Liian vanha

Epäluuloinen lukija varmaankin ajattelee heti otsikon nähdessään, että tarkoitan itseäni, mutta en. Minähän olen aivan sopivan ikäinen. Mieli on nuorekas, olo enimmäkseen riehakas ja kaikki toimii niin kuin pitääkin. Mitä nyt parta on harmaa.

Otsikko tarkoittaa autoani, Yarista. Olin juuri ohittanut Porvoon ja lähestyin Loviisaa, kun mittariin syttyi punainen valo. Semmoisesta hätääntyy, tulee ajatus, että nyt auto syttyy palamaan ellei peräti räjähdä. Ajoin äkkiä syrjään tieltä, siihen Loviisan liittymän viereisen Tokmannin eteen.

Hälytysvalon merkitys ei ollut minulle tuttu. Soitin yksityiselle autoasentajalleni ja hän lupasi tulla pelastamaan. Pari tuntia siinä kiertelin kauppaa, sitten noutaja tuli.

Silloin tuli se ikävä repliikki: Alkaa olla tuo sun Yaris liian vanha.

Pitäisikö muka uskoa? Eihän se ole kuin 15-vuotias. Kilometrejäkin vasta vähän yli 150000. Ei minusta ollenkaan ikäloppu. Uudet penkkien suojakankaatkin juuri ostin.

Yaris vietiin ties minne, ei kuitenkaan krematorioon. Jälleennäkemisen toivossa elän. Kaveri lupasi sentään viedä ensi viikolla katsastukseen. Se varmaankin tarkoittaa yhteistä tulevaisuutta ainakin vielä vuodeksi.

Kuvaa Yariksen mittarin hälytysvalosta en tullut ottaneeksi, joten tähän täytyy keksiä jotain muuta liian vanhaa. Kesäkotini loputtomista kätköistä kaivoin kesällä esiin tarpeetonta metallitavaraa viedäkseni kierrätykseen. Löysin tällaisia ruostuneita työkaluja. En oikein osaa arvioida, mitä nämä ovat. Seassa kovin oudon näköisiä vehkeitä. Tarvitaanko tuollaisia johonkin? Ehkä hyvinkin tarpeellisia? Liian vanhoja? En raaskinut vielä luopua , ehkä keksin niille käyttöä.

Harjoittelu kesken

Niin kuin hyvin tiedetään, on Dessu päättäväinen, uudistushaluinen ja nuorekas mieleltään. Niinpä hän jälleen kerran nokka innosta tuhisten mennyt mukaan uuteen muotivillitykseen.

Itse asiassa villiinnyin jo kesällä kesäkodissani Längelmäveden rannalla, kun sain lukea lehdestä uskomattoman hyvän uutisen. Sen mukaan lääketieteellisessä tutkimuksessa on lopultakin vahvistettu, että on olemassa konsti minuakin vuosikymmenet harmittaneen vaivan poistamiseksi.

Harmillisen vaivan nimi on paksu vatsa ja vaivan poistavan konstin nimi on hula-vanne.

Ei tarvitse puoltakaan tuntia päivässä veivata vannetta lantionsa ympäri, niin jopa alkavat ympärysmitat pienentyä. Yksikin hula-ihminen todistaa, että 34 cm ympärysmitasta on kadonnut muutamassa kuukaudessa. Ja lääketieteelliset tutkimukset vahvistavat, että tämä ihan oikeasti toimii - on lähdeviitteet ja kaikki.

Voi että olisin tämän tiennyt. Minulla on nimittäin ollut kesäkotini aitanparvella hula-vanne kaikki nämä vuodet, jostakin 1960-luvulta asti. En vaan ole ymmärtänyt ottaa sitä käyttöön.

Nyt otin. Tai tarkemmin sanoen yritin ottaa. Jostain syystä se ei kuitenkaan suostunut pyörimään ympärilläni, vaikka kuinka veivasin, vaan putosi koko ajan maahan. Ehkä vanne on jotenkin kadottanut pyörimiskykynsä maattuaan vuosikymmenet käyttämättömänä aitanparvella.

Otin vanteen mukaan kun muutin takaisin Helsinkiin. Ajattelin, että opettelen pyöritystä kaikessa rauhassa olohuoneessani. Siinä eivät tuulenpuuskatkaan pääse haittaamaan treenejä samalla tavalla kuin kesäkodin pihaniityllä.

Netistä olen yrittänyt etsiä niksejä. Ei ole löytynyt mutta etsintä on kesken. Jatkan harjoitusta sitten kun löytyy - ei kannata masentaa itseään epäonnistumalla. Tässä on mallina eräs Liukkonen, jota houkuteltiin mukaan uimahalliin. Hän kuitenkin tiukasti torjui ehdotuksen ja sanoi, ettei suostu menemään veteen ennen kuin osaa uida.

