Parempaakaan tekemistä

On vaaalipäivän aamuyö. En ole paljon ehdokkaiden televisioväittelyitä katsellut enkä vaalikoneita kokeillut. Tiesin ilmankin, ketä äänestän.

Äänestin ennakkoon. En taktikoinut, vaikka selvää oli, että ehdokkaani ei pääse toiselle kierrokselle. Luotin, että toissijainen ehdokkaani pääsee. Sitten äänestän häntä.

(Kuvassa entisiä vaalien voittajia Neitsytpolulla sijaitsevan  ravintola Saslikin Presidentti-kabinetin seinällä. Siellä olin äskettäin viettämässä erästä vuosijuhlaa.)

Viime hetkillä on kuitenkin noussut epävarmuutta. Entä jos toissijainen ehdokkaani ei pääsekään jatkoon?  Voiko käydä niin, että joudun kakkoskierroksella äänestämään ehdokasta, joka ei ole edes kolmossijalla arvostuslistallani estääkseni kaikkein kammottavimman vaihtoehdon nousun presidentiksi?

Taitaa käydä niin, että illalla katson televisiosta vaalitulosohjelman, vaikka parempaakin tekemistä olisi tarjolla.

Parempaa tekemistä on ollut myös noiden runsaiden vaalikeskustelujen aikaan. Olen katsellut elokuvia ja dokumentteja.

Kaija Saariahosta kertovan Universumin kaiut katsoin kahteen kertaan – niin antoisa se oli tällaiselle musiikin tumpelolle. Ohjelma auttoi ymmärtämään.

Taas kerran muistuu mieleen, että monenlaisessa minäkin olen osunut olemaan paikalla. 1970-luvun loppupuolella istuskelin usein Sibelius-Akatemian kuppilassa. En minä siinä talossa ollut oppia saamassa vaan riiustelemassa. Odottelin oppituntien päättymistä ja riiustelukumppanin vapautumista illan rientoihin.

Juuri niinä vuosina nämä myöhempien aikojen maailmanluokan mestarisäveltäjät ja kapellimestarit olivat tavallisia opiskelijoita ja istuskelivat tauoilla samoissa pöydissä. Naamat tulivat tutuiksi. Kerran jouduin avec-ominaisuudessa jopa Korvat auki –yhdistyksen kokoukseen ravintola Eliten kabinettiin. En suoraan sanoen paljon ymmärtänyt, mistä puhuttiin, mutta ehkä se ei päällepäin näkynyt.

Selma Lagerlöfistä kertova dokumentti oli hämmentävän hyvä kuvitukseltaan. Mistä ovatkin löytäneet niin moni-ilmeistä ja tarkkaa materiaalia aikakaudesta, paikoista ja henkilöistä. Lagerlöfiä henkilönä olen ennen tätä tuntenut huonosti. Gösta Berlingin tarun, Jerusalemin ja Peukaloisen retket olen lukenut. Olen valokuvien perusteella luullut häntä Mårbackan totiseksi tädiksi, mutta nyt käsitys muuttui. Hänhän olikin aikamoinen emansipaattori ja seksuaalisten tabujen rikkoja.

Karen Blixen ei myöskään ole ollut minulle kovin tuttu. Pari kirjaa olen joskus lukenut ja elokuvan Minun Afrikkani nähnyt. Nyt löytyi elokuva, joka antaa hänestä aika oudon käsityksen yrityksessä luoda suhdetta nuoreen mieheen. Elokuva yllyttää minua paremmin perehtymään Blixenin tuotantoon.

Suosittelen: katsokaa kun ei ole parempaakaan tekemistä. Hienoa tavaraa on  tarjolla Ylen Areenassa.

 

Ei yhtään

Katsoin televisiosta elokuvan Päätalo (ohj. Hannu Kahakorpi 2008, - löytyy Ylen Areenasta). Se on kuvaus nuoren  Kalle Päätalon mutkikkaasta tiestä kirjailijanuransa käynnistymiseen. Kuvauksen ytimessä ovat tulevan kirjailijaan runsaat parisuhdekiemurat,

Blogin lukijat tietävät, että kirja-aiheista kirjoittaessani minulla on tapana kaivaa hyllystä aiheeseen liittyviä teoksia.  Otan niistä valokuvan ja pistän kirjoituksen koristeeksi. Hyllystäni yleensä löytyy aineksia kaikkeen tarpeelliseen.

