Itselleen armollinen

Otin kirjan hyllystä. Kääntelin, katselin, luin takakannen ja kansilehden liepeet. Luin ensimmäisen sivun. Luin loppurivit.  Katsoin sivumäärän. Luin välistä löytyneen lehtileikkeen. Puntaroin, mietiskelin, kuulostelin tuntemuksiani.

Pistin kirjan takaisin hyllyyn.

Olin itselleni armollinen. Se on kai vanhuuden merkki, muistelen jostain lukeneeni. Muistelin buddhalaisuuden viisaita sanoja sikseen jättämisestä.

Ei, tätä en enää rupea lukemaan. Lukemisen idea pulpahti mieleen, kun katsoin Yle-Areenasta hienon dokumentin tästä kirjasta ja sen tekijästä. Se oli kuin viettely kokea uudestaan nuoruuden hurmio.

Kyllä minä tuon kirjan olen lukenut, mutta siitä on kauan. Varmaankin kaikki kirjallisuustieteen opiskelijat joutuivat lukemaan sen – ainakin kaikki professori Hannu K. Riikosen oppilaat. Tämä originelli humanistiprofessori on kirjoittanut laajoja tutkimuksia kirjasta ja hänen luennoillaan ja seminaareissaan puhe kääntyi vähän väliä tähän aiheeseen.

Vanhempi opiskelijasukupolvi ilmeisesti vältti tämän 1920 ilmestyneen kirjan lukemisen, sillä tavallisen opiskelijan kielitaito ei riittänyt. Pentti Saarikosken suomennos ilmestyi vasta 1964.

Nautintoa ja tuskaa. Sellainen muistikuva lukemisesta jäi. Kirja olisi pitänyt lukea hitaasti, mutta opiskelijan lukemisilla oli aina kiire. Väsyneenä keskittyminen toi sen tuskan. Suuri sivumäärä lisäsi tuskaa. Ja vaikka kuinka odotti, mitään ei kirjassa tapahtunut.

Juuri sopivasti samana päivänä, kun pistin kirjan takaisin hyllyyn, ilmestyi uusi Filmihullu-lehti. Sen artikkelissa kerrottiin, että Marilyn Monroekin luki Odysseuksen. Kuva vahvistaa asian. Hän oli jopa esittänyt Molly Bloomin kuuluisan monologin Actors Studion draamakoulun harjoitustyönään.

Mutta minä siis olin nyt itselleni armollinen ja hylkäsin James Joycen Odysseuksen hyllyyn. Liian suuri urakka. Onneksi sentään kohta on taas Bloomsday (16. kesäkuuta). Nimi tulee kirjan päähenkilöstä Leopold Bloomista. Kirjan vähäiset tapahtumat sijoittuvat juuri tuohon päivään vuonna 1904. Merkkipäivää juhlin yhtä railakkaasti kuin Odysseus-ihailijat ympäri maailman.

On siellä muutakin

Ensin lentolippu Oslosta Helsinkiin, sitten junalla Helsingistä Seinäjoelle, lopuksi bussilla Seinäjoelta Teuvalle. 

 

Tällaisesta matkasuunnitelmasta kirjoittaa norjalainen kirjailija Linn Ullman uudessa kirjassaan Flicka, 1983  (Tyttö, 1983 suom. Jonna Joskitt-Pöyry - 2023). Matka ei toteutunut – tuli korona – mutta jo pelkkä aikomus herättää suomalaisessa lukijassa kummastusta. Mitä hemmettiä tämä maailmankuulujen vanhempien tytär aikoo tehdä Teuvalla? Pienessä takapajuisessa maalaiskirkonkylässä keskellä Etelä-Pohjanmaan lakeuksia. Vanhaa keihäänheiton olympiavoittajaako hän on sinne menossa tapaamaan? Ei kai Teuvalla muuta merkittävää ole?

On siellä muutakin!

Minua Ullmannin suunnitelma ei kummastuta, sillä minäkin olen tehnyt matkan Teuvalle. Matkustusvälineeni tosin oli Toyota Yaris ja matkareitti Helsingistä eteni kesäkotini Längelmäveden kautta Seinäjoelle ja Teuvalle. Matka tapahtui kaksi vuotta ennen koronaa (2018).

Sama syy meidät molemmat matkaan saattoi.

Syy oli Teuvan kirkon alttaritaulu. Sen on maalannut taiteilija nimeltä Tove Jansson.

