Rietasta ja ruokotonta

Tänään onnistui se mikä eilen ei. Menin katsomaan Havis Amanda -patsaasta tehtyä hotellia.

Olin etukäteen perehtynyt Manta-patsaan historiaan. Se ei ole aivan ongelmaton. Itse asiassa patsaan paljastamisen jälkeen 1908 siitä nousi melkoinen skandaali. Niinhän se aina uudenlaisista taideteoksista.

Rähinä alkoi, kun Helsingin Suomalainen Seura ilmaisi paheksuntansa: "Vallgrenin ´naikkonen` yllytti toriyleisön siveettömiin ajatuksiin naisia kohtaan [ - -] pienistä poikapahasista ja rantajätkistä alkaen totiseen maalaiskansaan - - ". Joukko kansanedustajia ja naisasialiikkeen edustajia pelkäsi siveettömyyden ja prostituution leviävän, erityisen kiivas oli tunnettu koulunjohtaja Lucina Hagman, jonka mielestä patsas esitti rietasta katunaista ja kokottia, jonka alastomuus julkisella paikalla kauhistutti.

Kritiikkiä esittivät myös ihmisvartalon asiantuntijat, nimittäin lääkärit. Heidän mielestään patsaan anatomia ei ollut oikea. Lantio oli liian leveä ja asento täysin mahdoton.

Naisten ääni -niminen lehti kiivaili patsaan tilannutta ´miesklikkiä` ja ´taide-intelligentsijaa` vastaan. Työmies-lehti piti veistosta ruokottomana ja tolkuttoman kalliina (80000 mk), jolla hinnalla olisi voinut pelastaa monta hädänalaista naista inhimilliseen elämään. Perussuomalaista puoluetta ei siihen aikaan ollut vielä keksitty, joten emme tiedä, millaisen kannan siltä taholta olisimme saaneet - arvata kyllä voimme.

Vain ruotsinkieliset kosmopoliitit ja heidän lehtensä Hufvudstadsbladet arvostivat Vallgrenin patsasta mutta totesivat sen kauneuden ja moderniuden ja urbaaniuden olevan ´helmiä sioille`. Sen sijaan fennomaanien taholta nähtiin, että naisfiguuri liian keimailevana perinteisen kalevalaisen Suomi-neidon ja suomalais-ugrilaisuuden kuvaksi. Totta onkin, että Vallgrenin mallit eivät kuuluneet suomalais-ugrilaiseen heimoon. Malleina toimi kaksi pariisilaista 19-vuotiasta mademoisellea,  Marcelle Delquini ja Leonie Tavier. Fennomaaneille myös suihkulähteen merileijonat olivat epäkansallisia elementtejä.

-  -  - 

Nyt siis Manta on siivottu pois näkyvistä. Sen ympärille on rakennettu huone, yksihuoneinen hotelli. Japanilainen taiteilija Tazu Nishi ideoi Hotel Manta of Helsinki -teoksen osaksi Helsingin juhlaviikkoja. Se toimii 12. lokakuuta asti. Huonevarausta on turha yrittää, sillä hotelli on varattu koko ajaksi. Sen sijaan yleisö pääsee tutustumaan huoneeseen päiväsaikaan (klo 11.30 - 17.30), pääsymaksu on 3 euroa. Minä kävin siellä tänään. Kävijöitä oli ruuhkaksi asti, varsinkin turisteja. Yleisö keskusteli epäsuomalaisen vilkkaasti, ja ilmapiiri oli innostunut. Täytyy myöntää, että minunkin penseä ennakkoasenteeni lauhtui. Idea osoittautui hauskaksi.

 Manta seisoi keskellä parisänkyä. Huone oli asiallinen, siellä oli myös kylpyhuone. Tapeteissa oli piirroskuvia suomalaisen kirjallisuuden merkkihenkilöistä. Sieltä oli hieno näkymä kauppatorin suuntaan. Minibaari puuttui. Televisio oli - en tiedä, näkyikö aikuisviihdekanava. Ehkä se ei ollut tarpeen, kun oli tämä Manta?

