Poliisiasemalla

Pasilan poliisiasemalla minulta otettiin sormenjäljet.

Se oli pelottavaa, vaikka konstaapeli yritti kyllä olla kohteliaan ystävällinen. Tilanne oli kuitenkin minulle outo, olin ensikertalainen, ikinä ennen en ole joutunut tällaiseen. Tuli tunne, että tästä pitää päästä karkuun. Tajusin kuitenkin, että viisainta on pysyä rauhallisena, tai ainakin yrittää näyttää rauhalliselta. Muuten menee homma mönkään.

Onnistuihan se kun oikein yritin. Ehkä konstaapelille tuli vaikutelma, että tämä mies taitaa olla tottunut tällaiseen.

Passini oli mennyt vanhaksi. Uuteen piti mennä antamaan sormenjäljet. Valokuvassakin olin käynyt, ja kuva on kamalin, mikä minusta on koskaan otettu. Yleensä minä onnistun hyvin valokuvissa. Osaan kuulemma poseerata. Nyt kuitenkin näytin kuvassa lähinnä epäsosiaaliselta syrjäytyneeltä rikolliselta. Ei ihme, että piti antaa sormenjäljet.

Uusi passi lähetetään R-kioskille. Ei tarvitse enää mennä uudestaan poliisiasemalle.

R-kioskit ovat näköjään monipuolistamassa palvelujaan. Ei ole kauan siitä, kun vitsinä vaadittiin, että keskiolut R-kioskiin. Silloin se tuntui mahdottomalta uudistukselta. Uskokaa minua, kohta siellä myydään käsiaseita, Amerikan malliin. Ja hoidetaan autojen katsastus. Ja myydään reseptilääkkeitä.

Onni potkii

Yhteiskuntapolitiikka-lehdessä kerrottiin äskettäin, että vapaaehtoistyötä tekevät kuusikymppiset ovat onnellisempia kuin ne, jotka eivät tee vapaaehtoistyötä. Tämä pätee nimenomaan yli kuusikymppisiin, siis suurten ikäluokkien ihmisiin, jotka enimmäkseen ovat jo eläkeläisiä. Nuoremmat eivät tietenkään työkiireiltään ehdi samassa mitassa vapaaehtoistöihin. Heistä sen sijaan onnellisempia ovat ne, jotka antavat rahalahjoituksia hyväntekeväisyyteen, kuin ne, jotka eivät anna.

Minä olen yli kuusikymppinen. En ole osallistunut vapaaehtoistyöhön. Minulla on siis onnellisuusvaje moniin ikätovereihini verrattuna. Pitäisi tehdä jotain asian korjaamiseksi. Aikaa ja halua kyllä olisi. En vain ole tullut ryhtyneeksi etsimään sopivaa väylää päästä mukaan.

Olen kyllä miettinyt. Voisin ehkä kerätä rahaa pakolaisten hyväksi. Luulisin kuitenkin, että minusta olisi enemmän hyötyä ihmisten kohtaamisessa. Voisin opettaa suomen kieltä ja kulttuuria. Kynnys opetustyöhön olisi matala, sillä minulla on pitkä kokemus. Myös motivaatio olisi korkeaa tasoa. Haluaisin olla mukana ottamassa uudet tulokkaat myönteisesti vastaan.

Kai siitä onnelliseksi tulisi, ihan siinä sivutuotteena, kaupanpäällisiksi. Voisi tulla uusia kiinnostavia tuttavuuksiakin.

*    *   * 

Vanha viisastelu sanoo, että raha ei tee onnelliseksi mutta - - . Miten jatkuikaan? Voisi siis kuvitella, että suomalaisten onnellisuus on lisääntymään päin näin laman ja talouskriisin aikana. Kaikkialla säästetään ja leikataan, ainoana poikkeuksena johtajabonukset.