Taiteilijan nimi taitaa olla monille tuttu muista yhteyksistä kuin kirkkotaiteesta. Siinäpä se kiinnostuksen ydin on. Pitää välttämättä päästä näkemään maailmankuulun kirjailijan ja Muumi-taiteilijan työn tulos oudolla alalla.

Teuvan vanha kirkko oli palanut 1950. Uuden kirkon arkkitehti Elsi Borg halusi alttaritaulun maalariksi naisen ja päätyi kutsumaan tuntemattoman 37-vuotiaan Tove Janssonin. Tove oli riemuissaan tarjouksesta, sillä palkkio auttoi häntä maksamaan Helsingin torniateljeensa velkaa.

Tove luonnosteli maalausta Helsingissä ja maalasi sen suoraan kirkon seinään touko-kesäkuussa 1953. Maalauksen aihe oli Matteuksen evankeliumin kertomus viidestä viisaasta ja viidestä tyhmästä neitsyestä. Teoksen vaakamallisuus herätti ihmettelyä, sillä yleensä alttaritaulut olivat pystysuuntaisia.

Toven hahmo huomattiin kylällä, sillä hän kuljeskeli maalitahraisessa työasussaan ja poltteli holkissa Työmies-nimistä tupakkaa. Hän ei juuri antautunut puheisiin kyläläisten kanssa. Iltaisin ja öisin hän kirjoitti Vaarallinen juhannus -nimistä kirjaansa. Uuden kirkon avajaisjuhlan jälkeen hän ei koskaan enää palannut Teuvalle.

Ullmannilla ei ollut Suomen-matkaansa muita syitä kuin Toven taulu Teuvalla. Minun täytyy tunnustaa, että minulla oli toinenkin syy lähteä Pohjanmaalle. Kävin Vaasassa tapaamassa iäkästä sukulaista, kuten joka kesä siihen aikaan. Ja sitten keksin vielä kolmannen syyn. Poikkesin katsomassa koko Suomen kansaa järkyttänyttä nähtävyyttä, joka sattui matkan varrelle. Siitä  (ja muista reissuistani merkittäville paikoille) kirjoitin täällä (click).

Jotain pysyvää?

Mikään täällä maan päällä ei ole pysyvää. ”Meri, taivas ja maa /
kaikki kaik'  katoaa…” synkisteli Eino Leinokin runossaan Virta venhettä vie.

Nyt on katoamassa Tupperware. Sen jos minkä olisi luullut pysyvän keskuudessamme ikuisesti.

Minulla on Tupperwareen erityissuhde. Olen nimittäin käynyt Tupperware-kutsuilla. Harva mies on.

Se oli elämys. Jäi pysyväismuistiin. Olen kokemuksellani usein leuhkinut. Jostain syystä naisia kokemukseni tuntuu huvittavan. Miehet eivät oikein tunnu tajuavan.

Oli kesä 1980-luvun puolivälissä. Olin viettämässä lomaa kesäkodissani pohjoisella Pirkanmaalla. Onnistuin saamaan kutsukortin tutussa maalaistalossa pidettävään tilaisuuteen. Siellä oli tupa täynnä emäntiä, minä ainoa mies ja selvästi joukon nuorin, suunnilleen 35-vuotias. Jotenkin tuntui, että emännät vierastivat oloani, että mitäs tuo täällä tekee.

Kahvia juotiin, monensorttista pullaa ja pikkuleipiä oli tarjolla. Kaikkia maistoin. Puhe pysyi yllättävän tiukasti koko illan kokemuksissa purkeista ja kannuista, mitä nyt välillä reseptejä vaihdettiin.

 

                                          (Hilmanpäivät / ohj. Matti Kassila 1954)

Kauppa kävi ilmeisen hyvin. Lisää kahvia keitettiin. Lisää pullaa ja pikkuleipiä maistettiin. Minäkin taisin jonkinlaisen purkin ostaa. Johonkin se on matkan varrella kadonnut, en ainakaan tunnista sitä huushollin nykyisestä astiakaapista.

Onkohan käynyt niin, että kahvikekkereillä käytävä kaupustelu on bisnesmuotona mennyt muodista, vai miksi Tupperware on nyt ajautumassa konkurssiin? En usko.

Ehkä tuote on vain menettänyt vetovoimansa, sillä olen nähnyt toisenlaisten tuotteiden menestyvän saman liikeidean menetelmällä. Niitä tilaisuuksia järjesti ex-sihteeri neiti B.

