Huomenna sukulaistytöllä on suuri päivä. Pääsee ylioppilaaksi. Pihajuhla, onneksi sää suosii.
Ylioppilasjuhla viettelee ajatukset aina kauas menneisyyteen, omaan juhlaan. Siitä on nyt 51 vuotta. Aika paljon, täytyy vastahakoisesti myöntää. Juhla meni perinteitä noudattaen. Kiusallisen kankea lakitus koulun juhlasalissa, kotona talo täynnä sukulaisia. Lahjoja tuli, erityisesti muistan kaksi solmioneulaa ja yhdet kalvosinnapit, sillä ne ovat vieläkin tallella. Olenkohan kertaakaan käyttänyt?
Jäykistelevä iltajuhla hienossa ravintolassa, tyttöystävä Kotkasta seuralaisena. Pois ravintolasta heti kun mahdollista, taksilla kaverin mökille. Lopultakin rentoutuminen, neljän porukka, jaloja juomia, saunomista ja uintia aamuun asti.
Valkolakki säilyi täysin puhtaina vastoin perinteitä. Lakki on tallella edelleenkin, puhtaana, hieman kellastuneena, sen koommin käyttämättömänä.
Vuosi sitten tuli kutsu 50-vuotiskunniavieraaksi koulun juhlaan, mutta pandemian vuoksi juhla peruutettiin. Sääli, olisin mennyt. Olen käynyt muutaman kerran luokkakokouksissakin.
Kouluvuodet eivät unohdu, kaverit, opettajat, seikkailut, romanssit. Erityisen kutkuttavaa on tavata lukioaikaisten romanssiensa toisia osapuolia.
Muistikuva on vahva - juhla meni aika tarkasti Riku Korhosen kuvaamissa tunnelmissa. Haaveita oli, tärkeintä oli päästä heti irti kodin ahtaasta ja rajoittavasta ilmapiiristä, vaikkapa Helsinkiin. Minä pääsin Tukholmaan asti.
Aika moni ei päässyt Jyväskylästä minnekään. Luulen, että aika monen haaveet eivät toteutuneet.
Luulen, että huomenna kruunattavalla uudella ylioppilaalla ja hänen koulutovereillaan on samansuuntaiset mietteet. Eivätköhän tällaiset aatteet ja haaveet ole ikuisia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti