Onnellinen mies

Onnen määrää yritetään mitata lompakon paksuudella, asunnon sijaintipaikalla, yhteiskunnallisella arvoasemalla ja monenlaisella muulla. Ei taida onnistua.

Onnen aikamuoto on preesens. Jos onnesta puhutaan imperfektissä, silloin ei pitäisi käyttää nimitystä onni. Oikeampi nimi olisi nostalgia. Sillä tasolla kai jokainen meistä on joskus ollut onnellinen. Tai onneton? Kokonaisuuden ratkaisee, ovatko nämä kaksi tiliä tasan tai jommankumman eduksi.

Antiikin Kreikan filosofi Epikuros mietti asian sillä tavalla, että onni on tuskan poissaoloa. Sen enempää ei voi edes odottaa saavansa.

Enpä nyt oikein tiedä, uskoisinko Epikurosta. Jos ajatus viedään loppuun asti, se tarkoittaa, että ihminen tulee onnelliseksi vasta kuollessaan.

Minä tunsin epätavallisen voimakasta onnellisuutta alkuviikosta, enkä ollut kuolemaisillani. Olin poikkeuksellisen vahvasti elossa. Onnellisuuden puuska iski töölöläisellä kadulla, kun astuin ulos hammaslääkärin ovesta.

Sitä hammaslääkärikäyntiä olin odottanut kauhu sydämessä, kuten aina. Kertaalleen jouduin käyntiä siirtämään myöhemmäksi  flunssakuumeen vuoksi. En minä hammaslääkäriä poraamisen tai muun rassaamisen vuoksi pelkää. Pelko tulee siitä, että lääkäri työntää suuhuni liikaa tavaraa. Hetken sitä sietää, mutta jossain vaiheessa tulee hetki, jolloin ensin alkaa hädissään työntää kielellä tavaraa ulos suusta, ja kun se ei onnistu, tulee yökötys. Se on kamalaa, äänekästä ja noloa. Näin käy aina. Onpa herkkä nielu, ihmettelee lääkäri.

Näin kävi nytkin. Lääkäri havaitsi alkavan paniikin ja käski pistämään silmät kiinni ja ajattelemaan jotain oikein mukavaa. Minä pistin silmät kiinni ja ajattelin jotain oikein mukavaa. En kerro, mitä. Kyllä se hetken auttoikin. Sitten paniikki iski uudestaan. Pakotin itseni ajattelemaan uudestaan jotain oikein mukavaa. Se auttoi taas.

Selvisin hengissä. Kun astuin ulos kadulle, tunsin olevani epätavallisen onnellinen mies. Aikamuoto oli preesens.