Olen tarkkaillut, näyttävätkö ihmiset, erityisesti iäkkäät ihmiset, onnellisilta. Eivät minun mielestäni. Jotkut näyttävät peräti säälittäviltä, aroilta ja eksyneiltä kaupan kassajonossa pankkikorttinsa kanssa. Jotkut ehkä näyttävät korkeintaan kohtuullisen tyytyväisiltä istuessaan puiston penkillä.

Sanotaan, että Amerikassa ihmiset ovat onnellisempia, myös vanhat. Ainakin he puhuvat ja hymyilevät koko hammasrivillään ja mäiskivät kädellä toisiaan rohkaisevasti hartioille. Suomessa ollaan synkempiä. Suomessa istutaan penkillä karvat korvilla eikä sanota mitään, paitsi juovuksissa kirjoitetaan vihapuheita. Vaikka mitä tapahtuisi, vaikka osuisi kohdalle loton jättipotti, siitä ei mainita.

Onnellisuutta on vaikeampi arvioida.

Minä en voittanut lotossa vaan Unicefin arpajaisissa. Tiedättehän, posti tuo kirjekuoren, jonka sisällä on viisi arpaa ja maksulappu. En tietenkään voinut olla repimättä arpoja auki ja katsomatta.

Ei tullut päävoittoa, mutta oli pienempi voitto, ekologinen kynäsetti. Sellainen voisi olla hyvä. Ei muuta kuin kolmekymppiä Unicefin tilille ja netti-ilmoitus koodinumeroineen palkinto-osoitteeseen. Ei mennyt monta päivää, kun posti toi kynäsetin (kuva). Oikein hyvä, oikein miellyttävä käsituntuma.

Vanhaan taskumuistikirjaani olen joskus aikoja sitten kirjoittanut mietelauseen, joka sopii tähän  (lähdetieto on jäänyt merkitsemättä). 

"Onnellisuus on yliarvostettua. Saisi riittää että on iloinen silloin tällöin."

Sirkushuveja ja leipää

Koska olen kuullut, että shoppailu aiheuttaa mielihyvää, lähdin Kannelmäen jättimarkettiin eli radikaalikielellä ostoshelvettiin. Sinne pääsee bussilla numero 41 melkein kotioveltani.

Ostin uudet sukat ja kalsarit. Aiheuttavatko ne mielihyvää, sen näkee. T-paidankin olisin ostanut, mutta en löytänyt kelvollista. Tarjolla oli vain sellaisia, joissa lukee syvällisiä tai vitsikkäitä mietelauseita rinnassa. Talvitakkiakin katselin, mutta ne olivat kaikki liian sporttisia.

Sitten osuin hyvään paikkaan. Ostoshelvetin keskellä on oma osasto maalaismarkkinoille.

Sieltä löysin saaristolaisleivän, oikein mustan ja painavan. Suurta herkkua. Oikeastaan sellainen tarvitsisi aitoa voita päälle, mutta uskon lääkäreiden varoituksia, joten tyydyn Benecoliin. Hyvää se on niinkin. Aiheuttaa mielihyvää. Shoppailu toimii!

Kirjoituksen otsikko johtuu siitä, että kävin entisen työpaikkani ryhmän mukana sirkus Finlandiassa, joka esiintyy Helsingin Kaisaniemessä. En oikein osaa suhtautua. Taidokasta se oli, mutta pelottavaa. Kaikenlaiset kuolemanpyörät ja trapetsit aiheuttavat minussa ahdistusta. Helpotus tuli vasta sitten, kun ohjelma loppui eikä kukaan ollut pudonnut korkeuksista. Ei minun lajini.  (Kuvassa saaristolaisleipä. Sirkusta en hoksannut kuvata, kun jännitin niin.)

Menin markkinoille

Taas sorruin, vaikka olin aikonut pysyä tiukkana.

Menin siis kirjamessuille, vaikka en pidä niistä. Olin aikonut jättää väliin. Sorruin jopa messujen avajaispäivänä enkä viime tingassa niin kuin usein ennen.