 Mantaa pääsi tarkastelemaan hyvin läheltä ja aivan uudesta näkökulmasta. Varttunut miehinen katse jätti mietteliääksi. Lääkäri en ole, mutta minusta anatomia on kohdallaan. Tuliko siveettömiä ajatuksia? Enpä tiedä, tokkopa, mutta jätän jokaisen blogia lukevan poikapahasen, rantajätkän ja totisen maalaiskansalaisen sekä naisasianaiset ja kansanedustajat muutkin asiasta kiinnostuneet arvioimaan itse tätä rietasta ja ruokotonta veistosta.

-  -  - 

Sää on parantumassa, selkäkin on kelvollisessa kunnossa. Olen aikeissa lähteä maalle pistämään kesäasunnon talviteloille.  Laiturikeli ei taida enää jatkua, joten uskoisin viikossa selviäväni takaisin Töölöntorille.

Tähän on nyt tyydyttävä

Paluu maalta Helsinkiin ei ole sujunut odotusten mukaisesti. Tarkoitukseni oli vanhaa tapaa noudattaen kierrellä kameran kanssa Helsingin kesäkohteita, sellaisia, jotka ovat juuri nyt ajankohtaisia. Näin olen tehnyt joka vuosi ja kirjoittanut niistä tänne blogiin.

Nyt en ole kierrellyt, sillä selkävaiva on tehnyt kävelyn epämiellyttäväksi. Onneksi monena päivänä on myös satanut, joten minulla on ollut kaksi syytä rikkoa perinnettä. Helpottaa harmia.

Tänään vihdoin olin lähdössä. Sää näytti sopivalta ja selkä tuntui siedettävältä. Tarkoitus oli lähteä katsomaan Havis Amandaa, sillä lehdestä lukemani perusteella se ei enää ole patsas vaan hotelli.

Ajoin raitiovaunulla keskustaan, ja kuinkas sitten sattuikaan. Tuli sade, ukkonen, melkein myrsky. Ei mitään mahdollisuutta säilyä kuivana. Oli paettava lähimpään suojaan. Se sattui olevaan Vanhan ylioppilastalon nurkalla sijaitseva Suomalainen kirjakauppa. Kiertelin siellä aikani ja alkoi olla lounasnälkä ja ulkona satoi aina vaan.

Siinä kirjakaupan Kaivopihan puoleisen ulko-oven vieressä on vanha tuttu ravintola, Vanhan Kellari. Livahdin noin kahden metrin matkan ovelta ovelle pahemmin kastumatta. Lounaslistalla oli lihapullia, makkarakeittoa ja silakkapihviä. Valitsin silakat. Siellä ei ole noutopöytää vaan annokset saa tiskiltä.

Täytyy sanoa, että annos oli vaatimaton sekä kooltaan että maultaan. Valitettavasti tämä ravintola "kotiruokineen" häviää mennen tullen vaikkapa lähialueen etnisille ruokapaikoille. Mutta sateessa ei oikein voinut kauemmaskaan lähteä.

Vanhan kellari oli suosikkipaikkojani joskus muinoin 70-luvulla. Siellä tapasi tuttuja, se oli yksi aikakauden tärkeistä opiskelija- ja taiteilijakapakoista. Itsepalvelupuolella ja Karhu-kabinetissa tuli istuttua monet mukavat istunnot. Valitettavasti kabinetin ovi oli nyt lukossa, olisin käynyt kuvaamassa sisällä. Nyt pitää tyytyä oveen.

Kellarin yksi osasto oli tunnetusti homojen kohtauspaikka. Minulle jäi mielikuva, että kellarissa vallitsi suvaitseva ilmapiiri, vaikka aikakausi yleisesti ei sitä ollut. Tämä tuli erityisesti mieleen myöhemmin illalla, kun katsoin Yle Fem-kanavalta Jonas Gardellin erinomaisen elokuvasarjan ykkösosan Torka aldrig tårar utan handskar (Älä pyyhi kyyneleitä paljain käsin). Suosittelen, löytyy Yle Areenasta. Hesarin lauantaiesseekin, josta kirjoitin viimeksi, mainitsee tämän kyyneleitä aiheuttavana katsomiskokemuksena. Sortoa oli silloin, sortoa on aina vaan - nykyisin näkyvimmin eduskunnassa ja kirkoissa.

Kun ei tullut kuvia hotelli Havis Amandasta, pistän halvaksi korvikkeeksi kuvia ravintola Vanhan Kellarista. Tähän on nyt tyydyttävä.

Tsemppiä!

