Tuttua ja vierasta

Kaksi uutta kirjaa

Leena Jäppilä: Puitse – esseitä 

Anniina Holmberg: Riivattu ja siunattu – Kalle Holmbergin elämä ja teot

Molempien aihe tuttu kuin mikä. Kai se niin on, että tuttuus lisää lukemisen nautittavuutta. Tietää heti, mistä puhutaan. Ei tarvitse seikkailla tuntemattomilla ulapoilla.

Nuoren Holmbergin tuotanto tuli minulle pääosin tutuksi. Ensikohtaaminen taisi tulla radiokabareista ja joidenkin Love Records -levyjen välityksellä ja Jyväskylän Kesän näytelmässä Saaren vangit. Esitysten jälkeen esiintyjäporukka istui iltaa Ylä- Ruthilla tai Sohvin krouvissa.

Turun Seitsemän veljestä oli kaikkien aikojen suurimpia teatterielämyksiäni – näin sen kahdesti. Nyt oli ilo lukea sen syntyvaiheista.

Oopperat sen sijaan vähälle. Savonlinnassa näin vain Ratsumiehen, en muita. Holmbergin myöhemmät vaiheet – ortodoksinen uskonto, raitistuminen  - kaikkineen ovat jääneet vähemmälle huomiolle kuin nuoruuden hurjat saavutukset.

Krooninen pettymyksen tunne valtaa heti mielen, kun puheeksi tulee Lapualaisooppera. Olin silloin 15-vuotias koulupoika Jyväskylässä. En ymmärtänyt, että siinä katoaa ulottuviltani sukupolvikokemuksen huipputapaus.

Kateellisena olen kuunnellut paikalla olleiden säihkysilmäisiä muisteloita. Ne ovat kantaneen tuoreina läpi vuosikymmenten. Pienenä lohdutuksena näin Lapualaisoopperan 50-vuotisuusinnan alkuperäisellä paikalla vuonna 2016, Vanhan ylioppilastalon salissa. Kirjoitin siitä täällä (click).

Leena Jäppilän esseet puhuvat monesta tutusta kirjallisuus- ja elokuva-aiheesta, mm. Hermann Hessen Arosudesta, Ingmar Bergmanin Mansikkapaikasta, Thomas Mannin Tohtori Faustuksesta, Mika Waltarin Sinuhesta ja Albert Camus´n Rutosta.

Heti kun tekijä siirtyy hyvin tuntemiinsa japanilaisiin aiheisiin, Kawabataan ja Kurosawaan, lukemiseen tulee pieni lisävaiva. Minulle nuo ovat vieraampia ja viittaukset japanilaisen kulttuurin omintakeisin ilmiöihin jäävät osin ymmärtämättä.

Opiskeluvuosina minulle hyvinkin tutuksi tullut tekijä on harvinaisen monipuolinen kirjoittaja. Tämän esseekokoelman lisäksi hän on 2020-luvulla julkaissut runokokoelman (Teistä kaikista tämä), musiikkitutkielman Bachista (Pieni kantaattikirja ja kirjallisuusesseitä Bo Carpelanista (Tuulessa, tuulessa). Näin omaäänistä tuotantoa voin hyvin suositella isommallekin lukijakunnalle.

 

Hällä väliä

On kahdenlaisia ihmisiä:

1    Niitä, jotka saavat asiat valmiiksi.

2

Minä yritän kuulua tuohon jälkimmäiseen, mutta helppoa se ei ole. Kun on työuransa tehnyt ammatissa, jossa pikkutarkkuus on työn keskeinen sisältö, eläkkeellä pitäisi pystyä hellittämään.

Väliäkö sillä, ovatko pilkut aina paikallaan.

Kehityskulku uuteen asenteeseen on edennyt valikoivasti. Kirjojen ja papereiden järjestys hyllyissä ja mapeissa ei ole vieläkään joustanut. Etsittävä kirja tai puuttuva paperi löytyy kyllä nopeasti.

Sen sijaan pölynimurin käyttöä on ollut helppo harventaa ja ikkunoiden peseminen sai jäädä ensi kesään. Sisäinen hutilukseni sallii, että sukat jäävät sängyn alle odottamaan pesukonetta tai pestyt paidat ja kalsarit odottavat kaappiin viskaamista tuolilla. Siitä ne on helpompi löytää käyttöön.

Pedanttisuus ammatissa oli hyve mutta siviilipuolella se taitaa olla pahe, ainakin välillä. Sen liioittelusta on hyvä varjella itseään. Koville se ottaa. Jos se ei luontevasti toteudu, hutilukseksi pitää ryhtyä taahallaan. Tekstiin saa jäädä kieli- ja näppäilyvirheitä. Väliäkö jollakin pilkulla tai yhdyssanalla! Maltti kuitenkin pitää säilyttää, ettei mene maine.

