Vanha kapinallinen

Ostin purukumipaketin.

Tarkoitus oli puhaltaa iso kupla naaman eteen, ottaa siitä selfie ja pistää se tähän profiilikuvaksi. Se antaisi kirjoittajasta villin ja vapaan vaikutelman. Tämä nykyinen on vähän pölyttyneen pedagoginen.

Mutta ei siitä mitään kuplaa saanut puhalletuksi. Täyttä huijausta nämä nykyiset purukumit. Ennen tämäkin oli paremmin. Iso kupla pullistui, kunnes poksahti, ja riekaleet tarttuivat nenänpäähän. Myös viiksiin, jos sellaiset oli.

Idea tällaiseen kapinalliseen tekoon tuli, kun kesällä selailin alan arvostetuinta oppikirjaa (J. D. Salinger: The Catcher in the Rye - 1951, suom. Pentti Saarikoski 1961). Aikoinaan kirja teki lähtemättömän vaikutuksen, kun se lukiossa kuului äidinkielen opetusohjelmaan. Sittemmin vaikutus on harmillisesti päässyt laimentumaan. Ei pitäisi!

 

Salinger oli omalaatuinen tyyppi. Hän erakoitui jokseenkin täydellisesti. Tähän on arveltu syyksi onnettomasti päättynyttä romanssia. Salinger rakastui tulisesti nobelkirjailija (1936) Eugene O´Neillin kauniiseen tyttäreen, Oonaan. Salinger tuli kuitenkin hylätyksi, kun Oonalle ilmestyi kilpakosija.

On siinä varmaan ollut nobelkirjailijallakin miettimistä, kun 18-vuotiaalle tyttärelle ilmestyi kosijaksi nuorten naisten erikoismieheksi mainittu yli viisikymppinen herra. Vävypoika oli appiukonsa kanssa samanikäinen, kuuluisa toki hänkin. Nimi oli Charles Chaplin.

Ei Salinger siis aivan mitättömälle tyypille kilpkosintaa hävinnyt. Mutta koville häviö tiettävästi otti. Löysi hän toki uusia vaimoja, kolmekin kappaletta, mutta niistä ei löytynyt kestävämpää onnea. Myöhempi kirjallinen tuotanto jäi niukaksi.

Mutta Sieppari oli valtava menestys kaikkialla. Se loi uudenlaisen nuorisokulttuurin, sen, joka minuunkin osui 1960-luvun Jyväskylässä. Kirjan päähenkilö Holden Caulfield on perin juurin ristiriitainen teinipoika. Hän on juuri saanut potkut koulusta, koska oli tullut hylätyksi kaikissa muissa aineissa paitsi äidinkielessä.

Romaani toi uudenlaisen kielen kirjallisuuteen - siinä on ylen määrin sellaisia sanoja kuin goddam tai fuck. Holden ei siedä falskiutta mutta on itse valmis tilaisuuden tullen valehtelemaan vaikka mitä. Siis hellyttävä ja sympaattinen kyynikko ja skeptikko, teinipoika parhaimmillaan kertomassa itse omista kuvioistaan minä-muodossa. Näytteissä romaanin alku ja loppu.

Purukumikuvan puuttuessa kuvituskuvana Sieppari kaurapellossa, variksenpelättimenä.

 

 

Rehellisyyden aika

Syksyinen päiväkävely Hietaniemen hautausmaalla. Tuttu paikka, vuosikymmenien kävelyretkien kohde. Löydän tutut haudat ilman karttaakin - kelpaisin melkein oppaaksi. Monta vierasta ja tuttua olen siellä vuosien mittaan kierrättänytkin.

Jotenkin oudosti ja vastoin oletuksia hautausmaakävely rauhoittaa. On hienoa, että tuollainen iso rauhoittumiskeidas on onnistuttu säilyttämään aivan Helsingin ydinkeskustan lähellä. Asemalta sinne kävelee varttitunnissa, jos tietää reitin. Outoa, ettei mikään bisnesjoukkue ole onnistunut kaavoittamaan hienoa rantatonttia hyötykäyttöön ja rakentamaan sinne vaikkapa jäähallin tai ostoskeskuksen.

Minun kulkureittini hakeutuu taiteilijoiden haudoille. Yksi pysähdyspaikoista on Eino Leinon hauta. Siinä on tauluun kirjoitettu runoilijan omat säkeet.

