ”jumalanpilkkaan, Suomen lipun ja valtakunnanvaakunan häpäisemiseen, sukupuolikurin ja säädyllisyyden loukkaamiseen, aseistakieltäytyjiin ja yllytysoikeudenkäynteihin”.  Hänen mukaansa yksi anarkistinen teko päivässä pitää mielen virkeänä. Uransa loppupuolella hänestä oli tullut jonkinlainen ”valtakunnanviisas”, miltei Haavikosta seuraava.

Oikeustieteen emeritusprofessori Kaarlo Tuorin kirja ystävästään Matti Wuoresta ja suomalaisen yhteiskunnan muutoksesta julkaistiin 2023.

Wuoren oikeustapaukset ovat nimenomaan kertomuksia Suomesta. Kirja on kuvaus suomalaisen yhteiskunnan muutoksesta: yhdenlainen kertomus siitä, miten Suomesta tuli moderni oikeusvaltio, jossa perus- ja ihmisoikeudet sekä sanan- ja ilmaisuvapaus alkoivat käräjllä käydyn kiistelyn kautta rajata viranomaisten mielivaltaa. Tuori kuvaa, miten perus- ja ihmisoikeudet alkoivat Matti Wuoren työn kautta hiljalleen juurtua suomalaiseen oikeuskulttuuriin. Hän harjoitti ”strategista asianajoa”.

                                          (Aki Kaurismäki: Mies vailla menneisyyttä)

Kirja on yllättävän helppolukuinen, vaikka siinä selostetaan juridisia kuvioita. Se on täynnä tunnetta, elämää ja traagisia kohtaloita. Ja erityisen meheviä absurdeja tilanteita. Kaiken yllä leijailee Wuoren persoona – älykäs, ironinen, oikeudentuntoinen, pateettinen, narsismiin taipuva.

Käsiteltäviä käräjätapauksia ovat mm. taiteilija Harro Koskisen Sikamessias-taulu ja siitä aiheutunut jumalanpilkka-oikeudenkäynti, aseistakieltäytymiseen liittyvä yllytysoikeudenkäynti, Iranin šaahin Suomen vierailua vastustavien mielenosoitusten oikeudenkäynti sekä ensimmäisiin turvapaikanhakijoihin liittyvä oikeudenkäynti.

Kirjallisuuden ja taiteen ystävä ja suurkuluttaja Wuori oli. Hän sai jopa näytellä asianajajan roolin Aki Kaurismäen elokuvassa Mies vailla menneisyyttä (kuva).

Pitäisikö olla huolissaan?

Tavallisesti hyvin luotettavaksi tietolähteeksi tunnettu amerikkalainen showtähti on kertonut, että Springfieldin kaupungissa Ohiossa haitilaiset pyydystävät ja syövät kantaväestön lemmikkieläimiä, kuten kissoja ja koiria.

Siitäkös mekkala on noussut. Väitteen todenperäisyyttä on jopa uskallettu epäillä. Puhuuko veitikka totta vai pilaileeko?

Eikös Suomessakin ole esitetty televisiossa ohjelmaa nimeltä Pitäisikö olla huomissaan? Ja vuosia aikaisemmin ohjelmaa nimeltä Valehtelijoiden klubi? Tyylilaji oli kai satiiri, joka on yksi huumorin lajeista. Sitä kuulemma hölmöt eivät ymmärrä huumoriksi vaan ottavat tosissaan.

Syömiseen liittyvästä satiirista mieleen nousi heti eräs Swift, etunimeltään Jonathan, ei Taylor. Tämä jälkimmäinen kuuluu suhtautuvan penseästi mainitun amerikkalaisen showtähden puheisiin. Jonathan (1667 – 1745) sen sijaan oli menestynyt angloirlantilainen kirjailija, jonka tunnetuin teos on Gulliverin retket. Näiden kahden Swiftin mahdollisesta sukulaisuudesta minulla ei valitettavasti ole tietoa. Jotain yhdennäköisyyttä olen havaitsevinani erityisesti suun ja leuan piirteissä.