Nyt perinne katkeaa. Tähän tekstiin ei tule valokuvaa Päätalon kirjoista. Syy laiminlyöntiin on helposti selitettävissä. Hyllyssäni ei ole yhtään Päätalon kirjaa.

Puuttuvan kuvan keinotekoiseksi korvikkeeksi otan kuvan hyllystäni siitä kohdasta, jossa Päätalon kirjojen kuuluisi aakkosjärjestyksen mukaan sijaita. Tuossa Aleksandr Puškinin ja François Rabelais´n välissä niiden pitäisi olla. Siihen välin pitäisi tulla 39 paksua Päätalon romaania. Ei yksi hylly riittäisi.

Kahta Päätalon kirjaa muistan joskus kauan sitten aloittaneeni, mutta kesken taisivat jäädä. Jotenkin jäi tuntuma, että sielu ja mieli olisi pitänyt reivata toisenlaiseen asentoon, jotta lukeminen etenisi. Voimaa reivaamiseen ei juuri silloin löytynyt. Se on kummallista, sillä lukijoita Päätalolla on valtavasti. Ei taida suurempaa myyntitykkiä valtakunnasta löytyä. Miksi siis minä en tämän kanssa pärjännyt?

Paljon on puhuttu, että Päätalossa rahvaan ja eliitin maku ei kohtaa. Lukijat rakastavat, kriitikot moittivat. En tunnista tätä itsessäni. Kyllä minulle ”rahvaan” kulttuuri monessa maittaa, - Ehkä joskus vielä teen uuden aloituksen. Jos innostuisin, luettavaa riittäisi vuosikausiksi.

Elokuvassa oli kolme kirjallisuusviitettä Päätalon omien teosten ulkopuolelle. Nämä kaikki sentään onneksi löytyvät hyllystäni valokuvattavaksi.

1.  Mika Waltarin Aiotko kirjailijaksi? – Tuttavallista keskustelua kaikesta siitä, mitä nuoren kirjailijan tulee tietää (WSOY 1935) on nuoren Kallen opaskirja, jota hän tutkii jatkuvasti.

2. Kalle lähettelee ensimmäistä käsikirjoitustaan kustantajille. WSOY, Otava ja Tammi palauttavat paperinipun kelvottomana kustannettavaksi. Moitteiden ydin on siinä, että kirjoitus on muodoton eikä muistuta ollenkaan romania. Kirjoittajaa suositellaan tutustumaan romaanin teoriaan esim. lukemalla Alex Matsonin teoksen Romaanitaide.

3. Gummeruksen (myöhemmin Weilin & Göösin) kirjallinen johtaja Ville Repo tajusi Päätalon lähettämän paperinipun  sisältämän lahjakkuuden sen puutteista huolimatta. Repo auttoi Päätaloa muokkaamaan kirjoitustaan julkaisukuntoon. Siitä työstä syntyi Ihmisiä telineillä -niminen kirja, ja siitä menestys alkoi. Päätalo pysyi Gummeruksella koko uransa ajan. Repo on kuvannut kohtaamistaan Päätalon kanssa muistelmakirjassa Kättentaputukset raastuvanoikeudessa (W & G 1987).

 

Mitä opit koulussa

 

Tuttu eläkeikää lähestyvä yläkoulun ja lukion äidinkielenopettaja vaikutti suorastaan ahdistuneelta. Hän tunsi itsensä kelvottomaksi ammattiinsa. Epäpätevyyden tunne lisääntyy vuosi vuodelta, vaikka pitäisi käydä päinvastoin. Siinä ammatissa jos missä kokemuksen pitäisi lisää taitoa.

Mikä vikana?

Hän ei saa oppilaita lukemaan kirjoja. Kokonaisen romaanin lukeminen on monelle oppilaalle ylivoimainen urakka. Hyvä jos sivun tai kaksi jaksaa lukea. Senkin mieluiten kännykän ruudulta.

Muisteltiin siinä entisiä hyviä aikoja ja kehuttiin itseämme. Kyllä meidän kouluaikoinamme lukea osattiin. Ja haluttiin – ainakin enimmäkseen. Riippui kyllä paljon tyrkyllä olevasta kirjasta.