Messut eivät ole minun mentaliteettiini sopiva paikka, vaikka kirjaihminen olenkin. Ensinnäkin minulla on kotihyllyissäni lukemista odottavia kirjoja loppuiäksi. En tarvitse lisää. Toiseksi minä haluan katsella ja löytää kirjoja hitaasti, kaikessa rauhassa istuskellen, selaillen ja mietiskellen, en ruuhkan keskellä. Kolmanneksi en viihdy markkinametelin seassa.

Kirjamessut ovat nimenomaan markkinameteliä.  Sinänsä on hyvä, että suuret ihmisjoukot tulevat etsimään luettavaa edes messuille, sillä kirja-ala bisneksenä ei voi hyvin nyky-Suomessa.

Messukeskus on ikävä paikka kirjakaupaksi. Mieluiten viihdyn pienissä antikvariaateissa, joissa voi selailla kirjoja tuntikausia kaikessa rauhassa. Sellaisissa paikoissa tuoksuukin kirjoille. Nyt ne kaikki tutut antikvariaatit olivat isossa hallissa vierekkäin. Ehtii nähdä yhden nurkan ennen kuin tungos työntää pois kohti seuraavaa nurkkaa.

Kaupungin divareihin voi poiketa milloin vain ohi kulkiessaan eikä maksa mitään. Messuille pääsylippu maksoi kympin (alennettu eläkeläishinta) ja lisäksi takin ripustus narikkaan 2,50 e. Minusta se on kohtuutonta, varsinkin kun sekä lipunmyyntiin että narikkaan piti molempiin jonottaa kymmenisen minuuttia. Lisäksi pelkkä Pasilaan matkustaminen on harmillisen rasittavaa, ainakin jos menee junalla. Aseman pitkiä rumia betonikäytäviä ja loputtomasti jalankulkijalle punaista näyttäviä liikennevaloja messukeskusta lähestyttäessä. Nyt oli vielä melkoinen myrskykin lisäharmina.

Mitäkö ostin? Seinäkalenterin ensi vuodelle. Kuvien aiheena suomenruotsalainen modernismi. Hieno, sellaisia ei tavallisen kirjakaupan valikoimista löydy. Nippu joulukortteja tutulta divarinpitäjältä. Vanhanaikaisia, aika kalliita, viidestä eurosta ylöspäin. Raaskineeko niitä lähettää kenellekään. Kaksi pussillista dekkariseuran teetä, pussin kyljessä komisario Palmu. Myyjä ei antanut takuuta teesekoituksen terveellisyydestä. Arsenikkia? Lisäksi keräsin näytenumeroita muutamista ilmaisista kulttuurilehdistä, enimmäkseen ruotsinkielisistä.

Bongasinko julkkiksia? Kyllä, niitä riittää. Sofi Oksanen, Matti Rönkä, Kari Hotakainen... Haastattelut ja keskustelut sen sijaan ovat yleensä yhtä tyhjän kanssa. Niitä en välitä jäädä isommin kuuntelemaan.

Lisäksi käytävillä ja kojuissa tuli vastaan monta tuttavaa, yksi kauan kaivattukin. Se on aina näiden messujen parasta antia.

Nyt pitää varoa, etten innostu menemään uudestaan, sillä messut jatkuvat vielä kolme päivää.

=========

Täydennys (kirjoitettu seuraavana päivänä):
Tulinpa kirjoittaneeksi turhan kategorisesti. Tuo mitä sanoin, ei pidä paikkaansa siinä kohdassa, jossa luki näin: "- -  minulla on kotihyllyissäni lukemista odottavia kirjoja loppuiäksi. En tarvitse lisää - - "

Minulla on hyllyssäni lukemista odottavia vanhoja klassikkoteoksia loppuiäksi, siis antikvariaattitavaraa. Sellaisia en tarvitse lisää, näin luulen. Sen sijaan uutuusteoksia tarvitsen. Niitä en kuitenkaan nyt messuilla ollut etsimässä, sillä niitä saan helpommin ilman tungosta ostetuksi Helsingin keskustan kirjakaupoista. Messuille menin katselemaan erikoisuuksia. Jospa sittenkin osuisi silmiin jotakin, mihin syttyisin - - 

Virikkeitä vapaa-aikaan

"Ihminen on onneton, jos luovuus puuttuu".