                                                      Swift Taylor                Swift Jonathan

Jonathan Swift esitti aikanaan kirjoituksessa nimeltä Vaatimaton ehdotus, joka estäisi Irlannin lapsia olemasta taakaksi vanhemmilleen (A Modest Proposal – 1729), että lapsista voitaisiin laittaa herkullista ruokaa. (Kissojen ja koirien herkullisuudesta en löydä mistään mitään tietoa)

Monet uskoivat hänen olevan tosissaan. Swift kuitenkin pyrki osoittamaan, miten julmasti englantilaiset alistivat vihreän saaren köyhää väestöä, mutta hän sai satiiria ymmärtämättömiltä lukijoilta osakseen kannibaalin maineen. Kirjailijan mukaan hänen ehdotuksensa toteuttaminen vähentäisi katolisten määrää ja saisi miehet kohtelemaan vaimojaan paremmin, koska he tietäisivät, miten paljon rahaa vauvalla voitaisiin ansaita.

 

                                                              Jonathan Swift: Vaatimaton ehdotus, 

                                                joka estäisi Irlannin lapsia olemasta taakaksi vanhemmilleen

2400 aamua

Lukaisin läpi Virsikirjan. Aikamoinen urakka. Pienikokoiseen kirjaan on mahtunut peräti 679 runoa. Pitkiä runoja useimmat.

Oli outo elämys huomata, kuinka paljon kirjassa on virsiä, jotka osaan. En tarkoita, että osaisin ulkomuistista ruveta kokonaisia säkeistöjä lausumaan. Tarkoitan, että sanat ja sävel alkavat hiljaa soida päässä, kun silmä riveiltä tuttuja säkeitä lukee. Osaisin näitä laulaakin, jos minulla olisi lauluääntä.

Tuttuus perustuu suureen määrään toistoja. Minun sukupolveni koulunkäyntiin kuului aamuhartaus joka ikinen aamu alakoulusta lukioon. Luokat marssitettiin juhlasaliin, riveissä seisottiin ja kuunneltiin opettajien vuoroaamuina pitämiä hartauspuheita, ja lopuksi veisattiin virsi.

Jos lasketaan, että koulupäiviä vuodessa oli hieman alle 200, kahdessatoista kouluvuodessa aamuhartauksia ja virsiä kertyi lähes 2400, meillä luokalle jääneillä enemmänkin. Lisäksi virsien sanoja oli usein ulkoläksynä musiikin tunneilla. Kyllä siinä virsien sanat ja sävelet syvälle muistiin säilöytyivät.

Erittäin tehokasta uskonnon (mutta samalla osittain myös kulttuurihistorian) pakkosyöttöä. Vapautuksia uskonnonharjoituksista ei juuri ollut. Joskus taisi joku yksittäinen vapautettu seisoa kiusallisesti juhlasalin ovenpielessä eteisen puolella. Siihen pääsivät myös rukouksissa pyörtyneet, jotka pelkäsivät tulla seisomaan saliin.

Tämä hyllyssäni oleva Virsikirja on kouluajoilta. Virsikirja piti olla kourassa aamuhartauteen mennessä. Minun kirjassani on vielä tallella pellavakankainen kansisuoja, johon alaluokan käsityötunnilla tehtiin ristipistona kirjan aatesuunnan ilmaiseva symbolikuvio.

Kansakoulun puolella pikkulapset vielä lauloivatkin. Keskikoulussa ja lukiossa yhteislaulu oli  enimmäkseen musiikinopettajan yksinlaulua. Ehkä muutamat kiltit tytöt hieman osallistuivat, mutta pubispojat eivät.

Olen tullut ymmärtämään, että minun virsikirjani ei ole ajan tasalla. Nykykirjaan on otettu uusia virsiä ja vanhoja poistettu. Eipä haittaa, en ole rippikoulun jälkeen (1965) kirkossa käynyt. Mutta se kiinnostaa, millä perusteella valintoja ja poistoja on tehty. Kävi nimittäin ilmi, että se virsi, jonka sanoja olin etsimässä, ei ole enää mukana nykykirjassa.

