Viime tingassa

Eläkeläinen ei tietenkään tarvitse kelloa. Eikä kalenteria. Mitä sellaisilla tekisi, kun ei ole aikatauluja eikä kiire minnekään?

Valitettavasti minun on kuitenkin tunnustettava, että tässä asiassa en ole vieläkään oppinut elämään niin kuin huolettoman eläkeläisen kuuluisi. Minulla on kello puhelimessa ja toinen keittiön seinällä ja kolmas tietokoneen alapalkissa. Minulla on kalenteri työhuoneen kirjoituspöydällä, tässä tietokoneen vieressä. Minkäpä sille voin, että Akava lähettää minulle aina vaan joka vuosi uuden kalenterin, sillä kuulun seniorijärjestöön. Jäsenet saavat vakuutusmaksuista alennuksen, siinä ainoa syy jäsenyydelle.

Kelloa en juurikaan tarvitse, sillä menen ja tulen, nukun ja herään niin kuin hyvältä tuntuu, en aikataulun mukaan. Kalenteriin merkitsen enemmänkin menneet kuin tulevat asiat. Kirjoitan muistiin luetut kirjat, nähdyt elokuvat, katsotut näyttelyt ja muut merkittävät tapaukset.

Mutta on siellä jotain merkintöjä tulevistakin tapahtumista. On teattereihin ja konsertteihin tehdyt lippuostokset, on hammaslääkäriajat, on kavereiden merkkipäivät.

Jotkut tärkeätkin jutut jäävät aina viime tinkaan. Sellaisissa kalenteri on hyödyllinen, ettei juttu pääse menemään kokonaan ohi.

Sellainen oli eilen. Kalenterissa oli punakynällä kirjoitettu hälytys, että Ateneumin František Kupka -näyttely on loppumassa. Sinne piti siis suunnistaa ja lykätä myöhemmäksi muutama muu vähemmän kiireellinen puuha.

Toinen punakynähälytys on vielä toteuttamatta. Se on jäähyväiskäynti Corona-baarissa. Tämä Kaurismäen ja kumppaneiden kulttuurilaitos Eerikinkadulla suljetaan lopullisesti. Uutta tilaa kyllä etsitään, mutta se ei ole sama asia.

Ken on kerran tullut tuntemaan Corona-baarin, Kino Andorran, Dubrovnik lounge & lobbyn ja Cafe Mockban muodostaman "pysähtyneisyyden ajan viimeisen valuuttabaarin" tarkoituksellisen töykeän palvelun, ei konsaan sitä unhoittaa voi. Siellä on käytävä heittämässä haikeat jäähyväiset Matti Pellonpään muotokuvan alla jukeboxin soidessa Georg Otsia, vielä viimeisen kerran.

Kalenterissa on myös kolmas lähestyvä hälytys. Alkavalle viikolle on kalenteriin merkitty tiukka komento:

Muista muuttaa Längelmävedelle!

Rohkenen arvella, että kyllä minä tämän vuosikymmeniä jatkuneen toimenpiteen olisin muistanut, vaikka sitä ei kalenterissa olisi lukenut. Mutta parempi tietysti varmistaa asia tälläkin tavalla. Viime tinka tässäkin, sillä kohta kesä on ohi.

Talvisäilössä ollut auto on jo toimitettu huollettuna pihaan, se sama Yaris edelleen, joka on palvellut jo 15 vuotta. Aina vähän jännittää, osaanko enää ajaa autoa, sillä edellisestä kerrasta on 8 kuukautta.

Blogin pito on kuluneen talven aikana jäänyt entistäkin vähemmälle. Lukijamääriin se ei yllättäen ole vaikuttanut mitenkään, pikemminkin lisäävästi kuin vähentävästi. Se johtaa miettimään, että kasvaisivatkohan lukijamäärät suorastaan valtaviin mittoihin, jos lopettaisin kirjoittamisen kokonaan.

Kirjoitusteni määrä ylitti äskettäin maagisen luvun 1000. En huomannut juhlia saavutusta ollenkaan. Yllättävän paljon se on, en olisi aloittaessani uskonut, että tällaisiin määriin yllän. Toinen, suppeiden kirjoitusten blogini "Kenkä väärässä jalassa" on sekin saavuttanut lukijoita, vaikka se on kevään kuluessa jäänyt lähes kokonaan hoitamatta.

En usko, että blogin pito kokonaan loppuu kesälläkään, harvenee toki. Toivotan silti tässä ja nyt lukijoille hyvää kesää. Uskon, että vielä palaan tähän Töölöntorin kirjoituspöytäni ääreen näihin samoihin puuhiin.