 

Toisenlaisiakin hautasäkeitä kirjallisuus tuntee. Amerikkalainen Edgar Lee Masters kirjoitti 1915 omalaatuisen kokoelman eräänlaisia epitafeja, lyhyitä vapaamittaisia hautakivikirjoituksia. Niistä muodostuu kuva Spoon River -nimisen kuvitteellisen kaupungin elämästä.

Antologian yli 200 nimeltä mainittua henkilöä kertovat lyhyen yhteenvedon oman elämänsä vaiheista. Kirjoitus paljastaa usein jotain sellaista, mikä on aikanaan hienotunteisuussyistä jäänyt sanomatta. Rehellisyyden aika on tullut vasta haudan suojasta.

Tämän kirjan tarjoaman virikkeen valossa Hietaniemen hautausmaalla vaeltaja tulee miettineeksi, olisiko nurmen alla nukkujillakin ollut jotain tärkeää sanottavaa.

 

 

Mukana maku

Muistan vieläkin:  lapsena mieliruokani oli peruna ja soosi. Jälkiruokana maistui rusinakiisseli.

Niillä olisin pärjännyt - muut sapuskat tuntuivat harmillisilta poikkeuksilta normaaliin.

Makutottumustani taidettiin pitää hieman yksitoikkoisena. Muutosvastarintaani yritettiin pontevasti murtaa - huonoin tuloksin. Kamalinta oli kesäkeitto.

Alakoulussa tuli uusi inhokki, lihakeitto. Siinä oli niin sitkeitä lihamöykkyjä, että ne eivät pureksimalla miksikään tulleet. Siksi möykky piti salaa opettajan huomaamatta ottaa suusta ja piilottaa taskuun. Märkiä kun olivat, housun etumukseen ilmestyi epäilyttävän näköinen kosteusvaurio.

Koulun ruoka ei muutenkaan innostanut. Joka toinen päivä oli jotain velliä. Vasta oppikoulussa tuli tuttu herkku, perunat ja soosi, uudistettuna siten, että soosissa oli suolakurkun paloja.

Vanhemmat inhosivat sipulia, sitä ei saanut laittaa mihinkään. Mummo yritti kiertää kieltoa ja laittoi soosipannun kahvan kohdalle itselleen pikkuisen sipulisilppua. Siitä hän osasi annostella soosin sipulikohdan itselleen ja sipulittoman muille. Hajua hän ei kuitenkaan saanut pysymään oman nenänsä nautinta-alueella.

Minä tutustuin sipuliin vasta murrosiässä. Kirkkopuiston nakkikioskilla pyydettiin lihapiirakkaan paljon sipulia, kun piti piilottaa hengityksestä poikaporukassa nautittujen mallasjuomien haju ennen kotiin menoa. Heti addiktoiduin. Siitä pitäen olen halunnut sipulia joka paikkaan, kaikkia lajeja, paljon.

Voimakkaat maut ovat tulleet lapsuuden mauttoman yksitoikkoisuuden tilalle. Kaupungissa on paljon jännittävää ja kohtuuhintaista tarjontaa. Varsinkin itämaiset maut viehättävät. Olen ollut vuosikymmeniä vahvasti kasvisruokaan painottava, kala kuitenkin kelpaa.

Kodin maustehyllykin on äskettäin taas täydennetty asianmukaiseen kuntoon. Nyt voisi taas ruveta katselemaan, löytyisikö keittokirjoista mitään ennen kokeilematonta. Mukana maku!

Tulisesta mausta tuntuvat pitävän muutkin. Kesäasunnolla jäi maakellarin hyllylle talveksi sinappia. Outo kulkija oli löytänyt ja ryhtynyt herkuttelemaan. Ei kuitenkaan kulkija huomannut, että olisi tuubissa ollut kierrekorkki. Mutta ehkä näin pääsi tarkemmin nauttimaan herkut viimeistä pisaraa myöten.

 

 

 

Kuin oikeat miehet

Muistavatkohan muut yhtä huonosti kuin minä, mitä ovat vuosien mittaan blogeihinsa kirjoitelleet? Muistavatkohan edes kirjailijat omien kirjojensa yksityiskohdat? Vai käykö niin kuin minulle, että lukee vanhaa tekstiään ja ihmettelee, että ihan oikeastiko se olen minä, joka tämän on kirjoittanut ja vieläpä muiden luettavaksi nettiin lähettänyt?