Ei kai mikään ole niin nokonuukaa, etteikö vähän voi hutiloida. Kymmenen minuuttia voi  myöhästyä sovitusta tapaamisesta. Yhden ostoksen voi unohtaa kaupassa käydessään. Yhdellä päivällä voi ylittää deadlinen. Laskun voi maksaa yhden päivän myöhässä. Kerran lopetin tipattoman tammikuun viisi minuuttia ennen määräaikaa. Kerran mietittiin kaverin kanssa,  pistäisimmekö paidat juoponnappiin, mutta sitä ei kantti kestänyt. Ehkä ensi kerralla eripariset sukat.

 

Maailman vaikein

Olen hämmästellen seurannut, kuinka vaikea asia translaki on eduskunnalle ollut. Tähän sopii vanha ja kulunut itkeä vai nauraa –fraasi. Kyllä, molemmat.

Olen vuosien ajan nähnyt läheltä, kuinka kipeä asia yhteiskunnan suvaitsemattomuus on.Tunnen kaksi henkilöä, joita juuri tämä laki koskee, toinen entisessä työyhteisössäni, toinen lähisuvussani.

On vaikea ymmärtää, että vielä nykyaikanakin konservatiivinen ja uskonnollinen elämänkatsomus lukitsee ajattelun heti kun mennään ihmisen herkimmälle alueelle, seksuaalisuuteen. Tuomitsemisvietti pääsee heti hallitsemattomasti valloilleen.

Olen huomannut, että sukupuolen korjaaminen muutetaan näillä tuomitsevilla tahoilla usein jonkinlaiseksi vitsiksi, muiden alapäävitsien joukkoon, halventavassa tarkoituksessa. Mies naisena, nainen miehenä on vanha takuuvarma komedia-aines.

Mutta niille, joita tämä henkilökohtaisesti koskee, tämä ei ole mitään komediaa. Se on totista totta, epätasa-arvon ja sorron väline. Siinä ei ole kyse armeijan välttelystä ja naisten pukuhuoneeseen livahtavista tirkistelijöistä, niin kuin eräät puolueet epäilevät.

Nyt on eduskunnassa taas kerran nähty outo näytelmä. Jotkut keräävät ääniä tuleviin vaaleihin, keinona kaikenkarvainen vehkeily, taktikointi, huomion herättäminen ja idioottimaiset tekosyyt. Sellaiset tiedetään tehokkaiksi – gallupit näyttävät, että sellaisiin turvautuvat puolueet menestyvät.

Aihe on ikivanha. Silmiin osui juuri lehtileike vuodelta 1966. Samasta aihekokonaisuudesta siinäkin on kyse.

Hufvudstadsbladet julkaisi nimilistan, vetoomuksen. Nimilista on kiinnostava, melkein kaikki tuttuja nimiä ikäiselleni. Kirjailijoita, taiteilijoita. tieteentekijöitä, siltä taholta yleensä uutta luovaa ajattelua voi odottaa. Tässä listassa joukossa on yllättäen yksi kirkonmieskin, tuleva arkkipiispa.

Eräs yksityiskohta vielä näyttää ilmeiseltä. Taitaa olla pitkälti samaa tuomitsijoiden joukkoa, jolta ei riitä ymmärrystä #metoo-liikkeen esiin nostamalle ongelmalle. – Enää ei uskalla edes flirttailla naisille  -asenne on osa isoa pakettia, ikiaikaista maailman vaikeinta asiaa.

KUVAT:                       

1.   Billy Wilder:  Piukat paikat -1959 / Jack Lemmon & Tony Curtis

2  Sergio Leone Huuliharppukostaja -1968 / Claudia Cardinale & Jason Robards
 

Sekaisin

Sataa vettä. Sataa paljon. Sataa joka päivä. Lumi on sulanut, vain penkat jäljellä. On tammikuun puoliväli. Näin ei kuuluisi.

Yritin lähteä kävelylle, mutta ei siitä mitään tullut. Sateenvarjo pystyssä on paha kävellä. Lopetin lyhyeen.

Muutenkin vanha leipälajini kaupunkikävely on ollut sekaisin. Liukkaalla en lähde ollenkaan. Sen verran neuroottiseksi olen tullut kaatumisille.

Mutta on siihen tullut muutakin ongelmaa. Alaselkä ja lonkka eivät jostain syystä enää pidä kävelystä. Jos tämä jatkuu, pelkään pahoin, että blogini kohta Kävelykierros Helsingissä ei enää isommin täydenny (nyt 117 kirjoitusta, ks. sivun oikeassa laidassa vähän alempana olevaa tunnisteluetteloa).