Näin kirjoitti suuri neuvostoliittolainen elokuvaohjaaja Andrej Tarkovski. Tämä lause tuli mieleeni, kun seisoin tuoreimpana eläkeläisenä entisen työpaikkani muiden eläkeläisen kanssa rivissä, jossa meille kaikille ojennettiin lahja.

Tilaisuus oli luonteeltaan leikkimielinen ellei peräti vitsikäs. Eläkeläisjoukkiolle annettavan lahjan tarkoitus oli vähentää vaaraa, että meille raukoille tulisi vapaa-ajanvietto-ongelmia. Niinhän voi helposti käydä, kun emme enää ole mukana aktiivisessa työelämässä emmekä saa virikkeitä, joita dynaaminen työyhteisö tarjoaa.

Lahja oli värityskirja ja värikynälaatikko.

Olen ymmärtänyt, että värityskirjat ovat nykyisin suosiossa. Äskettäin luin lehdestä aiheeseen liittyvän artikkelin, jossa asiantuntija - olisikohan ollut peräti psykologi - piti värittämistä hyödyllisenä aivojen hyvinvoinnille. Uskon sen. Aion kokeilla heti kun kiireiltäni ehdin. Psykedeelisiä värejä kukkakuvioihin.

Värittämisen aivoille antamia impulsseja verrattiin ristisanatehtäviin. Minä en ole koskaan erityisemmin innostunut ristisanoista, en myöskään kryptoista tai sudokuista. Kokeillut toki olen, mutta takkuiselta on tuntunut. Kärsivällisyys ei tahdo riittää. Sen sijaan maalaamista olen kesäkodissani vuosien mittaan harrastanut myönteisemmissä tunnelmissa, sekä akvarelleja että öljyvärejä. Joka kesä on valmistunut muutama maalaus.

Yksi vastustamaton kuvallisen luovuuden intohimo minulla on ollut lapsesta saakka. En voi ohittaa kuva-arvoitusta, jossa pitää yhdistää numerolla merkittyjä pisteitä. Tekemällä tehtävän saa selville, mitä sekamelskaiselta näyttävä pisteiden ja numeroiden kuvio esittää. Näitä tehtäviä ei enää kohtaa kovin usein. Toivottavasti niistä kuitenkin tulee seuraava trendimuoti.

Pipi pää?

Minulla on toistuva painajainen. Välillä se katoaa pitkäksikin aikaa, mutta nyt se palasi taas.

Alussa uni tuntuu lähestyvään hyökkäykseen valmistautumiselta. Valmistautumisesta huolimatta se tulee kuin hyökkäys pahaa aavistamattoman uhrin kimppuun.

Valmistaudun ylioppilaskirjoituksiin. Joudun puolustamaan vanhoja älliäni. Tajuan heti, että huonosti käy, sillä olen lintsannut uskonnon tunneilta. Vastaan voi tulla mitä tahansa. Ennakoitavuus puuttuu.

Kohta istun koulun isossa salissa muiden keskellä. Paperit jaetaan. Pitäisi kirjoittaa mutta minulla ei ole kynää. On vain väriliitu. Katson tehtäväpaperia. Se on jotakin vierasta kieltä, minulle tuntematonta.

Siitä alkaa piina, jota on mahdoton sanoin kuvata. Uni ei tunnu loppuvan. Kaiken lisäksi vessahätä sekoittuu piinaan. Huomaan, että pukeutumiseni on jäänyt vajaaksi: housut puuttuvat. Onneksi kukaan ei ole kiinnittänyt huomiota. Vessana on irtopönttö siinä keskellä salia. Ei siihen kehtaa mennä.

Loppu on sekamelskaa. Onneksi jossakin kohdassa tulee herääminen.

Pipi pää? Saa tulkita.

