Paikoilleen pysähtyneet

Pinnallisia kun olimme, puhe kääntyi ulkonäköön. Ei oikein oltu tyytyväisiä. Siis omaamme. Mitä toistemme ulkomuodosta ajattelimme, sen pidimme omana tietonamme.

Siitä olimme yksimielisiä, että jos ei halua huomata olevansa syrjäytyneen näköinen, kylpyhuoneeseen ei kannata mennä silmälasit nenällä. Peili pysyy sillä tavoin armollisempana, varsinkin jos se on huurussa, niin kuin kylpyhuoneen peilin kuuluu olla.

Ulkonäkö tuli puheeksi, kun huomasimme, että nuorella tarjoilijaneidillä oli käsivarsissa ja kaulalla paljon tatuointeja. Meidän sukupolvellemme se oli vierasta. On siihen tottunut, kun tatuointeja näkee kaikkialla, mutta ei se silti oikein innosta. Minä jätin mainitsematta, että minulla on kyllä tatuointi näkymättömässä paikassa paidan alla. En luultavasti olisi saanut ymmärrystä. Olisivat pitäneet minua outona. (olen kirjoittanut asiasta blogissani ja julkaissut siitä kuvankin, täällä )

Pukeutumisestakin puhuttiin. Minulla oli Marimekon Jokapoika-paita, niin kuin melkein aina kun ulos lähden. Minulla on niitä monta eri väristä. Harmikseni Marimekko lopetti vuosia sitten Kuskipuvun valmistamisen. Se sopi mittoihini ja tyyliini täydellisesti, varmaan käyttäisin vieläkin.

Siitä puhe lipsahti muihin menneisiin pukeutumistyyleihin, varsinkin nuorisomuotiin. Jotenkin nostalgisena muistui taas kerran mieleen 60 - 70-luvun tyyli. Tytöillä oli minihameita ja silkkisiä hippihörhelöitä ja alas leveneviä farkkulahkeita. Sellaisten kanssa tehtiin ensimmäisiä romanttissävyisiä tuttavuuksia. Siksi ne tuntuvat vieläkin kauniilta verrattuna nykyisiin.

Mutta meitä oli koolla nuoruutta muistelemassa vain kolme aika ikääntynyttä ukkoa. Ehkä vähän paikoilleen pysähtynyttä ajattelua.

Arkipäivän harmeja

Kävin kylässä. Sain kahvia ja kakkua. Kahvi oli hyvää, sellaista kestävän kehityksen tummapaahtoista Rekoa. Kakku sen sijaan oli pahaa, luultavasti jotain ruotsalaista kestokakkua, sellaista joka säilyy ikuisesti. Ei kaikki ruotsalainenkaan ole hyvää.

Pitihän se kuitenkin syödä kun kysymättä eteen kannettiin. Onneksi viipale oli ohut. Nuuka emäntä. Vähän kuitenkin jäi harmittamaan, kun sellaisen vuoksi tuli katko sokerittomaan elämääni. En ole tänä vuonna suuhuni laittanut mitään makeaa, en kakkua, en pullaa, en jäätelöä, en mitään. Aamujogurtistakin olen luopunut.

Tiukan linjan syynä on paino, ei sairaus. Olen tullut ymmärtämään, että sokerin poistaminen näkyy nopeasti vaa´alla. Mutta eipä vaan. Sokeritonta on nyt jatkunut 50 päivää mutta yhtään kiloa ei ole kadonnut. Ja siinä on sentään ollut lisäapuna tipaton tammikuu ja melkein tipaton helmikuu. Olen ilmeisesti haksahtanut uskomushoitoon.

Kyläpaikka ei ollut kaukana mutta matka oli hankala. Liukkaus on viime aikoina ollut yhtä helvettiä. Puolen kilometrin kävely pikkukadun jalkakäytävää pitkin oli kinttuja kipeyttävää menoa, sillä minulla oli kenkien pohjassa nastat.

Semmoisilla on paha kävellä. Kantapää painuu liian alas ja varvaspuoli nousee vähän pystyyn. Pohkeet siinä venyvät ja kiristyvät. Askel yrittää korjata asentoa enemmän varpaisillaan kulkevaksi. Piikkien antamaan turvaan ei oikein uskalla luottaa, ja askel on lyhyt ja reidet jännittyneet. Meno on kaikin tavoin epäluontevaa.