                                                             (Paul Cadmus 1934)

Kävin juhlissa. Kaveri täytti pyöreitä kymmeniä.

Olisi ollut viisaampi jättää menemättä, kun minä nyt itsepäisesti vietän tipatonta tammikuuta. Muut eivät viettäneet.

Ei tuntunut mukavalta seurueelta, varsinkaan yömyöhään. Aina ennen on tuntunut oikein mukavalta.

*

Kymenlaakson kesäkotini uusi omistaja kyseli, onko minulla tallella lisää tallien ja liitereiden ja arkkujen avaimia.

On minulla, paljonkin. Nyt on kuitenkin sellainen ongelma, että avaimia on jos vaikka mihin, varmaan toista sataa. Miten erotan kasasta kesäkotini tallien ja liitereiden ja arkkujen avaimet? Kaikki ylimääräiset avaimet vuosikymmenien varrelta ovat sekaisin. isossa kenkälaatikossa. Sinne olen myös vienyt suuen määrän tyhjiä avainrenksujen nimilappuja odottamaan päivää, jolloin otan kaikki avaimet mukaan joka paikkaan ja kokeilen yksi kerrallaan jokaiseen lukkoon.

 

Osaan vaikka mitä

Pääsin kerrankin leuhkimaan taidoillani. Minähän osaan sellaista, mitä muut ikäiseni miehet eivät yleensä osaa. (Asian käänteispuolesta, siitä mitä en osaa, en tietenkään maininnut mitään. Autojen ja koneiden korjaaminen kai kuuluisi jokaisen muun ikäiseni miehen perustaitoihin.)

1)    Minä osaan neuloa.

Olin vähän yli kaksikymppinen, kun opin. Oli tehokas ja motivoiva yksityisopettaja. Erikoistuin neulomaan monenkirjavia kaulaliinoja, hyvin pitkiä. Niitä lahjoittelin kavereillekin. Oli boheemia kääriä sellainen kaulaansa, hapsuiset päät ulottuivat melkein polviin.

Aiheutin tahallista huvitusta ja ärtymystä, kun vein puikot ja langat tylsiin kokouksiin ja veivasin autuaallisesti hymyillen puikkoja eturivissä enkä käyttänyt ollenkaan puheenvuoroja.

Kutominen oli nimi tälle touhulle lapsuudessani, mutta Kielitoimiston ohje on määritellyt toisin. Osaan myös virkata.

2.   Minä osaan lypsää.

Tosin siitä on vuosikymmeniä, kun viimeksi pääsin kokeilemaan. Mutta uskon taidon säilyneen sormissa, kun sen kerran on oppinut.

Opin taidon vähän alle kymmenvuotiaana maalaistalossa Jukojärvellä, jossa vietin sukulaisten hoivissa kesälomaa. Peuralan Aune itse opetti, ja valmista tuli. Äidille ja isälle piti järjestää näytös, kun he tulivat käymään. Hyvin meni, kehuttiin, ihmeteltiin.

Minä siis opin lypsämään ihan luonnonmenetelmällä, oikealla lehmällä. On siihen toisenlaisiakin keinoja, kuten oheinen kuva näyttää. Tämän opiskeluvälineen on valmistanut firma nimeltä Nokia. En tiedä, vieläkö tällaisia on Nokian tuotannossa, sillä olen havainnut, että firmalla on myöhempinä vuosina tullut tuotantoon muitakin tuotteita. Kuva on Virtain Killinkoskella sijaitsevan Wanhan tehdasmuseon näyttelystä.

 

Sellainen seuraus lypsytaidosta tuli, että aloin vältellä maidon juomista. Lämmin lehmänmaito alkoi inhottaa. Vähitellen kaupan maitokin jäi. Aikuisiällä en varmaankaan ole juonut yhtään lasillista maitoa. Piimää en ole koskaan suostunut maistamaan, eikä siihen kammoon tepsinyt edes Valion myöhempi viekoitteleva propaganda, joka riimitteli mainoksessa näin:

En mie huoli nillikoille, nallikoille,

sulle poikaruitukalle.

Annoit joka helman huikutella,

joka kurvan kuikutella.

Tahdon tosimiehen varrelleni,

miehen riskin rinnalleni,

rakastajan vatsalleni,

piimä.

                                                       (Evelyn Dunbar -1940)

 

 

 

Ei nyt, ehkä joskus

Kuten hyvin tiedetään, humanistit eivät osaa ajatella loogisesti. Insinöörit osaavat. He ymmärtävät, mikä on syy, mikä seuraus.