"Kuka kertoisi minulle - - "

Olen ollut helsinkiläinen 1970-luvun alkupuolelta asti. Luulen tuntevani kotikaupunkini hyvin. Olenhan luonteeltani kulkija, joka kiertää ja kulkee kaiken vapaa-aikansa pitkin kaupunkia ja etsii kiinnostavia paikkoja. Tämän blogin lukijatkin ovat vuosien varrella saaneet osansa näistä kulkemisista. Katsokaapa vain, mitä löytyy, kun klikkaa tässä oikealla puolella vähän alempana "Tällaisia Dessu on tuumaillut" -otsikon alla kohtaa  "Kävelykierros Helsingissä (86). Aika monta kävelykierrosta huomaan tänne lähettäneeni.

Siksi tuntuu hämmentävältä, että Helsingistä löytyi viime viikolla museo, jossa en ole koskaan käynyt. Löytyi vieläpä läheltä Töölöntoria, matkaa ei täyttä kilometriäkään. Enkä olisi varmaan löytänyt nytkään, ellei lehdessä olisi lukenut, että museo suljetaan parin viikon kuluttua moneksi vuodeksi remontin takia. Siksi menin katsomaan.

Kyseessä on Suomen urheilumuseo. Se sijaitsee Olympiastadionilla. Koko stadion pistetään remonttiin.

 Täytyy myöntää, että näyttely kuvasi onnistuneesti tärkeää osaa Suomen historiasta. Oli mitaleja, mestareita, maailmanennätyksiä. Oli monoja, pipoja, paitoja, piikkareita. Aivan erityisen paljon oli suksia ja keihäitä, joilla oli saavutettu suuria voittoja. Erityiskohteina olivat mm. Paavo Nurmi ja Matti Nykänen. Oli myös delikaatteja yksityiskohtia, mm. muuan lääkärinlaukku, joka löytyi Ala-Tikkurilan  bensa-asemalta vuonna 2001 täynnä ties mitä.

Näyttelyn vaihtuva osa esitteli Tapio Rautavaaran uraa. Keihäänheitto ja jousiammunta saivat osansa, mutta pääpaino oli musiikissa ja elokuvissa.

Museossa oli väkeä aika lailla. Silmiinpistävää oli, että yleisö oli jotakuinkin täysin miespuolista. Siinä huomasi yhteenkuuluvaisuuden tunnetta.

*   *   *  

Tänään kävin kuuntelemassa runoja. Sitä olen tehnyt vuosien varrella jatkuvasti, paljon, paljon. Runot ovat keskeinen osa elämääni ja hyvinvointiani.

Aulikki Oksasen runoja esittivät Vuokko Hovatta, Zarkus Poussa ja runoilija itse. Säveltäjänimiä olivat mm. Kaj Chydenius ja Kerkko Koskinen. Silmiinpistävää oli, että yleisö koostui jokseenkin täysin naisista. Tällaista se on aina näissä runoilloissa. Siinäkin huomaa yhteenkuuluvaisuuden tunnetta, paitsi minä.

Missä olivat miehet? Vastaus löytyi, kun astui ulos Kanneltalosta. Siinähän miehet olivat piha-aukiolla ja viereisissä kapakoissa. Heiluivat hulluina humalassa.  Poikkeuksena maahanmuuttajamiesten porukat, jotka eivät olleet humalassa. Jotkut heistä jopa työssä, kuten laskemassa hanasta kaljaa tuoppeihin. Ei ole vielä mennyt perille, miten maassa ollaan maan tavoilla.

Kuka kertoisi minulle, miksi kaikki tämä on mennyt niin oudoksi?

"Kuka kertoisi minulle? Kun ihmiset kulkevat, mykät ja vieraat ja heillä on lumiset panssarikasvot,niin lumiset kasvot! ja täytetyn linnun silmät."(Aulikki Oksanen)

"Ehkä entinen parempi"

Päivän HS tarjosi huomionarvoisen kolumnin. Sen kirjoittaja oli Anna-Stina Nykänen, kuten usein ennenkin.