Miksi ihmeessä? Virsi 440 olisi nykymaailmassa – ja Suomessa! – erityisen ajankohtainen. Mutta kai se on totta, että nykykirkko ja  -politiikka ovat päättäväisesti etääntyneet kauas alkukristillisistä ihanteista.  

Virren 440 alkuperäisen ruotsinkielisen tekstin “Den rätt som nu är fallen”  kirjoitti piispa Haqvin Spegel 1680-luvulla. Pohjautuu Psalmiin 58. Ensimmäisen suomennoksen teki Elias Lönnrot.

 

  

Sex-kabaree

Kirja- ja äänilevyhyllyni ovat vähän kuin jalokivikaivos. Kun syvemmälle tonkii, aina joskus löytyy aarre.

Pyyhin pölyjä takimmaisen lokerikon LP-levyjen kansista. Erään levykansion sisältä pilkisti pahvinen kulma. Se oli tämä: 

En muistanut, että minulla on tällainen. Olisikohan puolisen vuosisataa siitä, kun olen tämän levyn kuunnellut. Sen sijaan muistan hyvin esityksen, josta tämä äänilevy on peräisin. Pääsin nimittäin itse paikalle yhteen esitykseen.

Helsingin teiniteatteri valmisti alkuvuodesta 1967 esityksen nimeltä Sex-kabaree. Esityspaikka oli Helsingin työväenopisto Helsinginkadulla Kalliossa. Minä olin mukana kotikaupunkini teiniteatterin retkellä katsomaan tätä esitystä. Pikkubussilla olimme matkalla ja yötä myöten palattiin kotiin.

Esitys aiheutti julkisuudessa pientä kohua, kuten seksiasiat aina, varsinkin siihen aikaan. Kohu oli melko aiheetonta, sillä asialinjalla pysyttiin, vaikka koulujen häveliästä seksuaalivalistusta pilkattiinkin. Kirkon puritaanisuus sai myös osansa.

60-luvun loppupuolta nimitetään ”vapaan seksin” ajaksi. Nimi on liioittelua, mutta jonkinlaista pohjaa siihen suuntaan antoivat aikakauden uudet ilmiöt, kuten e-pillerit, nuorisomuodin minihameet sekä puritaaneja hätkähdyttänyt seksuaaliaiheita estottomammin käsittelevä julkinen puhe.

Taide oli tässä vahvasti mukana. Kirjallisuudessa sensuuri ja käräjöinti saivat skandaaleja aikaan. Ilveilyn huippu taisi olla laulaja M. A. Numminen, joka vietiin Jyväskylässä yliopiston juhlasalin näyttämöltä poliisiasemalle, kun hän oli laulanut ”Mitä nuoren aviomiehen tulee tietää” ja ”Jenkka ulkosynnyttimistä” –nimiset itse säveltämänsä laulut. Kuulustelussa kävi ilmi, että laulujen tekstit olivat suoraan sukupuolivalistuksen opaskirjasta. Ei sellaisessa kai mitään laitonta tai sensuroitavaa voi olla! Ei löytynyt lakipykälää rangaistuksen perustaksi. Omintakeinen esitystapakaan ei ollut rangaistavaa.

Mielenkiintoista on lukea Sex-kabareen tekijöiden nimilistaa. Siinä on melkoinen määrä nuoria lupauksia, joista tulevina vuosikymmeninä kuultiin paljon. Tuttuja teatterintekijöitä, muusikkoja, säveltäjiä, toimittajia, kirjailijoita. Ihan kuin Suomen kulttuurielämän yksi tärkeistä lähtöpisteistä olisi juuri tässä. – Ja luontevan seksipuheen lähtöpiste myös.

Yle Areenassa näyttää olevan muutaman minuutin pätkä tästä esityksestä ja siihen liittyneestä seminaaripuheesta. Yritin katsoa, löytäisinkö itseni yleisöstä, mutta en löydä. Kai niitä esityksiä oli monta. Katsomaan pääsee tästä:  (Klik). 

 

- - niin että heilahtaa

”Kirjoitus on onnistunut, kun se saa lukijan vähän heilahtamaan.”