Kuva on Ingmar Bergmanin elokuvasta Kesäyön hymyilyä. Tuollaista kun kesä maalla olisi, haaveilla sopii. Mutta voi olla niinkin, että kohta on hiki ja hyttyset.

Tiedot ajan tasalla?

Tuttava ei uskonut minua. Väitti että puhun taas pötyä - niin kuin yleensäkin.

Epäluulo kohdistui väitteeseeni, että nykyisin kirjakielessä sopii käyttää alkaa-verbin kanssa III infinitiiviä, toisin kuin ennen. Siis ei tarvitse välttämättä sanoa alkaa tehdä, vaan yhtä hyvin kelpaa sanoa alkaa tekemään.

Todistin väitteeni netistä löytyvän Kielitoimiston ohjepankin avulla. Tuttavani piti uudistusta pöyristyttävänä. Hän kertoi aina olleensa tarkka huolitellusta kielenkäytöstä ja oppineensa säännöt tarkasti jo 70-luvulla lukiossa. Kympin tyttö - sitä hän tarkoitti vaikka ei ääneen sanonutkaan.

Ketkä tällaisia päätöksiä tekevät ja millä oikeudella? hän ihmetteli. Ovatko poliitikot tästäkin vastuussa, niin kuin taksiuudistuksesta?

Kerrankin jouduin hälventämään poliitikkoihin kohdistuvia tihutyöepäilyjä ja kerroin, että päätökset tekee Kotimaisten kielten keskus ja siellä Suomen kielen lautakunta. Pätevää ja osaavaa väkeä, yksi suorastaan fb-kaverini, vakuutin epäilijälle, mutta se tieto taisi vain lisätä epäluuloisuutta.

Suosittelin hänelle Kielikello-lehden tilaamista, jotta pysyisi uudistuksissa ajan tasalla tästä eteenpäinkin. Vasta jälkeenpäin tajusin, että tässä kohdassa en itse antanut ajantasaista tietoa. Kielikello ei nimittäin enää ilmesty  paperilehtenä. Se on olemassa vain nettiversiona. Eikä tarvitse tilata, sillä se ei maksa mitään.

Eikä se ollut ainoa ajantasaistiedoistani paljastunut puute. Jouduin nolosti myöntämään, etten osaa Helsingin uudistuneita raitiotielinjoja. Erotessamme Kiasman ravintolassa tuttavani kysyi, millä raitiovaunulla pääsee Sepänpuiston lähelle, Eiran ja Punavuoren välissä.

Ennen uudistuksia tämä ei olisi ollut mikään ongelma. Linjat 3B ja 3T kulkivat sinne, toinen Tehtaankadun, toinen Fredan suunnalta. Mutta kolmosen linjoja ei ole enää, ei ole niitä kahdeksikon muotoisia reittejä, joilla pääsi mihin vaan, Eiraan ja Punavuoreenkin.

Uudistetut linjat ovat jotenkin kummallisia. En ole oppinut niitä. En enää tiedä, mihin veisin Helsinkiä huonosti tuntevat ystäväni kulttuurikiertoajelulle. En osannut neuvoa. Piti kävellä pysäkille tiirailemaan reittien numerokylttejä.

Tuli siinä kyllä mieleen, että pahoja ajantasaistietojen puutteita saattaisi paljastua lisää itse kultakin, jos tarkkaan syyniin joutuisi. Tiedoilla ja totuuksilla kun on harmillinen taipumus vanhentua.

Me huligaanit

Koistinen meinasi että otetaan taksi, mutta minä sanoin että ei kun kävellään. Äkkiä me tästä Karhupuiston kulmalta Töölöön tallustamme, muutama kilometri. Leuto kevätyö eikä pahasti horjutakaan. Radan yli niin että heilahtaa Linnunlaulun siltaa pitkin.

Kun varsinaisia urheilijanuorukaisia emme ole kumpainenkaan, piti välillä pysähtyä huilaaman. Koistiselta aukesi kengännauha. Sitä piti istua solmimaan. Hän huomasi kerrostalokorttelin pihalla lasten leikkipaikan ja oikaisi sinne penkille.

Halutko keinua? hän ehdotti ja lupasi antaa vauhtia.

En minä oikein kehdannut, vaikka mieli teki. Aina olen ollut arka tekemään yllättäviä juttuja. Olen katsellut himoiten laivan pallomerta tai markkinoiden pomppulinnaa mutta en ole mennyt. Mitä ihmiset ajattelisivat? Kerrostalon pihakeinua ehkä onnistuisin kokeilemaan niin, ettei kukaan näe, mutta silti. Rikkoisin vielä keinun, ketju katkeaisi tai jotain.