Niinpä tässä eräänä iltana alakerran insinööri Tarmo Y. kilkutti ovikelloa ja tarjoutui seuralaiseksi kapakkakäynnille.  Eipä ollut insinöörille juolahtanut sellainen logiikka mieleen, että sovinnaisiin perinnetapoihin taipuvainen humanisti viettää tipatonta tammikuuta.

Pettymys oli lohduton. Lohdukkeeksi tarjosin kahvit. Tummapaahtoa!

Siinä Tarmo taas kerran tutkiskeli kirjahyllyjäni. Kysyi, olenko lukenut kaikki kirjat. – En tietenkään, paljon on niitä, jotka ehkä joskus luen. - No, entä aiotko lukea uudestaan kaikki ne kirjat, jotka olet jo lukenut? – En tietenkään, joitakin parhaita ehkä, suurinta osaa en.

- No, miksi niitä säilytät, vievät vaan tilaa, kun aina valitat, että hyllysi ovat täynnä? Miksi säilytät sellaista, mihin et enää koske? Heittäisit pois, ethän säilytä vanhoiksi käyneitä vaatteitakaan. Nostalgia ja sentimentaalisuus voittaa logiikan.

Siinä sitä oli insinöörin logiikkaa. Mitä tuohon olisi voinut vastaan väittää? Jäi harmittamaan, etten mitään nerokasta keksinyt.

Myöhemmin illalla Tarmon mentyä kaivoin hyllystä ainoan omistamani logiikan oppikirjan. Netistä löytyi tiivistetty ohjetaulu väittelyyn.Yhden aiheeseen paneutuvav runon sentään muistin (Eeva-Liisa Manner: Kromaattiset tasot / Fahrenheit 121). Runous taas kerran laajensi ymmärrystä parhaiten - vaikkapa nykyisestä maailmanmenosta.

Tämä von Wrightin kirja taitaa olla yksi niistä, jota en ole koskaan lukenut loppuun. Ehkä joskus luen mutta en nyt. Tähän uppoaa huppeluksiin. Mutta pois en heitä.

Oppisikohan Havukka-ahon ajattelijasta mitään tähän tarpeeseen? Tai Pekka Puupään seikkailuista – niitäkin tuossa olisi kahdeksan albumia tyrkyllä täynnä maalaisjärkeä.

 

Enpä tätäkään tiennyt

Kun lukee, viisastuu.

Näin väitetään. Varmimmin viisastuu, kun lukee kirjoja. Somen kanssa pitää olla epäluuloinen, sillä siellä piileskelee kaikenlaisia trolleja ja nimimerkkejä, jotka ovat hyviä hämäämään. Varo siis blogeja.

Niinpä minä tietysti luen kirjoja ja somea vaan vähän vilkaisen, tosin usein.

Enimmäkseen luen fiktiota ja niiden taustalla olevaa tietokirjallisuutta, kuten elämäkertoja, tutkimuksia ja esseitä. Se on tutua ja turvallista, sitä alaa opiskelin nuorena ja siitä olen leipäni ansainnut.

Olen kuitenkin yrittänyt pienimuotoisesti lukea myös sellaista, mikä ei ole ollenkaan tuttua. Vuosikaudet olen ihan itseni kiusalla lukenut musiikin tietosanakirjaa. Lukeminen ei ole edennyt nopeasti, hyvä jos sivun viikossa. Aina kun löydän kirjasta jotain mielenkiintoista, yritän jostain löytää kuunneltavaksi kyseisen teoksen. Aika usein olen löytänytkin.

Vuosien varrella olen tällä tavalla tullut kuunnelleeksi melkoisen määrän säveltaideteoksia, Nyt kuitenkin loppu lähestyy. Viisiosaisen kirjasarjan viimeiset sivut ovat menossa.

Kyllä siinä on viisastunut. Aika outojakin juttuja sieltä on löytynyt, kuten tämä viidennen osan sivulla 680 oleva turkkilaisen tutkijan partateoria.

Pisti tämä vähän miettimään. Minä tunnen henkilökohtaisesti kaksi säveltäjää ja kolmannen blogin välityksellä. Kuinka ollakaan, kaikilla kolmella on parta! Päteekö siis turkkilainen sadan vuoden takainen teoria sittenkin vielä nykyisinkin?

-       -

Mutta on sitä opittavaa tutummillakin tieteenaloilla. Vanha kunnianarvoisa tieteellisen kirjallisuuden tyyssija Suomalaisen Kirjallisuuden Seura  (SKS) julkaisi 1948 teoksen Vanhat merkkipäivät. Sieltä seuraava näyte. Enpä tätäkään tiennyt.