Perillä piikkikengät piti tietysti riisua heti kynnyksellä, etten riko lattiaa. Pois lähtiessä tuli hankaluus, sillä kynnyksen lähettyvillä ei ollut jakkaraa, jolle voisi istua pukemaan kenkiä. Jakkara oli kauempana eteisessä, mutta sinne ei voi mennä. Koska kenkälusikkaa ei näkynyt, ei auttanut muu kuin yrittää nylkyttää jalka kenkään seisovillaan ja tunkea takaa sormella kantapäätä luiskahtamaan sisään. Mutta ei se aivan onnistunut, ja niinpä kävelin liukkaan kotimatkan kengän kantaosa inhottavasti rutussa kantapään alla.

Oli minulla oikeaa asiaakin, ja se tuli mallikkaasti hoidetuksi siinä kakku- ja kantapääongelmien välissä. Palautin emännälle 160 sivua papereita. Niihin olin punaisella, vihreällä ja harmaalla kynällä tehnyt suuren määrän alleviivauksia, kysymysmerkkejä ja kommentteja. Lähipäivinä saan suunnilleen saman määrän papereita lisää, ja taas teen värikkäitä merkintöjä. Näistä papereista on vuoden loppupuolella syntymässä historian alan väitöskirja.

Mutta mitäpä minä piittaan väitöskirjoista, kun päällimmäiseksi kyläilystä jäivät kakku, laihdutus ja kengän kantapää. Tätä en tietenkään emännälle sanonut.

Keino pysyä onnellisena

Katsottiin Lars von Trierin elokuva Nymfomaani (2013). Se on aika epämukavaa katsottavaa, kuten dogma-lajityyppi aina. Epämukava on kuitenkin eri asia kuin huono.

Kyllä se meissä jälkeenpäin keskustelua herätti. Elokuvan pääteemasta ei kuitenkaan sanottu mitään. Nopeasti ohi vilahtanut sivuseikka kiinnosti sitäkin enemmän.

Elokuvan mukaan ihmiset voidaan jakaa kahteen ryhmään. 1) Ne jotka aloittavat työt helpoimmasta ja säästävät vaikeimmat myöhemmäksi. 2) Ne jotka aloittavat vaikeimmasta ja etenevät kohti helpompaa.

Elokuvan päähenkilö Seligman, (´onnellinen´ - Stellan Skarsgård) antoi esimerkin. Kumman käden kynnet leikkaat ensin? Oikeakätinen aloittaa vasemman käden kynsistä. On kepeämpi aloittaa helpommasta ja säästää vaikeampi käsi myöhemmäksi. Sellainen ihminen on onnellisempi (ryhmä 1)

Kyllä, näin minäkin teen. Näin me kaikki teemme, yksimielisyys vallitsi. Kerroimme useita esimerkkejä. Hankalat hommat voi jättää viimeiseksi. Ne tulevat sitten kun tulevat, jos tulevat. Elämä pysyy kevyenä kuin perhosella kesäpäivä.

Jälleennäkemisen toivossa

Nuori naishenkilö astui sisään työhuoneeseeni. Vähän kyllä harmitti, että tulin päästäneeksi hänet sisään. Viisaampi olisi ollut lymytä hiljaa kammiossaan ja pitää ovi takalukossa ja turvaketju kiinni.

No, ei hän kutsumatta tullut, joten itse olin ollut harkitsematon. Paha sitä on perua siinä vaiheessa, kun ovikello soi. Yhteinen tuttava hänelle oli vinkin antanut, että Töölöntorin kulmalle voisi ehkä olla hyödyllistä mennä käymään.

Kyllä neiti riemastuikin, kun tutki kirjahyllyjäni ja sai luvan lainata haluamansa kirjat. Minun hyllystäni hän löysi  vaikka kuinka paljon kirjoja, joita on vaikea saada kirjastoista.

Jatko-opiskelijan alaa on kotimainen kirjallisuus ja kulttuurihistoria. Minulta sitä kyllä löytyy.

Yleisesti tunnettu totuus on, että jos annat kirjan lainaksi, todennäköisyys sen takaisin saamiseksi on vähäinen. Lainaksi annetut kirjat katoavat johonkin omituiseen mustaan aukkoon. Mitä tärkeämpi kirja omistajalleen, sitä varmemmin se katoaa.

Minunkin hyllyistäni puuttuu aika monta lainattua kirjaa. Olen yrittänyt pitää listaa antamistani lainoista. Listan kärjessä on Stanislaw Lemin Solaris, joka on ollut lainassa jo viitisen vuotta. Toivo palautuksesta hiipui, joten ostin uuden.

Toisaalta mikä minä olen moittimaan muita holtittomasta lainailusta. Itse olen siitä huippuesimerkki.  Muinainen lukion äidinkielenopettajani pisti käteeni Artturi Järviluoman Pohjalaisia ja käski pitää siitä esitelmän. Esitelmä jäi pitämättä, kun vaihdoin aiheeksi Johannes Linnankosken Pakolaiset. Järviluoman kirja jäi kuitenkin palauttamatta ja tuossa se on hyllyssäni edelleen. Taitaa olla juuri näihin aikoihin 50 vuotta lainauksesta. Enkä ole vielä edes ehtinyt lukea sitä. Kunhan luen, lähetän sen kyllä takaisin koulun kirjastoon ja kiitän kauniisti lainasta ja pahoittelen, että meni vähän yli ajan.

Opiskelijaneiti keräsi hyllystäni kirjoja kassinsa täyteen ja olisi ottanut enemmänkin, jos olisi jaksanut kantaa. Sovimme, että palautuksella ei ole kiirettä, osa ehkä keväällä, loput ehkä syksyllä. Kiitokset olivat ylenpalttiset, sillä hänen tutkimustyönsä helpottuu, kun voi lukea kirjoja kotona eikä aina tarvitse istua Kansalliskirjaston tai yliopiston lukusalissa.

Muistin avuksi ja jälleennäkemisen toivossa otin valokuvat kirjoista. Yhdet kappaleet lainan antajalle, toiset lainan ottajalle. Pistän kuvat myös tähän siltä varalta, että omat koneet ja muistitikut hajoaisivat. Yrityksenä on rauhoittaa mieli siltä ahdistavalta ajatukselta, että hyllyihini jää 30 kirjan pysyvä aukko.

Ei pääse irti

Aina näihin kummallisiin ajatuksiin törmää, vaikka kuinka yrittää välttää. Pitäisi törmätä vain sellaisiin, joiden idean ymmärtää heti ensi vilkaisulla.

Kun törmää, ei pääse irti. Jää askarruttamaan.

Martti Luther kirjoitti, että lääketiede ja lääke tekevät ihmisen sairaaksi. Vaikutus on samankaltainen kuin siinä, että teologia tekee ihmisen syntiseksi.

Tuon kyllä ymmärrän. On empiiristä kokemusta ilmiöstä. Juuri tuon vuoksi lopetin vuosikymmeniä sitten  Lääkäri vastaa lukijoiden kysymyksiin  -palstojen lukemisen. Lapsena luin, ja kaikki taudit tarttuivat heti. Rippikouluaikaan myös syntisyys vaivasi. Niinpä erosin kirkosta.

Näin taudit paranivat ja synnit kaikkosivat. Eläminen kävi auvoisemmaksi.

Mutta inha Luther ei lopettanut tähän vaan jatkoi kolmanteen tieteenalaan: "Matematiikka tekee ihmisen surulliseksi."

Mitä hemmettiä tämä tarkoittaa? Empiirinen kokemus puuttuu, kun olen huononpuoleinen matematiikassa. En ymmärrä.

Toisaalta voi siinä olla perää. Tunnen läheisesti kaksi matemaatikkoa, sellaisia alansa mestareita. Ja kyllä: molempien luonteessa on aikamoinen annos melankoliaa, surumielisyyttä.

Mutta mikä yhteys tällä on tieteenalaan? Luulen, että surumielisyys olisi heissä ilman matematiikkaakin.

Kuvassa Leonardon Pyhä ehtoollinen kultaisesti leikattuna.

Kesän riemuja

Oikeastaan täytyy myöntää, että onhan se imartelevaa, kun kutsutaan mukaan.