 

Viimeinen rivi

Kaksi tuttua taiteilijaa, molemmilla tulossa näyttely. Olen saanut kutsun molempiin avajaisiin.

Kutsukirjeissä huomaa, kuinka aika ja tyyli on muuttunut - huonoon suuntaan. Sähköpostin tuoma kutsukirje on kylmä ja koruton: gallerian nimi ja osoite, aika, ohjelma ja kuva taiteilijasta ja yhdestä taulusta. Molemmissa aika samanlainen kokonaisuus. Tulee tunne, että voihan noissa pistäytyä. Mutta ei oikein tunnu miltään - muistaakohan vuoden kuluttua, että tuollainenkin oli?

On varmaankin vastaanottajalle tullut ihan toisenlainen tunneaalto, kun kirjeposti on tuonut vanhanaikaisella tyylillä kirjoitetun kutsun taidenäyttelyyn. Toisaalta ei varmaankaan entisajan kutsutulla ole tullut mieleen läheskään yhtä syvällisiä aatoksia kuin nykyihmisellä, kun pohtii tuon vanhan kutsukirjeen viimeisen rivin perimmäistä olemusta.

Huonosti hallinnassa

Enpä olisi uskonut, että tulee sellainenkin päivä, että en osaa Helsingin raitiovaunujen reittejä. Mutta tuli se.

Vuosikymmeniä reitit pysyivät jokseenkin muuttumattomina ja jokainen helsinkiläinen tiesi, mihin mikäkin linja menee. Mutta sitten alkoi mullistus. Ensin menivät sekaisin reitit 3B ja 3T. Ja nyt tämän vuoden aikana ovat menneet loputkin. Kestää vuosia oppia ne, mutta ei taida kannattaa oppia, sillä luvassa on uusi mullistus, entistäkin mittavampi.

Munkkiniemeen vielä onnistuin ajamaan vanhalla reittinumerolla, mutta Vallilaan meno vaati reittikartan hakemisen kännykällä.

                                               

Lisäongelman tuottaa äskettäin käyttöön tullut uusi vyöhykejako. Siihen törmäsin ensimmäistä kertaa, kun matkustin perjantaina paikallisjunalla Tikkurilaan. Ei riittänyt, että vilautan kuukausilippua junan eteisen mittarille enkä paina mitään nappulaa. Näin menettelen Helsingin sisäisillä matkoilla. Tikkurilan-matkaa varten piti ymmärtää ensin painaa mittarin nappulaa A+B+C ja vasta sitten näyttää mittarille kuukausilippu.

Onneksi minulla oli pätevä matkaseuralainen opastamassa. Voin vain kuvitella, kuinka vaikeaa matkanteko on yksinäiselle matkustajalle, jolle Helsinki on outo paikka.

Erilaiset mittarit, automaatit ja nappulat aiheuttavat minulle epäluuloja. Jopa baarien kahviautomaatit pitkine nappularivistöineen ovat tuottaneet virheitä. Ensin ei tapahdu mitään vaikka painoin mielestäni nappulaa ohjeen mukaan. Sitten kun hätääntyneenä sohin nappuloita lisää, kahvia valuu tuplamäärä kupin laitojen yli tai kuppiin tulee aivan vääränlaista nestettä. Siirrän nappulanpaineluvastuun aina seuralaiselle, jos sellainen sattuu mukana olemaan. Kolikkopeleihin markettien eteisissä en ole koskaan uskaltanut koskea. Syy on sama, jokin menisi vikaan nappuloiden ja vipujen kanssa.

Onneksi tietokoneen ja siihen liittyvien nappuloiden kanssa pärjään.

Vieläkin harmittaa

Vanha kalenterini kertoo, että tänään on kulunut tasan 45 vuotta siitä kun hävisin. Vieläkin harmittaa.

Tämä kai todistaa lopullisesti, että olen sittenkin kilpaorientoitunut luonne, vaikka muuta yritän esittää. Olenko siis valehtelija, teeskentelijä, hyveposeeraaja?

Vai onko niin, että kilpailemisvietin puute on valikoiva? En kilpaile urheilussa, niin kuin luontevinta olisi. Mutta annas olla kun osuu leipälajini kirjallisuus. Silloin häviö kismittää niin, että sen muistaa vuosikymmenien jälkeenkin. Olen minä ainakin pitkävihainen.

Kilpa-areena oli kapakka Dublinissa. Lajina oli tietokilpailu, jonka kysymykset käsittelivät irlantilaista kirjallisuutta. Pärjäsin alkuerissä hyvin, selviydyin loppukilpailuun.