Olen kesän jälkeen lukenut omia blogitekstejäni. Niitä on paljon, yli 1200. Moni tuntui kovin vieraalta. Jonkin verran oli noloja höpötyksiä, onneksi ei kovin paljon. En sensuroinut niitä, vaikka mieli teki. Suurin osa tuntui neutraalin kelvollisilta. Parhaista tunsin ylpeyttä - kas, osaanhan minä, epäilyksistä huolimatta!

Olen kirjoittanut aina, lapsesta asti. Keskikoulussa ja lukiossa kirjoitin kavereille palkkiota vastaan kotiaineita ja esitelmiä. Yliopistossa kirjallisuustieteen opiskelijana esseiden ja tutkielmien kirjoittaminen oli opiskelun ydin. Ammatissani kirjoittaminen oli kaikenaikaista. Olen myös pitänyt päiväkirjaa.

Poikaporukoissa pelattiin jalkapalloa ja rassattiin mopoja, mutta minulta se meni ohi. Elämän suunnan ratkaisevaksi päiväksi osoittautui se elokuun päivä joskus 60-luvun puolivälissä, kun poikien kanssa oli tarkoitus lähteä johonkin Petäjäveden metsään katsomaan Jyväskylän suurajojen pikataipaletta.

Minulle kuitenkin tuli ns. pakollinen este. Pikataipaleen aikoihin olin kahden teiniteatterin runotytön kanssa Tuomiojärven rannalla lukemassa runoja.

Sille tielle jäin.

On sitä joskus vähän irvistelty - homojen hommaksikin mainittu. Toisaalta kai kadehdittukin, kun oli nättejä tyttöjä seuralaisina eikä tarvinnut niitä epätoivoisesti yrittää kapakoista pyydystää.

Haittapuolena voi tietysti mainita, että en oppinut rassaamaan moottoreita, niin kuin oikeat miehet. Olen edelleen täysi tahvo auton korjaamisessa. Äskettäin luin omasta blogistani, kuinka kommenteissa ilkuttiin, kun tein intiimin paljastuksen, että huushollissani ei ole yhtään ruuvimeisseliä. (Ilkkujille voin nyt paljastaa, että puute on korjattu. Viime kesänä toin kesäasuntoni verstaasta kaupunkiin kolme meisseliä, tosin aika ruosteisia. - Nyt on uusi pulma, kun en millään keksi, mitä niillä ruuvailisin. Huushollissani ei taida olla yhtään ruuvia.)

Kirjoittaminen on mukavaa, kun se sujuu. Se ei ole mukavaa, kun se takkuaa, kuten nyt koko syksyn.

Runo:  Bo Carpelan:  Jos kirjoittamasi suo sinulle iloa (suom. Kaj Westerberg) / Gramina 2010) Kuva: Gustave Callebotte - 1888.

 

 

En viitsi

 

Joskus jossain tilaisuudessa kauan sitten kyseltiin, kuka on sellainen romaanihenkilö, johon voit samastua. Sellainen, joka muistuttaa sinua itseäsi.

Minä nauratin kuulijoita vastaamalla Oblomov.

Sisäinen oblomovilaisuuteni ei siihen aikaan näkynyt ulospäin. Silloin olivat menossa kiivaimmat stressivuoteni virkatyössä. Ei kai minua kukaan laiskaksi silloin päässyt epäilemään.

Eläkeläisenä olen johdonmukaisesti pyrkinyt vapauttamaan itseni moisesta säntillisyydestä. Nyt koronavuosina - varovaisuuden nimissä! -  oblomovilaisuuteni on suorastaan puhjennut kukoistukseen.

"Hän tunsi levollista iloa siitä että sai makailla omalla sohvallaan, ja oli ylpeä ettei hänen tarvinnut lähteä mihinkään esittelyyn, laatimaan asiakirjoja, vaan sai vapauden antaa väljyyden tunteilleen, mielikuvitukselleen.” (Ivan Gontšarov 1859, suom. Juhani Konkka 1959)

Koronan hieman hellitettyä on hetkittäin ruvennut tulemaan mietteitä, meneekö tämä jo liiallisuuksiin. Kyllä jonkinlaiseen uuteen aktiivisuuteen olisi hyvä päästä. Jotenkin kummallisesti vaan jumittaa edelleen.