Aika hyvä tavoite, täytyy myöntää. Sitaatti (jonka tekijän nimeä en ole huomannut pistää muistiin), nostaa kuitenkin paineita. Ei lukija noin vain heilahda. Tekstin pitää osua. Jos kunnolla osuu, lukija suorastaan nytkähtää. Pienestä hipaisusta ehkä hieman värähtää.

Edellisen kappaleen ampumiseen viittaavat metaforat aiheuttavat ns. tyhjän paperin kauhun. Olisi pakko saada lukija heilahtamaan, mutta entä jos sormet ovat kankeat ja ajatukset sykkyrässä? Näin käy erityisesti pitkän kirjoitustauon jälkeen.

Tulin katsoneeksi kalenteria ja huomasin, että kesä taitaa olla kääntymässä lopuilleen. Minulla kesä on aina ollut kirjoitustauon paikka.

Kirjoittamiseen tavallaan addiktoituu. Se ei pitkän päälle ole terveellistä. Kunnon tauko kirjoittamisessa on vähän kuin tipaton tammikuu eräässä toisessa addiktiossa.

Totaalinen kirjoitustauko oli helppo toteuttaa niin kauan kuin vietin kesät maalla. Kaikki muu jäi pois, vain yksityiset sähköpostit ja tekstiviestit hoidin – nekin laiturinnokassa yöaikaan.

Nyt kaupunkilaiskesän kirjoitustorjunta ei ollut yhtä armoton. Jotain pientä näpyttelin harvakseltaan. Ei koneita millään malta jättää avaamatta, kun ne kosketusetäisyydellä työhuoneen kirjoituspöydällä sijaitsevat.

Mutta nyt olisi aika saada jumi auki ja kirjoituskone käyntiin. Mikä neuvoksi? Ei tässä nyt parane jäädä inspiraatiota odottamaan.

Olisiko edes ohjeista ja opaskirjoista apua?

Kuvassa olevat kirjat alkaen ylärivistä vasemmalta

·          Enwald Liisa: Luova kirjoittaminen // Nuoren voiman liiton kirjoittajakurssi  / Gummerus 1980

·          Harjunen – Arvilommi (toim.): Kuinka teksti kirjoitetaan omaksi? ÄOL:n vuosikirja 2013 / ÄOL

·          Doubtfire Dianne: Aiotko kirjoittaa romaanin? suom. Liisi Huhtala / Kirjayhtymä 1987

·          Linnakylä – Marttinen – Olkinuora: Prosessikirjoittamisen opas / Otava 1988

·          Tuhkanen Totti (toim.): Esseet – ohjeita ja esimerkkejä / Turun yliopisto 1995

·          Lieko – Lehikoinen – Laaksonen – Kiuru: Ohjeita tutkielman kirjoittajille / Gaudeamus 1981

·          Viksten Vilho: Luova kirjoittaminen / Yleisradion julkaisusarja XLI  / Yleisradio  1973

·          Martinheimo Asko: Hyvä lause – Virikkeitä luovaan kirjoittamiseen / WSOY 1990

·          Korolainen Tuula (toim.): Kynäniekka – Harrastajakirjoittajan tukikurssi / Yleisradio Opetusohjelmat 1979

·          Waltari Mika : Aiotko kirjailijaksi? / WSOY 1935

·          Kauppinen Anneli – Laurinen Leena: Tekstejä teksteistä Tekstilingvistiikan sovelluksia / Suomalaisen kirjallisuuden seura 1984

·          Martinheimo Asko: Parempi lause – Uusia virikkeitä luovaan kirjoittamiseen / WSOY 2000

·          Mäkinen Kirsti (toim.): Kirjoita itsesi maailman väleihin – Esseitä esseistä / SKS 1997

·          Linna Helena: Kirjoittamisen suuri seikkailu / WSOY 1994

·          Andersson Claes: Luova mieli – Kirjoittamisen vimma ja vastus / Kirjapaja 2002

·          Koli – Tolkki-Tammi (toim.): Puumerkistä sähköpostiin - kirjoittamisen opetuksen suuntia / ÄOL:n vuosikirja 1995 / ÄOL