Kolumnin otsikko on "Älä ikinä sano nykyään". Tarkasteltavana oli vastakohtapari ennen ja nykyisin. Oliko se tai tämä asia ennen huonommin? Onko oikeasti nykyisin paremmin? Tämä aihe minullakin oli tutkailtavana edellisessä kirjoituksessani (löytyy tämän kirjoituksen alapuolelta). Siinä tuli yksityiskohdan avulla todistetuksi, että kyllä tasan tarkkaan on niin, että ennen oli paremmin.

Monta havainnollista yksityiskohtaa kolumnissa mainittiin. Oliko media siis oikeasti ennen laadukas ja nykyisin viihteellistynyt ja sensaatiohakuinen? Entä Hymy-lehden valtavat painosmäärät? Muistattehan Donnerin rannalla? Minä ainakin muistan. Tai tunkeeko porno vasta nykyisin joka paikkaan, kun on netti? Entä ruotsalaisten ja tanskalaisten pornolehtien tulva 60-luvulla? Ainakaan me pienen keskisuomalaisen kaupungin 15-vuotiaat koulupojat emme mitenkään voineet välttyä siltä. Menimmekö siis pilalle?

Ja monta muuta kyseenalaistavaa esimerkkiä. Onko todellakin niin, että nykyisin kaikki kamalampaa kuin ennen. Kysymys lienee ikuinen ja vastaus aina epämääräinen. Johan sitä mietittiin antiikin aikoinakin.

Ei ongelma Suomessakaan uusi ole. Mieleen nousi vanha kunnon Kaarle Akseli Gottlund (tai ehkä mieluummin Carl Axel?). Kelpo Kaarle oli kirjailija ja yliopiston suomen kielen lehtori ja vähää vaille professorikin. Tunnetuksi hän tuli erityisesti innostuksestaan savolaismurteisiin, joita hän touhusi kirjakielen pohjaksi. Toinen mainetta lisännyt erikoisuus oli hänen rohkea kielenkäyttönsä. Keräämissään kansanrunoissa hän ei sensuroinut "tuhmiakaan" kohtia - ja kirjoitti itse myöhemmin lisää runoja samassa tyylilajissa.

Näytteeksi Gottlundin runo samasta aiheesta kuin Nykäsen kolumni. Runoilijan näkemys on kuitenkin päinvastainen. Runosta näemme, että kaikki maailman asiat olivat kääntyneet huonolle tolalle jo vuonna 1846.

Vanhat hyvät ajat

Olen hammaslääkärin yllytyksestä ruvennut jauhamaan purukumia jokaisen aterian jälkeen. Kyllä ne ihan hyvältä maistuvat, mutta yksi niistä puuttuu.

Nykyisillä purukumeilla ei voi puhaltaa kuplaa. Ei ainakaan niillä, joita minä olen tullut ostaneeksi.

Se on harmi. Jotain olennaista puuttuu. Minun nuoruuteni purukumit paisuivat puhaltamalla isoiksi palloiksi, poksahtivat puhki ja tarttuivat nenään. Sellainen oikean purukumin kuuluu olla.

Nykyisissä ei ole myöskään mitään keräilykuvia. Ennen oli. Litteistä paketeista löytyi kuoren alta aina jokin kuva. Niitä kerättiin ja vaihdeltiin kavereiden kanssa. Tavoitteena oli saada koko sarja, joskus jopa sata erilaista kuvaa. Minä muistan keränneeni ainakin Buffalo Billiä, Filmitähtiä ja Beatlesia. Oli niitä paljon muitakin, ehkä joku muistaa?

Ajat huononevat. Kohta mikään ei ole niin kuin ennen.

 

"Ruotsin ja maailman omatunto"

Suru-uutinen ei tullut aivan yllätyksenä. Syöpähoidon huonosta onnistumisesta oli tihkunut tietoja.

Tieto Henning Mankellin kuolemasta pysähdytti. Hänestä oli tullut minulle tärkeä kirjailija. Hän vaikutti keskeisesti siihen, että aloin uudestaan lukea dekkareita. Pitkän tauon jälkeen. Oli kyllä toinenkin, joka vaikutti samaan suuntaan: Matti Yrjänä Joensuu. Molemmat ovat nyt poissa.