Sitten tuli se kohtalokas kysymys:  Mitä urheilulajia Oscar Wilde harrasti?

Ei aavistustakaan. Harrastiko se oikeasti urheilua? Vai onko tässä kompa? Ensin ajattelin vastata, että korttipeliä, pokeria, mutta sitten ajattelin, että voisi se olla vaikkapa miekkailu. Tai jousiammunta. Tämän kirjoitin vastauslappuun.

Väärin meni. Oikea vastaus oli nyrkkeily. Yllättävää, ennemmin uskoin vaikkapa lordi Byronin nyrkkeilevän, Wilden imagoon se ei mitenkään mahtunut.

Amerikkalainen opiskelijatyttö tiesi. Hän voitti T-paidan. Aika ruman, en olisi sitä halunnutkaan, joten onneksi ei voittanut. Näin ajattelin silloin heti tuoreeltaan. Minä sain korttisarjan, jossa oli kuvia irlantilaisista kirjailijoista. Onneksi sentään tutustuin siihen tyttöön kisan jälkeen.

Vähän paremmat

Ei minulla pulaa kengistä ole kesäkodissani Längelmäveden rannalla. Päin vastoin, sinne on kertynyt niitä liikaakin: vaaleat kesäkengät, sandaalit, kahdet lenkkarit, crocsit, Reinot matalavartiset kumisaappaat ja korkeavartiset Kontio-saappaat. Luulisi niillä pärjäävän.

Mutta ei, yhdet puuttuivat: tummat juhlakengät.

Niille tuli tarve, kun iäkäs Pohjanmaan setä poistui päiviltä kesken kesän ja piti lähteä hautajaisiin. Sandaalit, Reinot, Kontiot ja muut saattaisivat herättää kiusallista huomiota hautajaiskenkinä konservatiivisella Etelä-Pohjanmaalla

Sedän lähestyvästä lähdöstä oli kyllä tullut tieto jo keväällä, joten olin ymmärtänyt varautua. Helsingissä oli matkalaukkuun pakattu tumma puku, valkoinen paita ja kravatti. Mutta jostain syystä pukuun sopivat kengät unohtuivat.

Ei semmoisia kannattanut lähteä 200 km:n päästä Helsingistä hakemaan vaan piti ostaa uudet.

Siinä kohdassa iski rationaalinen nuukuus. Ei kannata ostaa mitään kovin kallista, kun laadukkaita tummia kenkiä on useampi pari kaapissa Helsingissä. Riittää kun ulkonäkövaatimus täyttyy.

Marketista löytyi kolmenkympin mustat kengät. Ne!

Sanotaan, että köyhän ei kannata ostaa halpaa. Looginen seuraus tästä on, että rikkaan kannattaa. Keskiluokkaisista en osaa sanoa.

Pohjanmaan pienessä maalaispitäjässä oli yllättävän miellyttävä hotelli keskellä kylää. Oli myös yllättävän tasokas kahvila hotellin vieressä. Nähtävyyksiä yhdessä illassa ei liiemmin löytynyt, ja se ainoakin olisi saanut jäädä löytymättä, koulu, jossa jokunen vuosi sitten ammuttiin.

Mutta kun aamulla oli aika pukeutua juhlallisesti, uuden kengän takasauma repesi. Kenkä tuntui putoavan jalasta joka askeleella. Sillä oli kuitenkin mentävä. Voi olla, ettei kukaan huomannut. Arkulle kukkia laskiessa oli sellainen olo, että nyt on kriittinen hetki, mutta ihan muusta syystä kuin yleensä.

Uudet kengät jäivät hotellihuoneen roskikseen. Ei semmoisia kannata suutariin. Ehkä olisi kannattanut ostaa vähän paremmat, mutta ei marketissa ollut.

Kuvassa aika paljon paremmat.

Nuoruutta ja notkeutta

Tätä pitäisi nyt ruveta kokeilemaan. Toisaalta olen aika epäilevä, toisaalta hieman innostunut.

Ainakin sain asiantuntevaa opastusta kesällä. Käytössäni oli vähän niin kuin personal trainer ellei peräti coach. Kaikilla sellainen kuulemma on - se on nykyaikaa.

Sen myönnän, että tarvetta on. Notkeudessa on ongelmaa ihan oikeasti.

Mutta tilanne on korjattavissa helposti, näin minulle kerrottiin. Tai jos ei nyt ihan helposti, niin sisulla ja sinnikkyydellä kuitenkin. Sitähän minulla on.

