Varmuus

Suomen kirjallisuuteen ilmestyi 1990 uusi nimi, Eva Wein. Hänen esikoisteoksensa nimi oli Puolimaailman nainen.

Esikoisteos sai varsin myönteiset arvostelut. Minäkin luin kirjan heti tuoreeltaan ja muistan pitäneeni kovasti. Takakannessa kirjaa kuvataan näin:

Latautunutta, eroottista esikoisproosaa. Unia, muistoja, omaelämäkertaa. Aiheet kulkevat Sipoon puolijuutalaisista lapsuusmuistoista pääkaupungin yöhön ja sitä tietä Eurooppaan: Berliiniin, Varsovaan, Wieniin. Liftarin ja interreilaajan päiväkertomusten rinnalla kulkevat yövoittoiset vahvasti eroottiset päiväunet: kirjoittaja kuvittelee sen, mistä todellisuus näyttää vain orastavan idun: pieni puolalainen tyttö sodanjälkeisessä Berliinissä paljastuu omaksi äidiksi, rakkaudeksi, joka livahtaa käsistä, jää elämään nopeissa sakraaleissa mielikuvissa.

Eva Weinin toinen kirja ilmestyi 1992. Sen nimi on Kulkue – vaellusfresko. Sen kanssa minulle tuli pieni ongelma. Kirjan alussa nimittäin lukee, että se on omistettu Aleksei Kareninille.

Totta kai kirjallisuusihminen Aleksei Kareninin tietää. Hän on Leo Tolstoin kirjan Anna Kareninan aviomies.

Tällainen omistus vaikutti tietysti kirjan lukutapaan. Luin Kulkuetta tarkkaillen, mihin omistus viittaa. Luin uutta kirjaa ikään kuin Tolstoin kirjan läpi etsien yhtymäkohtia.

Aivan ilmeisiä perusteita omistukselle en huomannut. Jotain symbolitason yhtäläisyyksiä oivalsin. Tunsin olevani varma oivalluksestani. Mikään ei ole niin ihanaa kuin varmuus.

Nyt, 32 vuotta myöhemmin, asia selvisi lopullisesti. Kävi niin kuin Brecht varoitti: ” Varma ei ole varmaa, mikä on, ei pysy”  (”Das Sichere ist nicht sicher. So, wie es ist, bleibt es nicht”)

Aleksei Karenin oli kirjailijan kissan nimi. Kirjailija oli vetäytynyt kesämökille kirjoittamaan, ja kissa makaili kirjailijan vieressä korituolissa koko kirjoitusprosessin ajan. Kun työ valmistui, kissa katosi.

Ihan hyvä perustelu omistuskirjoitukselle. Voi tietysti epäillä, että omistuskirjoitus ilman selitystä oli kieromielinen ansa meille intertekstuaalisella osaamisella viisasteleville kirjallisuusihmisille.

Oli tässä Eva Weinissa toinenkin kieromielinen ansa, johon kaikki lukijat lankesivat. Eivät edes kriitikot sitä huomanneet. Melkoinen hämäysoperaatio kustantamossa hämäyksen toteuttamiseksi tehtiin. Totuus paljastui vasta, kun Eva Weinin Kulkue valittiin Finlandia-palkintoehdokkaaksi. Palkintojenjakotilaisuudessa ehdolla olevien pöytään marssi muina naisina yksi kirjailija, jonka nimeä ei ehdokaslistassa ollut.

Eva Weinin oikea nimi oli Pirkko Saisio.

(Lähdeteos: Heini Junkkaala, Pirkko Saisio – sopimaton  WSOY 2023) 

(Kuva: Pekka Vuori)

P.S. Aleksei Karenin palasi juoksultaan muutaman viikon kuluttua. Kirja oli silloin jo painossa.

 

Noudatanko suositusta?

Tunnetusti epäluotettavalta taholta saamani suosituksen mukaan minun kannattaisi ostaa juoksumatto.

Suositus tuli, kun valitin, että maailmassa ei ole tylsempää puuhaa kuin kuntopyörällä polkeminen.  Juoksumatto olisi kuulemma ratkaisu tylsyyteen. Tonnilla saisi hyvän. Suosittelija itse voisi järjestää minulle kymmenen prosentin kanta-asiakasalennuksen.

Tiedä nyt tästä. Katsoin netistä kuvia. Ero on siinä, että toisessa istutaan, toisessa kävellään. Vaikuttaako se nyt niin paljon tylsyyteen? Juoksemaan en usko riehaantuvani – se on niin ruman näköistäkin touhua.

Sillä on iso merkitys, kuka mitäkin suosittelee tai yllyttää.

Nuorisosarjalainen kantoi kellarikomerooni ison pinon Hämähäkkimies-sarjakuvalehtiä. Suositteli luettavaksi, sillä hän tietää minut sarjakuvien ystäväksi. Olisi kuulemma virkistävää luettavaa paksujen kirjojeni seassa. Yhden jo luin. En erityisemmin innostunut. En edes virkistynyt.  Luen kyllä joskus toisenkin, vaikka epäröin. Moraalidilemma ehkä tulossa, jos en toisestakaan innostu. Kiitänkö hyvästä suosituksesta ja kysyn, olisiko näitä lisää?

Blogeista löytyy usein kiinnostavia suosituksia kirjoista, elokuvista, dokumenteista ja sarjafilmeistä. Pistän niitä muistiin punakantiseen vihkoon ja kokeilen. Nytkin on kaksi sarjaa juuri aloitettuna: Das Boot ja Mahdoton tapaus. Molempien ykkösjakson jälkeen tuntuma on ihan eri tasolla toiveikas kuin tuossa sarjakuvassa.

Pari talvea sitten jouduin tutussa äijäporukassa järven jäälle pilkkiongelle. Muutama tunti meni, mitään saalista ei tullut. Lupasin hiljaa mielessäni, että tähän touhuun en toista kertaa suostu, vaikka kuinka yllyttäisivät. Sitä vaan olen mielessäni pyöritellyt, miten kutsu hienotunteisesti torjutaan, kun sellainen joskus taas tulee.

Kauan sitten Längelmäveden kesäkotini naapuruston hirviporukka yllytti minua liittymään seurueeseen. Siitä tuli pitkä rimpuilu ideaa vastaan. Ei auttanut, että minulla ei ole pyssyä. En tainnut uskaltaa sanoa olevani sivari – sellainen ei ole isäntien piireissä miehekästä. Olisin kuulemma voinut olla hyödyksi ties missä aputehtävissä, tähystäjänä, torven soittajana ja kahvin keittäjänä.

Siinä kohdassa päässä vilahti ilkimyksellinen ajatus. Mitäpä jos menisin kahvinkeittäjäksi mutta yllättäisin isännät innovatiivisella idealla ja keittäisinkin nuotiolla yrttiteetä, vaikkapa kamomillaa, salviaa tai sitruunamelissaa.

En suostunut, en vaikka kuinka yllyttivät. En minä metsästystouhuun voi osallistua missään tehtävissä – mutta sitä en tietenkään ääneen sanonut. - Sopu sentään säilyi.

Yllytyksistä ja miehekkäästä meiningistä puheen ollen: yksi erinomainen suositus oli sarja Babylon Berlin, josta kuva.

 

Rienausta

Taas ilmestyi kiinnostava kirja.

Tätä onkin odotettu. Paavo Rintala näyttää joutuneen unohduksiin nykylukijoilta, joten ehkä tämä uutuus palauttaa hänet huomionarvoiseksi uusillekin lukijoille.

Näin jälkeenpäin on vaikea ymmärtää niitä kohuja ja skandaaleita, joita Rintala kirjoillaan sai aikaan. Mummoni ja Mannerheim (1960) ymmärrettiin kriittiseksi arvovaltaista sotamarsalkkaa kohtaan ja Sissiluutnantti (1963)  esitti sodassa palvelleet lotat inhimillisinä olentoina, joilla saattoi olla jopa seksuaalisia haluja.

Voiko pahempia loukkauksia enää keksiä? Sietämätöntä, että moista roskaa Suomessa saa julkaista. Närkästyneet luonnehtivat Rintalaa muun muassa kääpiösieluiseksi tyhjätaskuksi, joka koetti täyttää mahansa ja kukkaronsa marskia ja lottia herjaamalla.

Ja kohta perään kirjallinen meno ja meininki vain yltyi. Hannu Salama kirjoitti Juhannustanssit (1964).  Siitä nousi entistäkin isompi meteli, sillä ”herjaamisen” kohteena oli edellisiäkin ylempi taho, itse Isä Jumala. Käräjille siitä kirjailija päätyi.