Tilaisuuden nimi oli Pikkuwappu. Kahvia ja pikkuleipiä ei tarjottu, tilalla oli hieman villimpiä tuotteita. Se oli vuoden kiertokulun tärkeimpiä juhlia. Naisille suunnattuja tuotteita niissäkin esiteltiin, meidät harvalukuiset mukaan kutsutut miehet suljettiin toiseen huoneeseen juhlajuomia nauttimaan siksi ajaksi, kun tuote-esittely suljettujen ovien takana oli käynnissä.

Neljä Pikkuwappua peräkkäin on nyt jäänyt juhlimatta. Ensin korona esti, nyt neiti B. on Yhdysvalloissa viimeistelemässä tohtorin-tutkintoaan. Hän on kyllä luvannut, ettei tämä perinnejuhla ole iäksi kadonnut.

Kitkerät juorut

 

                                             (Helvi Hämäläisen muotokuva - Essi Renwall)

Kirjailija Helvi Hämäläisen päiväkirjat ovat vapautuneet tutkijoiden käyttöön. Kirjailija  määräsi ne suljettavaksi SKS:n arkistoon 25 vuodeksi kuolemastaan. Kirjailija kuoli 90-vuotiaana 1998.

Päiväkirjojen määrä ei ole aivan vähäinen. Niitä on 266 paksua vahakantista vihkoa. Ensimmäisenä niitä on ehtinyt lukemaan HS:n kirjallisuustoimittaja Suvi Ahola, joka on kirjoittamassa kirjaa Hämäläisestä.

Tässä ovat kuitenkin vain päiväkirjat myöhäisvuosilta. Vanhemmat päiväkirjat julkaistiin jo hänen elinaikanaan (Päiväkirjat 1955 – 1980, toim. Ritva Haavikko). Kirjailija on merkinnyt muistiin jokseenkin kaiken mahdollisen nykyhetken arkipäivän tapahtumista menneiden vuosikymmenten muistoihin. Ja mikä tärkeintä, päiväkirjoista löytyy huomattava määrä aikakautensa kulttuurijuoruja, enimmäkseen kitkeriä, kuten Suvi Ahola lukemaansa luonnehtii.

Kitkeryys onkin usein Hämäläiseen liitetty piirre. Hän sai aikaan skandaalin ja katkeran välirikon teoksellaan Säädyllinen murhenäytelmä (1941, katsottavissa Yle Areenassa), jossa hän armottomaan sävyyn kuvasi tunnistettavia helsinkiläisiä kulttuurieliitin jäseniä.

Kitkeryyttä täynnä ovat myös vanhempien päiväkirjojen muistikuvat rakkauspettymyksestä, joka kohtasi häntä 1941. Suhde Olavi Paavolaisen, aikakauden suvereenin kirjailijaintellektuellin ja boheemikeikarin, kanssa kesti kolme vuotta, mutta sitten Olavi jatkoi naiskierrostaan. Muistiinpanoista päätellen Helvin katkeruus ei hellittänyt koskaan.

Kitkeryyttä koetuista vääryyksistä ehkä helpotti myöhäinen tunnustus. 57 vuotta esikoisteoksen jälkeen Hämäläinen voitti Finlandia-palkinnon uudella runoteoksellaan Sukupolveni unta (1987). 80-vuotias kirjailija oli täydessä iskussa, esiintyi paljon ja sai arvostavaa huomiota osakseen. Minäkin kävin useassa tilaisuudessa kuuntelemassa häntä ja pääsin esittämään kysymyksiäkin.

Mutta ne päiväkirjat…

Voisin luonnehtia, että ne vanhat päiväkirjat ovat todella runsaat ja yksityiskohtaiset. Niiden kanssa lukija meinasi uupua. Ja kaikesta päätellen nämä nyt vapautuneet 266-osaiset vihkot ovat vielä yksityiskohtaisemmat. Onkohan ne tarkoitus julkaista? Toimitetankohan ne jotenkin, tiivistetäänkö, valikoidaanko? Täytyy tarkkaan harkita, vieläkö sellaiseen luku-urakkaan ryhdyn. Jos toivomuksen voisi esittää, ne kitkerät kulttuurijuorut saisivat nousta pääosaan. Arkipäivän tapahtumien kirjauksilla ei ole niin väliä.

 

Pettääkö muisti?

Huomasin, että Kerstin Ekmanin Händelser vid vatten (1993) on tehty televisiosarjaksi. Sellainen ilahduttaa.