Rupesin tekemään muistinvaraista listaa kirjoita, joita minun äidinkielenopettajani pisti luokan lukemaan. Itsestään selviä olivat Kalevala, Seitsemän veljestä ja Vänrikki Stoolin tarinat. Ne kuuluivat kaikkien oppikoulujen pakollisiin luettaviin. Niistä en muista ollenkaan innostuneeni. Olisikohan ollut väärä ikä sellaisiin.

Muilta osin yhteisesti luettavien kirjojen valinta oli opettajan oman harkinnan mukaista. Muistini hämäristä lokeroista löydän 12 kirjaa, jotka kaikki ovat tallella hyllyssäni. Ei huono lista ollenkaan. Muutamista muistan suorastaan innostuneeni.

Veijo Meri: Manillaköysi

John Steinbeck: Hiiriä ja ihmisiä

Johannes Linnankoski: Pakolaiset

Ilmari Kianto: Punainen viiva

Toivo Pekkanen: Tehtaan varjossa

F. E. Sillanpää: Ihmiset suviyössä

J. D. Salinger: Sieppari ruispellossa

Ernest Hemingway: Vanhus ja meri

William Shakespeare: Romeo ja Julia

E. M. Remarque: Länsirintamalta ei mitään uutta

Michel del Castillo: Tanguy, aikamme lapsi

Nikolai Gogol: Päällysviitta.

Lisäksi oli lukukirjoja, joissa oli runoja, novelleja ja katkelmia romaaneista ja näytelmistä.

Aikakaudet vaihtuvat. Minä sain tuosta lähtökohdasta vauhtia lähteä opiskelemaan kirjallisuutta. Nykynuoriso ei taida saada.

Hauska vertailukohta kouluaikojen muuttumisesta löytyy myös lauluista. Mitä tänään koulussa opit, laulavat Brita ja Eikka 1950-luvulla (linkki täällä:  klik 1) ja Pelle Miljoona 1980-luvulla (linkki täällä:  klik 2). Ei tunnistaisi, että molemmat laulavat samasta asiasta.

Kehitystä havaittavissa

Joululoman loppupuolella tuli WhatsApp-viesti, jonka paikkamerkintä oli ”Suvarnabhumi Airport”

Tuonniminen paikkakunta on minulle vieras, joten pistin hakukoneen töihin. Kävi ilmi, että se on Bangkok International Airport. – Enpä muista siellä käyneeni. Enkä missään muuallakaan sillä ilmansuunnalla. Iso paikka näytti kuvista päätellen olevan.

Viestin lähettäjä sen sijaan oli hyvinkin tuttu 17-vuotias nuori neiti. Hän pahoitteli, ettei pääsekään käymään Töölöntorin kulmilla sovittuna päivänä. Hän on paluumatkalla Suomeen joululoman vaellusretkeltään ja päätti välilaskullaan pysähtyä pariksi päiväksi Bangkokiin katselemaan nähtävyyksiä. Jatkolennon siirto onnistui helposti.

Sanotaan nuorisosta mitä sanotaan, mutta kyllä kehitystä on havaittavissa. Tuossa iässä minä tunsin ylpeyttä, kun onnistuin virheettömästi vaihtamaan Jyväskylän junasta Helsingin junaan Haapamäen asemalla.

Ei paljon naurata

”Kunnon naurut ja pitkä uni ovat lääkärikirjan parhaat ohjeet”, sanoo irlantilaisperäinen sananlasku.

Jälkimmäisen noista hallitsen erinomaisesti, edellisen huonosti. Pitäisi kai opetella tuota nauruakin.  Joskus olen yritellyt mutta huonolla menestyksellä. Mainosrahoitteisten televisio-ohjelmien viihdeohjelmat eivät ehkä ole parasta harjoitusaineistoa. Lopetin.

 

Toisaalta kaikkea pitää epäillä, irlantilaisia sananlaskujakin. Luin Tiede.fi-palstalta, että vanha myytti on osoitettu virheelliseksi. Tutkimusten mukaan masennus ei aiheuta syöpää eikä positiivinen elämänasenne pelasta siltä. – Tähän minä mielelläni uskon. Voin siis huoletta murjottaa.