Koistinen meni keinuun itse ja otti hurjan vauhdin. Ketju kesti vaikka vingahteli.

Silloin jostakin talon parvekkeelta kuului äkäinen huuto, että häipykää sieltä. Meille tuli kiire. Koistisen kengännauha jäi solmimatta. Vasta kirjailijatalon puistossa uskalsimme uudestaan pysähtyä.

Koistinen oli kokemastaan vauhdin hurmasta tohkeissaan, rehvasteleva. Luulen, että tätäkin yöseikkailua muistelemme vielä monta kertaa. Minua kyllä harmitti, etten taaskaan uskaltanut. Kalle Holmbergin ohje olisi taas ollut noudattamisen arvoinen: "Pitäisi aina olla jonkin verran arvaamaton."

Ruotsalainen tämän sanoo sananlaskussaan osuvasti: "Snälla barn väntar - och blir utan."

(Kuva: Vladimir Lubargy)

Kiittämätön vieras

Kyläpaikassa eteen työnnettiin tippaleipä, vaikka vappu oli jo ohi. Ei kysytty, haluanko, siihen se vaan tuotiin, muuta ei kai ollut. Toisaalta en kai olisi kehdannut kieltäytyäkään, vaikka olisi kysytty.

Kamalaa syötävää sellainen on. Tätä en tietenkään sanonut ääneen. Ilmeenkin yritin pitää veikeänä, vaikka kuinka muruset varisivat syliin.

Kukahan tippaleivän on keksinyt? Siinä on täytynyt olla jotenkin vinksahtanut huumorintaju osallisena, ei muuten sellaista voi suunnitella. Ei varmaankaan kukaan kulttuurihenkilö tai sellaisen rouva, niin kuin runebergintortun. Se on tyylikäs ja maukas, jopa minä pidän, vaikka en minkään sortin makeiden leivonnaisten ystävä olekaan. Kauhistuksia ovat kaikki vaahtoa viiksiin tursuavat laskiaispullat ja höttöiset täytekakut ja kääretortut. Tiramisu on kyllä paras.

Munkkipossukin on menettänyt vetovoimansa. Aina kun käyn kahvilassa entisen sihteerini neiti B:n kanssa, hän tuo pöytään kaksi munkkipossua vaikka hyvin tietää, että minä en syö. Varsin tyytyväisen näköisenä hän sitten syö itse ne molemmat.

Lapsena oli toisin. Äiti leipoi joskus munkkeja, ei possuja vaan pallon muotoiseksi tarkoitettuja. Valmiina ne olivat kuitenkin jotenkin mustekalan muotoisia. Suoraan uunista otettuina ne olivat oikein hyviä, tosin hillo oli polttavan kuumaa. Se piti huomaamatta kaapia pois ja heittää roskiin.

Hillo taisi olla ongelma jo leivottaessa. Äiti leipoi taikinan lätyksi, pisti lusikallisen hilloa keskelle ja kääri lätyn palloksi hillon ympärille. Se tieto puuttui, millä ihmeen konstilla hillo olisi saatu tungetuksi kuuman pallon sisään vasta paistamisen jälkeen?

Parhaan muistamani leivonnaisen olen saanut niinkin epätodennäköisessä paikassa kuin Romaniassa joskus 60 - 70-luvun taitteessa. Nimeä en muista, mutta se oli hämmentävän hyvän makuinen tumma leivos. Mitään lähimainkaan samaa ei ole muualla tullut vastaan. Lapsena paras oli Rothin käpykakku, mutta enää nekään eivät ole entisellään. Nuorena helsinkiläisenä muistan pitäneeni omenaleivoksesta. Niitä myytiin Mannerheimintiellä Stadionin kohdalla Sipoon kirkkoa vastapäätä sijainneessa leipomomyymälässä, olikohan se Primulan. Tai ehkä Fazerin? Muisti pettää.

Vielä siihen vierailuun. Sima sentään oli kelvollista, sillä rusinoita ei ollut. Ainakaan niitä ei osunut minun kuppiini. Sitten ruvettiin katsomaan televisiota. Sieltä tuli viihdeohjelman finaali. Sitä piti katsoa, koska kilpailussa oli mukana yhteinen tuttavamme, nuori näyttelijätär.

Kamalaa mekastusta ja typerää pelleily-yrittämistä. Sellaista en suostuisi ollenkaan katsomaan, paitsi kylässä. Mutta tätäkään en tietenkään sanonut ääneen. Katsoessa mietin, miten kommentoin näkemääni, kun seuraavan kerran kohtaan sen nuoren viihdetähden.