Kesällä en kirjoittanut mitään. Niin aina kaiket kesät. Se tekee hyvää.
Syksyn tullen huomaa, että ei se niin hyvää tehnytkään. On tullut jumi. Tyhjän paperin syndrooma / oireyhtymä / paniikki / kouristus / writer´s block. Inhotulla lapsellakin on monta nimeä. Toisaalta joskus sitä on sanottu nautinnoksikin.
Ohjeita taudin voittamiseksi kyllä on. Pitää kirjoittaa väkisin.
Niinpä tavallistakin kärttyisämpänä istuin ja annoin palaa. Tekstiä tuli. Paljon. Nopeasti. Knausgård ja Päätalokin olisivat siinä kisassa jääneet puolitoista kierrosta.
Mutta väkisin kirjoitettua ei pitäisi päästä lukemaan. Se herättää häpeän tuntoja.
Tyhjää jaaritusta. Vanhojen ideoiden toistoa. Varastettuja ideoita. Liikasanaisuutta. Itsesäälin seassa yritystä lumota itseni omaperäisillä kielikuvillani. Henkilökohtaista myrkynheittelyä kuin milläkin iltapäivälehden kolumnistilla. Ylitse vyöryvää sentimentaalisuutta.
Kohdittain heräsi epäily, onko kirjoittajalla puberteettikaan ohitse. Kyllä Knausgårdilla ja Päätalolla olisi hilpeä olo.
- - -
Minun ainainen kirjoittajanluonteeni on ollut rönsyilevyys. Blogitekstitkin ovat usein turhan pitkiä ja jaarittelevia. Tiivistäminen vaatisi moninkertaista editointia, mutta se on lajityypille haitallisen hidasta.
Yleensä päätän kuitata tällaisen huonompitasoisen tekstini Martti Lutherin opeilla. "Minkä kirjoitin, sen kirjoitin." Jos päätän viivyttää julkaisemista ja ryhtyä editoimaan, se johtaa jokseenkin varmasti tekstin deletointiin lopullisesti pois päiviltä häiritsemästä itsetyytyväistä eloni rauhaa.
Osaan kyllä pykäläproosan - pöytäkirjat, muistiot, anomukset, asiakirjat. Sellaiset olivat osa ammattiani. Vapaamuotoisen tiiviin ilmaisun oivallinen harjoittelufoorumi on nykyisin Twitter. 280 merkkiin pitää tiivistää kaikki sanottava. Sitä olen vähän kokeillut.
Syyskuu meni jo, nyt on lokakuu. Kevät lähenee hurjaa vauhtia mutta en ole päässyt vielä alkua pidemmälle. Harmittaakin toisaalta.
3 kommenttia:
Itse kirjoitin 2010 melkein 200 blogijuttua, 2014 enää 108, 2017 vain 32, ja 2021 vaivaiset 8. Vanhuus rauhoittaa, vanhat aiheet alkavat loppua, kaikesta ei enää viitsi innostua, joutuu toistamaan itseään. Kun liikkuminen hidastuu, sitä lievittää havainto että eihän sitä tarvitse itse käydä paikoissa vakuuttumassa niiden olemassaolosta, uskoohan sitä jo kuvaankin. "Schön ist es anderswo - und hier bin ich sowieso"...
Kari, jotain tuollaista samankaltaista olen itsekin ollut havaitsevani, mutta olen taipuvainen luokittelemaan sen luontaisen laiskuuden ilmenemismuodoksi. On sitten toinen asia miettiä, onko laiskuus lisääntynyt iän myötä. Aika vahva taipumus siihen on ollut nuorempanakin.
Mutta laiskuus koskee fyysistä vaivannäköä, juuri tuollaista lähtemistä milloin mihinkin, josta mainitset. Se ei koske lukemista, musiikin kuuntelua, elokuvien katselua eikä myöskään kirjoittamista. Se on minulle sopivaa laiskan miehen hommaa, kun istun nojatuolissa näppis sylissä, jalat rahilla ja luurit korvilla silmät kiinni unelmointitunnelmissa, ja ajatukset virtaavat ja muuttuvat tekstiksi.
Kun tämä alkaa piiputtaa - kun ei synny kelvollista tekstiä vaikkapa blogiin lähetettäväksi - niin ongelma ei ehkä johdu näppäilijän iästä vaan katkon jälkeen löysäksi päässeestä kirjoittamisen kurista.
Toisaalta, mitä lisäarvoa syntyy kurittamisen siivittämästä blogitekstistä? Syödä ja juoda on pakko, mutta blogin täyttäminen vain sen täyttämisen vuoksi...? (En siis puhu sinusta, vaan itsestäni!) :D
Lähetä kommentti