Jotakin irvokasta on tässä ajassa – ei paljon huvita harjoitella nauramista. Tiedemaailma on laajasti antanut varoitukset viime hetken lähestymisestä ilmastokriisin torjumiseksi.  Nuoret elokapinalliset yrittävät tehdä hätähuutoja. Mutta Iltalehden terhakasta kolumnistia häiritsevät vain ne hätähuudot.  Ja hallitus julistaa ilosanomaa: veroja saadaan vähennetyksi pienentämällä määrärahoja mm. luonnonsuojelulta ja tieteeltä.

Vaikka politiikassa on aina väritelty asioita, oikeistopopulismin myötä tieteestä ja faktoista on tehty pelkkiä mielipidekysymyksiä. Trumpin, Putinin, brexitin, persujen, Orbanin ja kumppaneiden myötä populistit ovat onnistuneet määrittelemään toiveikkaan, kestävän tulevaisuuden puolesta toimijat kommunisteiksi.

Naurun henkiin herättämiseksi kaivattaisiin mestaritason satiirikkoja, pilkkaajia, sellaisia kuin Chaplin, joka teki Diktaattorin juuri oikealla hetkellä. Pilkan kohteista ei nyt olisi pulaa. Sitä odotellessa tyydyn hoitamaan terveyttä tuon irlantilaisen sananlaskun jälkiosaa noudattamalla.

                                                          (Kuva: Bored Panda)

Vilua ja nälkää

 

Ei, en ole Balkanin vuorilla taistelemassa, vaikka otsikon runolliset sanat sellaiseen viittaavat.  Kävin vain Helsingin Senaatintorilla katsomassa Lux Helsinki 2024 -valotaidenäyttelyä. Mutta vilu ja nälkä sielläkin tuli.

Kauan en kärsinyt. Pakkasta oli liikaa, jotta olisin ruvennut katselemaan esitystä. Harvoin minulla on mieleen juolahtanut, että olisikohan viisasta hankkia pitkälahkeiset kalsarit. Nyt juolahti.

Toisaalta mikä pakko minun on pahalla pakkasella ulos lähteä.  Voin aivan hyvin pysyä sisällä. Ei pakkaspäiviä täällä kovin usein tule. Ainoa pakollinen ulkona käynti on matka ruokakauppaan. Matkaan ovelta ovelle ei mene täyttä minuuttiakaan.

Muistikuva lapsuusvuosilta kertoo, että pitkät kalsarit ovat mahdottoman epämukavat. Olo on kankea kuin lenkkimakkaralla kuorensa sisällä. Kutittavatkin, muistaakseni.

En saanut otetuksi valokuvaa kirkon ja muiden torin rakennusten seiniä valaisevista teoksista. Ei tehnyt mieli riisua lapasia käsistä kameran näppäilyä varten. Blogin lukija voi halutessaan googlata Lux Helsinki 24. Sieltä löytyy kuvia. Pistän tähän tilalle Louis Sparren maalauksen samalta torilta 1907. Valotaideteoksia siinä ei vaalitettavasti ole, ei ehkä yhtä hirmuista pakkastakaan.

Nousin raitiovaunuun ja ajoin kotia kohti. Pitkästä aikaan poikkesin kuuluisalle Jaskan grillille, kun oli vilun lisäksi se nälkäkin. Juolahti nimittäin mieleen käydä katsomassa, olisiko pitkällä listalla Balkanin makkaraa. Ihan tuon otsikon laulun kunniaksi. (Jaskan maailmankuulusta grillistä olen kirjoittanut täällä: KLIK  )

”Kauan on kärsitty vilua ja nälkää  /  Balkanin vuorilla taistellessa.  /  Oi kallis kotimaa, Suomi sulo Pohjola,  /  ei löydy maata sen armaampaa. - - ”

Tuosta säkeen lopun väitteestä taidan kyllä tällaisilla pakkasilla olla hieman eri mieltä. Jopa niin viisas runoilija kuin Arja Tiainen kirjoittele harkitsemattomia talven mukavuudesta. Minun mielestäni tässä ei ole mitään mukavaa.