Kesällä maalla oli sentään pihapuuhaa: puiden pilkkomista, ruohon leikkaamista, yrttien ja kukkien hoitoa, romuvarastojen tyhjentämistä. Ja tietysti perinteisiä yökävelyjä pitkin kyläteitä. Mutta kävelyyn on tullut uudenlainen harmi. Alaselkä ja lantio väsyy, välillä pitää pysähtyä oikomaan selkää nojaamalla käsillä kaiteeseen ja nostamaan jalka korokkeelle lepoasentoon. Tai istahtamaan hetkeksi tienvarren kivelle.

Perinteisille kävelykierroksilleni kaupungissa tuo ei lupaa hyvää. Kadulla ei noin vain nojailla tai istahdella.

Yritän tietysti selittää ongelman itselleni parhain päin. Että tämä ei ole laiskuutta, piilo-oblomovilaisuutta vaan ihan oikea syy olla lähtemättä.

Mutta entä jos tämä onkin vaiva, joka korjaantuisi, jos vaan lähtisin pitkille kävelykierroksille, vaikka hampaat irvessä?

Siinä tapauksessa tämä kai olisi laiskuutta, jota Mikael Agricolakin kovin ikävin uhkauksin synniksi ja kauhistukseksi kuvaa. (Ylempänä teksti niin kuin Agricola sen kirjoitti. Tämä ei kuitenkaan ole se äänneasu, jota hän tavoitteli. Alempana tottumattomille vanhan kirjasuomen lukijoille avuksi teksti niin kuin Agricola olisi kirjoituksensa ääneen lukenut.)

 

 

Trendikästä

Lehden otsikossa luki näin:  "Skuuttaamisesta suuttunut nainen otti oikeuden omiin käsiinsä - - "

Sanakirjamies minussa hermostui vallan. Tuossa on sana, jota ei löydy listaltani.

Tuollaista "uutisen" hyppäisin normaalisti yli, mutta nyt tuo yksi sana pisti klikkaamaan jutun auki. Jospa sieltä selviäisi, mitä tuo yksi sana tarkoittaa. Löytyihän sieltä.

Nuorison trendisanat ovat hankalia - ei niiden perässä näin varttuneemmalla iällä pysy. Ne syntyvät tyhjästä, elävät tuokion ja katoavat tai kokevat muodonmuutoksen.

Ennen nuorisoslangi oli hitaammin muuttuvaa, jopa pysyvästi kieleen tarttuvaa. Tiedättehän nuo vuosikymmenten takaiset Stadin Arskan broidit, systerit, faijat, mutsit, snadit, himat, skolet, leffat, brenkut, styylaukset ja sen sellaiset. Kun itse olin 60-luvulla nuori, Jyväskylässäkin uusimpia slangisanoja luettiin Suosikista.

Internetin aika on kuitenkin hyvin erilaista, koska ilmiöt leviävät nopeasti ja asuinpaikasta riippumatta.

Olen viime aikoina tyhjentänyt ullakon ja kellarin varastoja pistämällä tavaraa kaupunginosan kierrätyssivuille. Siellä törmäsin heti kummallisiin lyhenteisiin. Heti ensimmäiseen ilmoitukseeni tuli kommentti AV.

En tiennyt sen merkitystä, ja selvittely kesti. Löytyihän se lopulta: Alustava Varaus. Muilla se ilmeisesti oli hyvin tiedossa, sillä se oli ilmoituksissa yleisessä käytössä.

Taitavat nämä netin lyhenteet olla hankalia muillekin.

Nuoriso- ja nettikieli olisi ehkä hyvä ottaa paremmin hallintaan. Tuntisi itsensä nuorekkaalla tavalla päteväksi kielimieheksi. Eikä sattuisi noloja virheitä.