Näiden tapahtumien värikkäistä käänteistä voi lukea tarkemmin tästä artikkelista: (KLIK)  

Tällaista hupia ei enää ole. Nämä olivat ikäisilleni kirjallisia sukupolvikokemuksia, joista jäi iso muisto.  Niistä kirjoitettiin paljon ja julkaistiin sekä pilakuvia ja pakinoita että tutkimuksia. Irvileuoille riitti aineistoa.  Asenne levisi laajalle.

Kuulun sukupolveen, joka riekkui ja rienasi ja puhui välillä läpiä päähänsäkin ärsyttääkseen itsehyväistä porvarillista asennetta ja lyödäkseen ”tuhannen p----n päreiksi” silloisen hienostelun, jossa tuhmia puhuneiden suut suljettiin tai pestiin saippualla.

Sitä vaan mietin, että onkohan se asenne ihan kokonaan loppunut vieläkään.

(Kari: Arijoutsin joulupippuri 1964)

 

Kyllä muistan

Eräs tuttava kertoi kirjoittavansa muistelmiaan. En ollenkaan yllättynyt.  Lisäksi hän kertoi mainitsevansa minutkin muutamassa 1970-luvun kohdassa.  Sekään ei yllätä.

Vähän kuin olisi lupaa pyytänyt. Että ei kai minua haittaa, jos mainitsee. Vielä hän ei olut varma, tuleeko nimi esiin vai ilmaiseeko hän jotenkin anonyymisti ”eräs ystävä” tai jotakin sellaista.

Ei ollenkaan haittaa. Ystäviä todellakin oltiin ja ollaan edelleen, vaikka usein ei tavatakaan. Kyllä minä ne samat muistan. Tuttavapiiri kyllä tunnistaa, kuka tämä ”eräs ystävä” on. Ja näitä ”eräitä ystäviä” riittää kirjaan isompikin joukko.

Lauantain (09.03.24) HS kirjoitti pitkän jutun ihmisistä, jotka ovat tunnistaneet itsensä tutun kirjailijan romaanihenkilön mallina. On aiheutunut riitoja ja pahaa mieltä. Kuva ei aina ole ollut kaunis. Toisaalta vääriä tunnistuksia on myös ollut. Eräs tuttu kirjailija kertoi joutuneensa hankaluuksiin tällaisessa tapauksessa. Joku kiivas lukija oli ”tunnistanut” itsensä kirjasta eikä millään suostunut uskomaan epäilyä aiheettomaksi.

Muistelmat ja elämäkerrat ovat suosittuja.  Kun katselen omaa toteutunutta lukulistaani viime vuosilta, huomaan, että juuri tähän suuntaan minunkin valintani ovat painottuneet.

Aivan erityistä viehtymystä huomaan tunteneeni kirjoihin, joissa kerrotaan suunnilleen itseni ikäisten ihmisten elämästä. Tuttu aikakausi, samansuuntaiset elämänvaiheet, sukupolvikokemukset, tutut paikat, usein tutut henkilötkin. Näistä lukee mielellään – ihan kuin minä itsekin pyörisin siellä kertomuksessa mukana.

Tässä näitä sukupolvikuvauksia – seassa toki muutaman vanhemmankin kirjailijan henkilökuvia. Mutta kaikkien näiden nuorempien kanssa olen sattunut kulkemaan hyvin paljon samoja reittejä, jotka hyvin muistan.

 

Kiiltävä olla pitää

Vanha kaveri kävi kylässä. Niin kuin aina, nautimme virvokkeita ja katselimme vanhoja valokuvia. Erityistä huomiota kiinnitettiin kuviin, joissa näkyi lapsuuden autoja.

Minun perheeni hankki ensimmäisen autonsa 1956. Sen nimi oli Ifa F8. Muistan kun se tuli pihaan. Se oli tosi hieno. Elämä muuttui heti herraskaisemmaksi. Ifan kyljet olivat jonkinlaista pahvia; kun siihen koputti, kuului jännittävä kumahdus.

Kuva on hämäystä. Siinä isä istuu kuskin paikalla. Ei se niin mennyt. Ajokortin ajoi äiti. Isä rakensi Ifalle autotallin tuohon saunan ja liiterin jatkeeksi. Siitä tehtiin niin suuri, että ikkunan kohdalla oli tilaa höyläpenkille. - Ajokortin isä hankki vasta pari vuotta myöhemmin. Äiti pelkäsi peruuttaa Ifan talliin, vaikka tehtiin leveä ovi. Isä hoiti peruuttamisen ilman ajokorttia.