Luin kirjan heti tuoreeltaan ja pidin kovasti. Rikosromaaniksi se luokiteltiin, mutta se oli paljon muutakin. Rikos siinä kyllä tapahtuu, mutta kirja ei keskity sen selvittelyyn eikä siinä hääri poliiseja. Voisi sanoa, että kirja on monitasoinen psykologinen matka ihmisten valtapeleihin ja muistin syövereihin. Tällainen muistikiva kirjasta jäi.

Romaanista tuli menestys. Se voitti Pohjoismaiden kirjallisuuspalkinnon. Suomennos Tapahtui veden äärellä (Oili Suominen 1994) pääsi laatukirjallisuuden ykkösryhmään, Tammen Keltaiseen Kirjastoon. Sinne vielä siihen aikaan teokset valitsi Jarl Hellemann, eikä hänen seulaansa olisi läpäissyt mikään vähäpätöinen romaani.

Minä katsoin uuden sarjafilmin ykkösosan heti kun se Yle Areenaan ilmestyi.

Tuloksena oli hämmennys. En oikein tunnistanut filmiä samaksi, minkä olin 30 vuotta sitten lukenut. Tuttuakin oli, mutta jotenkin oudosti vieraalta kokonaisuus tuntui.

Ehkä muistikuvani on hämärtynyt? Muistin outoja syövereitä kirjakin kuvasi – ehkä sama koskee lukijaa. Vai onko kyse siitä tavallisesta ilmiöstä, että kirjan siirtäminen filmiksi sävyt säilyttäen on enimmäkseen mahdoton tehtävä?

Onhan tästä esimerkkejä. Laadukkaat rikosromaanit kadottavat melkein aina hehkunsa, kun niistä tehdään sarjafilmejä. Pidin kovasti Henning Mankellin Wallander-kirjoista, mutta ylipitkä televisiosarja ei yllä lähellekään. Vain toiminnallinen juonenkulku on esillä, sisäisen tunteet hukataan. Matti Yrjänä Joensuun Harjunpää-teokset olivat kotimaisen rikoskirjallisuuden kaikkien aikojen oivaltavinta tasoa. Moni ohjaaja teki niistä filmejä, muutama (esim. Rakkauden nälkä, Poliisin poika) kohtalaisen onnistuneestikin, mutta muutamat, kuten Pahan pappi suorastaan kelvoton.

Pistin uuden sarjan tauolle ykkösosan jälkeen. Kaivoin kirjan esille hyllystäni. Tämä pitää lukea ensin, vasta sitten katson viisi jäljellä olevaa osaa. Kolmenkymmenen vuoden takainen lukukokemus pitää toistaa, jotta muistin häiriöt eivät pääse haittaamaan katsomista.

 

En kerro

 

                                     (Kuva:  Aulikki Oksanen: Piispa Henrikin sormi - 2004)

”Olen hengissä.

Tai ainakin hetkittäin

minulla on sellainen vaikutelma”

     (Lassi Nummi)

 

Äskettäin minulla oli kyllä toisenlaisiakin vaikutelmia kuin tässä runossa. Iski peräkkäin kaksi kipua.

Ensin tuli hampaaseen vaiva. Sillä ei kärsinyt purra. Muutama päivä myöhemmin portaita noustessaa polvi pamahti.

Hammaslääkäri tutki kymmenen sekuntia ja käski toiseen huoneseen röntgeniin - melkein yhdellä jalalla jouduin sinne hyppimään. Kuvasta löytyi haljennut hampaan juuri. Ei auttanut: poistettavaksi sellainen romuhammas määrättiin.

Viikon päästä löytyi aika. Hammaslääkäri huomasi, että pelkäsin aika lailla. Hän lupasi olla oikein varovainen ja käski minun miettiä jotain oikein mukavaa asiaa.

Minä tottelin. En kerro, mitä mietin, mutta ei oikein sytyttänyt. Tilanne siinä tuolissa suu auki ei ollut mukavalle jutulleni suotuisa. Olisi ehkä kannattanut valita jokin kokonaan eri aiheinen mukava juttu. Mutta ei mukavia juttuja mielessä kovin suurta määrää ole, tällaisella peruspessimistillä varsinkaan.

Hampaan poisto sujui silti kohtalaisen vähäisin karjahduksin. Olen jo toipunut. Onneksi se oli hammasrivin laitimmainen, ellei tallella olevaa viisaudenhammasta lasketa. Viiden päivän antibioottikuuri on jo loppunut.