 

istg (I swear to God)

wyd (what are you doing)

ig (I guess)

ngl (not going to lie)

cc (cute couple).

atm = tällä hetkellä (lyhenne englanninkielisistä sanoista at the moment), esim. “Mis oot atm?”

bae = kaikista rakkain henkilö, käytetään esim. poika- tai tyttöystävästä, rakas/kulta (before anyone else)

brb = palaan pian (be right back)

buli = iso tai kova juttu

flexata, fleksata = mahtailla, ylpeillä

goals = toive/haave

Idc = en välitä (I don’t care)

Idk = en tiedä (I don’t know)

käty = kämppä tyhjänä

lit = todella mahtava, siisti

lmao = nauraa niin, että pylly repeää, eli viittaa todella hauskaan juttuun (laughing my ass off)

Mitä sä oikein sepaat? = Mitä sä oikein selität?

mp = mielipide

mäijä = meidän äijä, hyvä tyyppi

noob, nuubi = aloittelija (newbie)

nälä = lyhenne sanoista no äläpä

rektata = voittaa ylivoimaisesti, murskata (wreck)

servata = vetää toinen sanattomaksi omalla sanomisella (served), laittaa jauhot suuhun

sup = Mitä kuuluu? (What’s up?)

swag = cool, itsevarma

wörtti = vaivannäön arvoinen (worth it)

Hemo: tosi, eli esimerkiksi ”hemo siisti” tarkoittaa ”tosi siisti”.

Latska: laturi.

Kona: että asia on siisti tai hyvä tai joku on tehnyt asian hyvin. Tätä voi myös käyttää ironisesti.

Raffi:  ”rough”. Käytetään, jos joku asia on hankala. Käytetään usein ironisesti.

Sus: suspicious, epäilyttävä.

Wörtti: worth it, jonkin arvoista.

Tsymi: gym, kuntosali.

Slay: tee se, hyvä.

Aakoo: awkward, nolo.

Huutista: huutonaurua.

Naurista: naurua.

Bro: veli, käytetään kun puhutaan kavereista.

Lowkey: asian myöntämistä siten, että siitä ei tehdä suurta numeroa.

 

Jumi

Kesällä en kirjoittanut mitään. Niin aina kaiket kesät. Se tekee hyvää.

Syksyn tullen huomaa, että ei se niin hyvää tehnytkään. On tullut jumi. Tyhjän paperin syndrooma / oireyhtymä / paniikki / kouristus /  writer´s block.  Inhotulla lapsellakin on monta nimeä. Toisaalta joskus sitä on sanottu nautinnoksikin.

Ohjeita taudin voittamiseksi kyllä on. Pitää kirjoittaa väkisin.

Niinpä tavallistakin kärttyisämpänä istuin ja annoin palaa. Tekstiä tuli. Paljon. Nopeasti. Knausgård ja Päätalokin olisivat siinä kisassa jääneet puolitoista kierrosta.

Mutta väkisin kirjoitettua ei pitäisi päästä lukemaan. Se herättää häpeän tuntoja.

Tyhjää jaaritusta. Vanhojen ideoiden toistoa. Varastettuja ideoita. Liikasanaisuutta. Itsesäälin seassa yritystä lumota itseni omaperäisillä kielikuvillani.  Henkilökohtaista myrkynheittelyä kuin milläkin iltapäivälehden kolumnistilla. Ylitse vyöryvää sentimentaalisuutta.

Kohdittain heräsi epäily, onko kirjoittajalla puberteettikaan ohitse. Kyllä Knausgårdilla ja Päätalolla olisi hilpeä olo.

-     -     -

Minun ainainen kirjoittajanluonteeni on ollut rönsyilevyys. Blogitekstitkin ovat usein turhan pitkiä ja jaarittelevia. Tiivistäminen vaatisi moninkertaista editointia, mutta se on lajityypille haitallisen hidasta.

Yleensä päätän kuitata tällaisen huonompitasoisen tekstini Martti Lutherin opeilla. "Minkä kirjoitin, sen kirjoitin." Jos päätän viivyttää julkaisemista ja ryhtyä editoimaan, se johtaa jokseenkin varmasti tekstin deletointiin lopullisesti pois päiviltä häiritsemästä itsetyytyväistä eloni rauhaa.

Osaan kyllä pykäläproosan - pöytäkirjat, muistiot, anomukset, asiakirjat. Sellaiset olivat osa ammattiani. Vapaamuotoisen tiiviin ilmaisun oivallinen harjoittelufoorumi on nykyisin Twitter. 280 merkkiin pitää tiivistää kaikki sanottava. Sitä olen vähän kokeillut.

Syyskuu meni jo, nyt on lokakuu. Kevät lähenee hurjaa vauhtia mutta en ole  päässyt vielä alkua pidemmälle. Harmittaakin toisaalta.