Ongelman ydin on siinä, että en liiku tarpeeksi vaan istun aina. Tai jos en ihan aina, niin sitten makaan. Näin minulle väitettiin, mutta se on kyllä pahaa puhetta ja panettelua. Minähän kävelen kaupungilla kaiken aika - paitsi sateella ja liukkaalla. Aika paljon kuitenkin. Ja kesäisin uin. Siihen tosin ilkimysmäinen valmentaja huomautti, että minun uimiseni on suurelta osalta makaamista. Ensin kyllä uin järvenselälle, mutta siellä ryhdyn kellumaan pitkiksi ajoiksi. Kelluminen on makaamista.

Aluksi minut pistettiin pyörittämään hula-vannetta. Kesäkodin tallinvintillä on ollut sellainen vuosikymmeniä. Homma ei kuitenkaan lähtenyt sujumaan. Vanne ei pysynyt kohdallaan vaan putosi maahan koko ajan. Jotain häikkää tekniikassa? Valokuvia ja videoita siitä otettiin suuret määrät, jotta voisin kotona tutkia tekniikkani virheitä. En kehtaa valokuvaa tähän pistää näytille - ehkä sitten kun taito on hallinnassa.

Istumista pitäisi ohjelmallisesti vähentää niin että nousen nojatuolista, pidän tauon lukemisesta ja teen hetken jumppaliikkeitä ja venytyksiä ja taivutuksia tuon tuostakin. Kello pitäisi pistää pirisemään varttitunnin välein, jotta ei unohdu. Ympärillä olevat huonekalut ja esineet kelpaavat apuvälineiksi. Liikeradat vaikeutuvat sitä mukaa kuin jänteet ja lihakset venyvät. Jouluun mennessä pystyn jo kesken lukemisen ihan huomaamatta heittämään sarjan  notkeita liikkeitä.

Rähmäkäpälä

Huolestuneilta kansalaisilta on jo kuulunut hätistelyä, että Dessun olisi jo korkea aika herätä kesäuniltaan. Vai onko käynyt niin, että Dessulta on jäänyt hajamieliseen tapaansa huomaamatta, että syksy on saapunut ja on sen myötä taas aika lopettaa öiset kelluntasessiot Längelmäveden armailla aalloilla.

Tarkkaan ottaen se on kyllä Roine, jossa on "armaiset aallot". Längelmävesi sen sijaan "vöin hopeisin ho-oh-telee", jos runoilija Topeliusta uskomme. Mutta virhe on vähäinen, järvet ovat lähekkäin ja ne näkee samalta "oksalta ylimmältä".

Tosiasiassa Dessu kyllä huomasi vuodenajan kierron ja saapui Töölöntorille jo muutama viikko sitten. Mutta sitten helteet palasivat ja Dessu kuuli kutsun palata helteenviettoon sinne kauas Hämeen perukoille. Ja taas kelluttiin keskellä järveä yön pimeydessä. On siellä Hämeessä niin ihanaa!

 

( Valentin Vaala: Niskavuoren naiset 1958 / Teija Sopanen, Erkki Viljos)

Kyllä Dessu jätti merkkejäkin käynnistään Helsingissä. Tosin tämä Töölöntorin blogi ei päivittynyt, sillä perinteinen tyhjän sivun ahdistus iski voimakkaana. Niin käy aina, kun kirjoittamiseen tulee tauko. Nyt tauko kesti kolmisen kuukautta. En kirjoittanut mitään, en kerrassaan mitään koko kesänä. Semmoisen jälkeen on paha päästä uuteen alkuun.

Kakkosblogiani, sitä jossa heittelen lukijoita kengällä,  sen sijaan onnistuin jatkamaan muutamalla uudella tekstillä. Ne ovat pienimuotoisia, joten sellainen onnistuu helpommin tauon jälkeenkin. Lukijatilastoista saa käsityksen, että Töölöntoria lukevat yhdet, Kengänheittelyjäni pääosin aivan toiset lukijat. Vain vähän näyttää olevan yhteisiä. Tämä on sen osoite, jos joku ei ole huomannut Kenkä väärässä jalassa -blogin olemassaoloa:   https://vaarajalka.blogspot.com/ 

Mutta on tämä kirjoittaminen todellakin käynyt kankeaksi. Näillä rähmäkäpälillä ei synny sellaista liukasta liturgiaa kuin tavallisesti, en varmaankaan onnistu edes villitsemään ihmisiä. Epätoivoon olen jo vaipumassa. Jos eivät sormet ja ajatukset tästä ala notkistua, harkitsen vakavasti muuta puuhaa iltojeni viihdytykseksi. Kuten vaikkapa ikkunasta ulos katselua.