En koskaan tullut kysyneeksi, miksi ajokorttien järjestys oli näin epätavallinen.Isän kantti kesti istua naiskuskin vieressä. Ehkä oudon järjestyksen syy oli työmatkojen pituus. Äidillä oli matkaa pari kilometriä, isällä vain puoli kilometriä. Äiti ajoi Ifalla töihin hyvällä ilmalla, mutta sateella hän meni polkupyörällä. Ifaan olisi tullut tahroja.

Seuraava automme oli Folkkari. Sitäkin varjeltiin sateelta. Autotalli oli valmis, kuten kuvasta näkyy. Sähköpylväskin pystytettiin oven pieleen johtoa varten. Valoisassa tallissa oli mukava vahata Folkkaria kiiltäväksi – minäkin opin.

Seuraava auto oli Vauxhall Victor.  Sillä retkeiltiin kesälomilla pitkin maailmaa eli Ruotsissa ja kerran jopa Tanskassa. Isä ajoi, äiti vahti vieressä, ettei nopeusrajoitus ylity. Minä olin vähän toisella kymmenellä ja luin takapenkillä kirjoja. Takakontissa oli teltta, ilmapatjat, retkipöytä ja jakkarat sekä priimuskeitin. Ja trasselia ja vahaa. Ulkomailla pitää näyttää siistiltä!

Sitten tuli Opel Rekord. Telttaretket jatkuivat mutta minä enimmäkseen onnistuin rimpuilemaan niistä vapaaksi. Kun olin 17, isä hommasi opetusluvan. Opetus oli usein suhteellisen sopuisaa. Inssiajon suoritin samana päivänä kun täytin 18. Opelilla ajelin  abivuoteen asti. Punaisessa pinnassa pöly ja kura näkyi harmillisen hyvin. Sitten ostin omilla tienesteilläni vanhan Rättisitikan ja yo-tutkinnon jälkeen muutin Tukholmaan. Sitikkaa ei tarvinnut vahata ollenkaan. Kyljissä oli kukkatarroja ja muita koristeita.

Autotallin ovi kävi kapeaksi jo Vauxhallilla, ja Opelilla teki jo tiukkaa. Äiti ei uskaltanut yrittääkään ajaa sisään. Leskeksi jäätyään hän luopui Opelista. Seuraavan auton valinnan keskeinen kriteeri oli kapeus. Kapea auto löytyikin. Sen nimi oli Lada. Äiti rohkaisi mielensä ja oppi peruuttamaan talliin. - Toinen kriteeri oli, että Ladaa ei tarvinnut kaiken aikaa vahata.

 

Nuori ja notkea

Aina välillä näitä on ennenkin ollut, mutta kyllä tämä nyt on hankalimmasta päästä. Sopivaa asentoa ei meinaa löytyä.

959 sivua, noin 7 cm paksu, painava kuin miesten kuula. Puntaria minulla ei ole – en saa mitatuksi, kelpaisiko tämä kuulantyöntövälineeksi. Pienenpuoleista pränttiäkin vielä. On siinä kirjalla mittaa.

Melkein sata sivua olen lukenut ja hyvin vetää. Pää nauttii virkeästä tekstistä mutta kädet väsyvät. Tavallinen lukuasento nojatuolissa ei ole hyvä.

Miten asettuisin lukeman?

Jos pistän kirjan pöydälle, lukuasento tulee niskasta ryhdittömäksi. Pää on etukenossa, leuka melkein rintaa vasten. Ainoa kelvolliselta tuntuva asento on mennä sohvalle selälleen, kasata tyynyjä hartioiden ja niskan alle ja asettaa kirjan paino ylävatsan päälle. Tämä taitaa olla ainoa tietämäni hyöty, joka isonpuoleisesta johtajanvatsasta on. Pysyy kirja riittävän lähellä ja riittävän korkealla ilman käsivoimia.

Mutta mutta…

Liiallisesta makailusta minua juuri moitittiin. Olen kulkenut fysioterapeutilla selkävaivoja korjaamassa. Selkälihaksia pitäisi vahvistaa, jotta ryhti pysyisi suorana ja notkeus paranisi. Nuori notkea naisterapeutti yrittää hyppyyttää minua oikein kunnolla. Tätä vauhtia olen kesään mennessä sellaisessa notkeustilassa, että voin tuosta vain pinkaista 110 metrin aidat ja osallistua seiväshyppyyn.

Tästä painavasta kirjasta en taida mainita hänelle mitään. Luultavasti hän määräisi minut lukeman kirjan suorana seisten kirja eteen suoriksi ojennetuissa käsissä.