Luin kyllä nuorena rikoskirjallisuuden klassikoita, sellaisia kuin Sherlock Holmes, neiti Marple, Hercule Poirot ja Maigret. Tuli jopa vaihe, jolloin luin Jerry Cottonia ja Carter Brownia. Mutta sitten ne jäivät. Aloin opiskella kirjallisuustiedettä, ja siinä uusilla dekkareilla ei ollut sijaa.

Joensuun ja Mankellin kirjoista löysin genren uudelleen. Ne olivat uudenlaista laatukirjallisuutta. Harjunpää ja Wallander olivat samaa sukua. He eivät pelkästään ratkaisseet rikosarvoituksia. He toimivat yhteiskunnan arvojen peilinä. "Ruotsin ja maailman omatunto", otsikoi HS tänään muistokirjoituksensa. Osuva luonnehdinta. Mankell toteutti samaa myös yksityiselämässään.

Wallanderista tuli maailmanmenestys, enkä ihmettele. Kirjoista tunnisti itsensä, minä ainakin. Ystadissa tapahtui kyllä uskomattoman paljon ja uskomattoman rankkoja rikoksia, mutta ne kuvastivat uskottavasti maailman ja Ruotsin eettisen ilmapiirin muuttumista huonompaan suuntaan. Uskottavin oli kuitenkin päähenkilö itse. Wallanderissa löytyi mentaalinen samastumiskohde myös suomalaiselle keski-iän ylittäneelle miespuoliselle lukijalle.

Wallanderista tehtiin myös elokuvia ja tv-sarjoja. Aika heikkotasoisia mielestäni. Ne eivät enimmäkseen vastaa kirjojen sisintä olemusta. Parhaimmillaan filmit olivat alkuvaiheessa, kun pääosaa näytteli Rolf Lassgård.  Myöhemmät tuotteet, myös enlantilaiset, jäävät pahasti jälkeen. Filmien katsoja ei saa oikeaa käsitystä kirjojen laadusta.

Wallander houkutteli lukemaan myös Mankellin muuta tuotantoa, jota oli runsaasti. Sieltäkin löytyi monta vaikuttavaa teosta. Juuri äskettäin sain luetuksi kuvassa näkyvän teoksen. Kuin enteenä suru-uutisesta.

Paluu menneisyyteen?

Jostain luin, että vinyyliäänilevyjen kysyntä on lisääntymässä.. Onhan siitä ollut epämääräistä puhetta jo siitä asti, kun cd-levyt valloittivat markkinat. Tarkkakorvaiset väittävät, että vinyyli toistaa äänen luonnollisemmin. Minä en eroa kuule, mutta tunnelma on kyllä parempi, kun saa pitää kunnon LP-levyä ja koteloa kädessään. Vielä huonommalta tuntuu, jos ei saa pitää kädessään yhtään mitään, jos musiikki virtaa jostain olemattomasta "pilvestä".

Tai sitten käsituntuma on vain nostalgiaa. Minun nuoruudessani ei ollut muuta kuin vinyylilevyjä ja avokelanauhureita. Levyt ovat edelleen olohuoneeni hyllyssä. Niitä on aika paljon, Beatlesia ja muita aikakauden mestareita. Paljon on myös kotimaisen Love Records -firman tuotteita. Niistä tuli juuri äsken Yle-Teemalta kiinnostava ohjelma, kun aiheena oli Love-levyjen yksi perustajajäsen, Atte Blom.

Jos siis vinyyli palaa, minä pääsen kukoistamaan. En suostunut heittämään levyjäni pois, vaikka sain pilkkaa osakseni modernin ajan miehiltä, jotka ihmettelivät, miksi pidän vielä tuollaisia hyllyssäni. On minulla soitinkin. Nyt kuulemma tehtaat taas valmistavat soittimia vinyylin kuunteluun. On myös erikoistuneita levykauppoja, ainakin Viiskulmassa ja Kalliossa.