Ensimmäisenä kevään merkkinä olen vuosikaudet tottunut pitämään sitä, että valtuuskunta eli ex-sihteerini neiti B. tulee kysymään, lähtisinkö mukaan. Nyt se tapahtui tammikuun viimeisenä. Osasin vähän odottaakin. Nyt voin siis julistaa kevään alkaneeksi, kun tämä vuodenaikojen kiertokulkuun liittyvä kiinnekohta on saavutettu.

Sama kutsu on esitetty ennenkin varmaan toistakymmentä kertaa. Koskaan en ole suostunut. En ole uskaltanut, mutta täytyy myöntää, että monta kertaa on mieli tehnyt suostua.

Kyse on entisen työpaikkani moottoripyöräkerhon kesäretkestä milloin mihinkin kolkkaan Eurooppaa. Kerhossa on neljä  vakijäsentä ja lisäksi muutamia satunnaisia. Nyt suuntana olisi Skotlanti ja kesto kolmisen viikkoa kesä-heinäkuun vaihteessa. Samalla suunnalla he olivat toissa kesänäkin, ja niin hienoa oli, että nyt mennään uudestaan, tosin vähän eri puolelle.

Ja minä mahtuisin mukaan. Mieli tekisi, mutta kyllä minä tiedän jo vastauksen. En kuitenkaan kertonut sitä vaan lupasin harkita.

Ongelma on siinä, että en osaa ajaa moottoripyörää enkä usko oppivanikaan. Pyörän saisin lainaksi tai voisin vuokrata, omistaa ei tarvitsisi. Kerran vuosia sitten ehdotin, että minä voisin tulla mukaan, jos saisin ajaa autolla motoristijoukon kannoilla, mutta ehdotus ei kelvannut.

Olen koko aikuisikäni ajanut autoa, ja mopokin on tullut tutuksi, mutta vahvatehoisella moottoripyörällä kokemus on jäänyt vähäiseksi. Selviäisinkö pitkistä päivävaelluksista? Neiti B. sanoo, että selviäisin helposti. Mutta häneen ei voi koskaan luottaa, hän puhuu välillä pötyä ihan kiusallaan. Toisaalta on siinä ryhmässä kaksi minun ikäluokkani jäsentä, jotka olivat vielä kaksi vuotta sitten yhtä kokemattomia kuin minä nyt.

On siinä sekin ongelma, että minua ei ollenkaan viehätä ajatus teltassa asumisesta. Mukavuudenhalu on voittanut. Nuorena liftasin monena kesänä pitkin Eurooppaa teltta rinkassa, samoin kävin monilla rock-festareilla. Viimeksi yövyin teltassa kesällä 1981, kun ajoin Helsingistä Jyväskylään ja takaisin polkupyörällä. Mutta siihen se loppui. Suostuisinko aloittamaan taas? Ajatus kauhistuttaa. Tosin joissakin kaupunkikohteissa on tavoitteena viipyä useita päiviä, jos löytyy riittävän iso airbnb-asunto.

Joka kesä rapujuhlien aikaan neiti B. ajaa pyörällään Längelmäveden kesäkotiini ja yrittää opettaa minua. En ole oppinut. Vakiintuneisiin kauhukokemuksiin kuuluu istua neidin kyydissä hirmuista vauhtia Längelmäeltä Oriveden ohi ABC-Oritupa -bensa-asemalle kahville ja munkkipossulle. Kyydissä istuminen on kammottava kokemus, mutta näyttelen miehekkäästi, ettei tunnu missään.

Jostain syystä moottoripyöräily mielletään kai miesten hommaksi. On kai jonkinlainen muoti, että varttuneessa iässä olevat hienot herrat ja johtajat, tällaiset kuin minä, innostuvat ostamaan kalliita pyöriä ja lähtevät reissuun. Neiti B. on naureskellut, kuinka hänenkin taitojaan aikoinaan epäiltiin, mutta pilkka hiljeni, kun hän pääsi näyttämään rehvakkaalle kolliporukalle temppujaan. Siksi hän partnerinsa kanssa on itseoikeutettu johtaja tälle muilta osin vanhemmista miehistä koostuvalle retkikunnalle. Hän kun on se, jolta homma sujuu parhaiten.