 

Huomenna hän ehkä tulee

Menin lentokentälle hyvissä ajoin ennen lentokoneen saapumista. Sinne on ihan mukava mennä katselemaan kulkijoita, kun tietää, että itse ei tarvitse lähteä matkaan.

Tanskalainen tuttava lähetti joulun alla viestin, jossa kysyi, ehtisinkö avustaa hänen nuorta tuttavaansa lentokentältä Rovaniemen junaan. Kun on outo kaupunki, arvaamattomat kelit ja muut yllätykset, tiedäthän - -

Ehdinhän minä, joutilas mies. Kirjoitin uuteen kalenteriin muistiin päivämäärän ja kellonajan. Tänään se päivä tuli.

Lentokentällä kaikki on muuttunut muutamassa vuodessa niistä ajoista, kun itse olin usein lähdössä. Löysin sentään tuloportin.

Kööpenhaminan lento tuli. Siinä seisoin ja tarkkailin tuntomerkkeihin sopivaa tulijaa.

Ei tärpännyt. Huolestuminen kasvoi. Olenko väärällä portilla, väärään aikaan, väärällä lennolla? Pistin viestiä Tanskaan.

Eihän se tänään ole. Det er ikke i dag! I morgen, kære ven!

Olo oli kuin Vladimirilla ja Estragonilla kuuluisassa näytelmässä. Huomiseen valmistaudun lukemalla Beckettiä. Että osaisi asennoitua rauhallisesti odotteluun - -

Samuel Beckett: En Attendant Godot (1949) //  Huomenna hän tulee (suom. Aili Palmen 1964)  //  I väntan på Godot (sv. Lill-Inger Eriksson 1957) 

Tänään tässä ja nyt

2023 luin vain 59 kirjaa. Se on vähemmän kuin ennen. Näin siinä käy kun somessa yöt roikkuu.

Aika monta paksua ja raskasta tietokirjaa siinä kuitenkin oli mukana (tämä on selittelyä vähän niin kuin epäonnistuneella urheilijalla: varvas kipeä, juntturainen olo, tyhmä tuomari, vastatuuli!)

Vielä huonommin meni kävelykilometrien ja muun liikunnan kanssa. Ne suorastaan romahtivat kuin mitkäkin pörssikurssit. Alkukesän leikkaus, selkävaivat, vesilammikko polven sisässä ja korona pistivät hommat tauolle. Aikaisin tullut liukkaus jatkoi. Keskiyön aerobiccaus tietokoneen määräämässä tahdissa on sentään päässyt taas vauhtiin, tosin selkää ja polvea varoen.

Elokuvia sentään ihan hyvä lukumäärä: 190. Laskennassa mukana kaikki formaatit; teatterit, televisio, suoratoisto, dvd..

Tämä oli aikuisikäni ensimmäinen ja ainoa vuosi, jolloin en muuttanut kesäksi maalle. Omaa kesäkotia ei enää ole. Saa nähdä, jääkö pysyväksi. 

Längelmäveden koti meni myyntiin 2019. Uusi löytyi Strömforsin suunnalta, mutta kolmessa vuodessa se osoittautui liian isoksi ja työlääksi, varsinkin suuren perinnepuutarhansa osalta. Se olisi mennyt pilalle puutteellisen osaamisen ja laiskan luonteen vuoksi. Talon myynti onnistui viime tingassa ennen kiinteistökauppojen ja hintatason romahdusta.

Ei kaupunkikesäkään erityisen onnistunut ollut. Nuo sairaudet ja krempat tulivat kaikki jonossa loppukeväällä ja alkukesällä, joten kunto pääsi kohdalleen vasta elokuussa. Kaupunki oli täynnä tapahtumia, mutta moni kiinnostava jäi käymättä.

Vuoden vaihtumista katselin ikkunasta. Pauketta ja mellakkaa oli tavallista vähemmän, joten siltä osin vuosi alkoi hyvin. Pakkanen on kuitenkin kamala. -15 astetta on liikaa silmilleni. Sisällä on pysyttävä. Maailman tapahtumat ja kotimaan politiikka aiheuttavat kauhunväristyksiä alkavalle vuodelle. En osaa olla optimisti, vaikka henkilökohtainen  tilanteeni onkin hankalan vuoden jälkeen taas hyvässä kunnossa.