Kotona polven kanssa oli vaikeampaa. Makuuhuone – vessa – keittiö – työhuone, siinä menot kolmen viikon ajan. Sängystä ja istumasta nouseminen oli vaikeinta. Kellarista löytyi onneksi äitini vanha kävelykeppi. Siitä oli hieman apua.

Ei auttanut, piti tilata taksi lääkäriin. Siellä taas röntgeniin. Löytyi alkava nivelrikko ja vettä polvessa. Vesi poistettiin ja tilalle kortisonia.

Se auttoi. Nyt jo kävelen, mutta vieläkin portaat on noustava terve jalka edellä. Lääkäri määräsi paljon kuntopyöräilyä.

Äänestämässäkin kävin omin jaloin. Käveltävää matkaa oli tosin vain pari sataa metriä. Vielä pitää varoa, ettei jalka väänny. Varpaat suoraan eteenpäin.

 

 

Helppo valinta

 

                                                    (Kuva: Norman Rockwell)

Äänestin ennakkoon. En siis voi enää katua valintaani. Enpä kuitenkaan usko tulevani katumapäälle.

Muistelen, että olen tällä vuosituhannella äänestänyt kolmea eri puoluetta. Edellisen vuosituhannen puolelta siihen taitaa tulla kaksi lisää.

Koskaan en ole ollut minkään puolueen jäsen enkä ehdokas valeissa. Lukio- ja opiskeluvuosien radikaalisuus on vuosien myötä laimentunut.

Ehdokas löytyi helposti, hän on puolituttu. Minkäänlaista vaalikonetta en ole koskaan suostunut käyttämään. En myöskään katsonut vaaliväittelyitä. On jotenkin irvokasta, kun jotkut iltapäivälehtien erikoistoimittajat antavat puheenjohtajille pisteitä suorituksista. Yksi oli topakka, toinen pirtsakka, arvosanoiksi 8+ ja 6-. Tällaisin perusteinko jotkut päätöksensä tekevät?

Minun katsannossani puolueet antavat näyttönsä vuosien mittaan, eivät missään viime hetken väittelyssä. Prinsiippini on, että ehdokkaani pitäisi olla mahdollisimman monelta henkilökohtaisilta ominaisuudeltaan erilainen kuin minä. Arvomaailman osalta hän ei kuitenkaan saa olla isosti erilainen kuin minä.

Haluan, että ehdokkaani tekee Suomen, joka on avoin, moniarvoinen, ihmisarvoja kunnioittava - myös vähemmistöjen ihmisoikeuksia. Se ei ole kovien arvojen ja ennakkoluulojen Suomi, jota ohjaa loputon taloudellisen kasvun tavoittelu ja kasvava eriarvoisuus.

Minä kuulun etuoikeutettujen luokkaan. Minä pärjään kyllä – siltä osin on ihan sama, kuka maata johtaa. Olen valkoihoinen kantasuomalainen, korkeasti koulutettu, hyvätuloinen, isovatsainen, pikkuisen lihaakin syövä, heteroseksuaali mies. Talous on kunnossa, velkaa ei ole, eläke on hyvä, päivääkään en ole ollut työttömänä. Minua ei kukaan syrji.

En äänestä omaa veroprosenttia alentaakseni. Äänestän sellaisten ihmisten hyväksi, joiden arki ei ole yhtä helppo kuin minun. Niiden ihmisten, jotka tarvitsevat rahaa ruokaan ja kotiin, hoitoa, lääkkeitä, tukipalveluja, koulutusta. He eivät kaipaa leikkauksia tai indeksijäädytyksiä.

Ihanne-ehdokkaani on nainen. Heissä on tulevaisuus. Henkilökohtaisista ominaisuuksista arvostan tasokasta koulutusta ja koeteltua esiintymistaitoa. Taide- ja kulttuurialojen tuntemus on tärkeää. Erilaiset vähemmistöpiirteet eivät ole ollenkaan haitaksi – nuorikin saa olla. Sellaisilla ehdokkailla on yleensä tuoreita näkökulmia nykyajan kipukohtiin. Aina ei löydy sopivaa naista, kuten viime presidentinvaaleissa. Silloin muut ominaisuudet painottuvat.

Nyt löytyi nuori nainen mutta tällä kerralla ei erityisen vähemmistöläinen. Taidealan tohtoritutkinto painottui vahvasti. Henkilökohtainen kosketus ammatin kautta vaikutti myös. Kun puoluekantakin oli sopiva, valinta oli helppo.