Tänään tuli huonojakin uutisia, mutta ei niistä niin väliä. Hesarin Torsti tietää -palstalla kysyttiin C-kasettien, VHS-kasettien ja avokelanauhojen säilyvyydestä kylmässä tilassa. Minulla on kaikkia niitä tallessa kesäkotini aitan vintillä. Eivät Torstin mukaan säily hyvinä.

Tätä en isommin sure. Tärkeintä on, että LP-levyt ovat olleet aina sisällä lämpimässä.

On minulla tallella avokelanauhurikin, toiselta nimeltään magnetofoni. Se sijaitsee kaupunkikotini ullakolla, kylmässä tilassa. Sellaisia ei taida enää kenelläkään olla käytössä. Kävin valokuvaamassa sen. Kannen alla oli nauha jäänyt paikalleen. Arvioin, että se on seisonut siinä  noin 35 vuotta. Jos nyt yhtään muistan, magnetofonini käyttö loppui suunnilleen 1980. Magnetofonin paluusta yleiseen käyttöön ei ole toiveita, siitä olen varma, sillä sen oli käyttö aika hankalaa. Mutta äärimmäisen merkittävä sukupolvikokemus se oli.

Tosi on

"Tosi on", sanoi kauan sitten entinen pankinjohtaja televisiomainoksessa. Naama pysyi ihan pokkana. Uskoi ken tahtoi.

Nyt käy mahdoton kähinä, kun muka yllättäen on käynyt ilmi, että Das Auto onkin nimeltään Fuskwagen. Joukkoon tummaan ovat nyt liittyneet myös Audi ja Skoda. Jäämme odottamaan seuraavia. Kuinkas on, Bemari?

Ihmettelen kyllä tätä kauhistelua. Mikä tässä niin yllättävää on?

Ison firman tehtävä on voiton tuottaminen omistajille, ei moraali. Näin todisti julkisesti äskettäin ex-kotimainen finanssikonserninjohtajakin. Siitä tässä autoskandaalissakin on kysymys.

Mainoksen tehtävä on lisätä tuotteen myyntiä. Nykykuluttajat arvostavat luontoystävällisiä tuotteita. Kun trendi on tällainen, mainostaja edistää tuotteen myyntiä lisäämällä sen mainokseen jonkinlaisen "vihreän" elementin.

Tuotteen valmistaja joutui keksimään uskottavan keinon vihreyden lisäämiseksi. Se oli tietysti vaikeaa. Kun keinot loppuvat, konstit alkavat.

Konsti keksittiin. Laitettiin päästömittari, joka on käynnissä vain sen hetken, kun päästöjä mitataan. Tulee vihreä tulos mainostajan käyttöön. Muuna aikana ei väliä, mitä häkää moottori ilmaan puhaltaa. Näin autossa riittää tehoja, ja siitä omistaja vasta pitääkin.

Tämä on hyvä konsti. Autojen myynti on sujunut hyvin. Omistaja tuntee itsensä luonnon ystäväksi.

Voi epäillä, että vastaavalla tavalla toimii moni muukin, ei pelkästään saksasalainen autoteollisuus. Se tuottaa voittoa.

Vastavoimaksi on nousemassa erilaisia eettisiä tuotantofilosofioita, näitä reilun kaupan tuotteita ja muita. Mutta ei niistä ole suurteollisuuden haastajiksi.

Kun katsoo mainoksia, yksi ja toinen tuote on liimannut kylkeensä jonkinlaisen "vihreän" tai "reilun" elementin. Toivottavasti tutkivat journalistit ja muut alkavat selvittää, mikä on totuus.

Kävin äskettäin Vaasassa. Torin kulmalta löytyi kuvassa näkyvä mainos. Pienyrittäjällä näyttää olevan tuotteensa markkinoinnissa oikea ote, mutta pienemmällä kirjoitettu loppu pilaa kaiken. Tai sitten hän on vain poikkeuksellisen rehellinen.