Oli hämmentävää nähdä niinkin leppoisa mies kuin osastopäällikkö Huttunen hermostuneena. Hän ei ehtinyt edes tulla tupakalle ruokatauon lopuksi. Sellaista en muista koskaan ennen sattuneen. Sanoi vielä ruman sanankin - hienotunteisuussyistä jätän kertomatta, minkä.

Kun hän sitten palasi, ihmettelimme, mikä hätä hänellä nyt oli. Ei hänellä itsellään mitään hätää ollut, hätä oli palvelutalossa. Sieltä oli soitettu, että Huttusen isältä on vessapaperi loppunut.

Huttunen siis joutui luopumaan lounastupakastaan ehtiäkseen kauppaan ostamaan säkillisen vessapaperia. Säkin hän veisi palvelutaloon työpäivän päätyttyä.

Huttusen isä makaa kaupungin palvelutalossa vaipoissa kolmiraajahalvaantuneena eikä ole vuosiin päässyt liikkeelle ilman pyörätuolia. Palvelutalon kuukausimaksu on pitkälle yli tuhat euroa. Siihen eivät kuitenkaan sisälly sellaiset tarvikkeet kuin saippua, hammastahna, sampoo, talouspaperi ja roskapussit. Nyt myös vessapaperi. Talous tiukoilla, ja Huttunen osaltaan helpottaa ongelmaa tuomalla tullessaan näitä välttämättömyystarpeita.

Ihmettelimme konttorilla, mitä tapahtuu niille asukkaille, joilla ei ole lähisukulaista hälytettävissä tuomaan puuttuvaa tavaraa. Jääkö pylly pyyhkimättä? Hampaat harjaamatta?

-   -   -  

Uutisissa kerrottiin äsken ajankohtaisista linjanvedoista verotus- ja sote-asioissa. Uusi kokoomuslainen sosiaali- ja terveysministeri näyttää henkilökohtaisesti mallia, miten puolueen vaaliohjelmassa luvattu verotaakan keventäminen on helposti järjestettävissä. Puolueen linjanvedoissa terveyspalvelujen yksityistäminen, turhien menojen karsiminen ja harmaan talouden unohtaminen on perinteisesti esitetty tienä menestykseen. Ministeri on nyt pistänyt töpinäksi tavoitteiden toteuttamiseksi vielä tällä vaalikaudella.

Kyllä kokoomusministerin idealla varmasti palvelutalojen ongelmat ratkeavat. Vanhusten tulevaisuus on valoisa. Dynaaminen pääministerimmekin kuuluu olevan innostunut: "Tsemppiä", hän twiittaa innovatiiviselle ministerille.

Kuva esittää, miten innovatiivisella ja verotaakkaa alentavalla tavalla sosiaalialan rahoitusongelmat voidaan ratkaista. Sopii malliksi sinne Huttusen isän palvelutaloonkin. (Mämmilä /HS-kuukausiliite 6/1995 / Tarmo Koivisto)

Elämyksiä etsimässä

Helsingin Sanomien varsin tasokkaassa Lauantaiessee-sarjassa ilmestyi viimeksi kulttuuritoimittaja Kaisa Viljasen kirjoitus "Taas itkettää". Pidin lukemastani.

Taiteella on tunnetusti mahdollisuus tuottaa vahvoja tunne-elämyksiä. Ne ovat hyvin henkilökohtaisia kokemuksia. Katarsis-elämystä kuvataan jopa parantavaksi voimaksi. Äärimmillään puhutaan ns. Stendhal-syndroomasta, jonka tämä ranskalainen kirjailija koki Firenzen taideaarteiden äärellä. "Syndroomaa poteva ihmispolo kokee taiteen niin vahvasti, että se aiheuttaa pahoinvointia ja huimausta."

Näin vahvaa taide-elämystä harva on kokenut - minä en ainakaan. Sen sijaan useimmat meistä ovat kokeneet liikutuksen kokemuksia, sellaisia jossa itkettää. Tavallisinta se lienee kunnon melodraamaa katsoessa, siis elokuvissa. Tällaisista kokemuksista Viljasen essee puhuu. Hän mainitsee nimeltä useita teoksia, joista hän itse on alkanut kyynelehtiä. Huomasin yllättyväni, sillä hänen luettelossaan oli useita sellaisia, joissa minäkin olen ainakin yrittänyt nieleskellä kyyneleitä. Meillä on siis samansuuntainen taidemaku. Tällaisen toimittajan kirjoituksia täytyy siis ruveta seuraamaan entistäkin tarkemmin.

Olen taas kesän mittaan kiertänyt monenlaisissa taidetilaisuuksissa pitkin Pirkanmaata. Suurimman huomion sai taas kerran Mänttä, tuo merkillinen kuvataidekeskus keskellä ei-mitään. Kävin peräti neljään kertaan katsomassa samat näyttelyt - joka kerralla minulla oli kyydissä eri vieraat. Serlachius-museo Göstan uusi paviljonki kiinnosti vieraitani. Se avattiin alkukesästä, ja sitä sanottiin Helsingin Kiasma-museon ykköshaastajaksi.

Etukäteen pelättiin, miten uusi, huomattavan isokokoinen lisärakennus soveltuu vanhan hienon kartanomuseon puistoon. Kyllä se soveltui, herkkä miljöö ei mennyt pilalle. Uusi osa oli täynnä nykytaidetta, vanha puoli jatkoi Suomen taiteen kultakauden aarteilla.

Jos etsin vahvoja elämyksiä, kyllä ne löytyivät edelleen vanhalta puolelta. "Porilaisten marssi", Symposium" ja monet muut ovat ikiaikaisia suorikkejani. Kartanossa on myös kaksi järisyttävän vaikuttavaa huonetilaa, kirjasto kattomaalauksineen ja viinikellari kustavilaisine seinä- ja lasimaalauksineen. Eläytyminen etenee sitä kautta, kun miettii, millaisia juhlia siinä holvissa isoon tammipöydän ympärillä on vuosien mittaan pidetty. Kartanon vieraina on ollut vaikka ketä, Mannerheimista ja Kekkosesta alkaen.

Uuden paviljongin puolella vaikuttavin oli Eeva-Liisa Ahtilan pitkä filosofinen videoteos Draaman ekologiasta. Siinä kuva tulee yhtä aikaa neljälle ympäröivälle seinälle. Kati Outinen kulkee ympäri seiniä ja puhuu syvällisiä mietteitä.

Salin puolella on mm. Andy Warholia, kaikki Marilynit ja Maot ja Säilyketölkit. Näillä oli 60-luvun lopulta alkaen valtava merkitys pop-taiteen suunnannäyttäjänä, mutta en minä enää oikein jaksa innostua. Ei tule katharsista.

Mäntän toinen tärkeä näyttely on Pekilossa suomalaisen nykytaiteen katselmus, kuraattorina tällä kerralla runoraadin Minna Joenniemi. Pekilo on entinen tehdas, jonka kerroksissa viihtuu ja viipyy mielellään. Mutta kovasti vierastan sitä, että tällaisesta näyttelystä käytetään samaa sanaa kuin niistä Firenzen taideaarteista. Taide. Se on samaa sanaperhettä kuin taitava, taituruus. Klassiseen taiteeseen tämä sana sopii hyvin, nykytaiteeseen ei. Ei siinä taitavuus ole ollenkaan esillä.

Väärä sana, väärä nimi. Tämä antaa kaikenlaisille pilkkakirveille ainekset irvailuun. Tympeimmät poliitikot pääsevät huseeraamaan, kun nykytaiteesta ei löydy taituruutta. Ei tule Stendhal-syndroomaa. Idea on ihan toisaalla. Mistä löytyisi parempi nimi?

(Kuvat Pekilosta 2014)

Armi ja Kili

Kuten hyvin tiedetään, nykyhetki on se huono ajanjakso, joka sijaitsee vanhojen hyvien aikojen ja valoisan tulevaisuuden välissä. Nykyhetkessä mikään ei suju, paitsi keihäänheitto.

Kannattaa siis palata menneisyyteen, muistoihin, nostalgiaan. Tänään Suomi palaa. Armi on täällä taas.

Minun sukupolveni tietää, kuka on Armi. Sukunimeä ei tarvitse mainita. Armi oli minun lapsuuteni superjulkkis. Meillä kotona oli hänen kuvansa käymälän seinällä. Äiti oli sen siihen ripustanut. Kuvassa Armi seisoi totisena uimapuvussa, sellaisessa yksiosaisessa, joita ei enää näe missään. Minulle on jäänyt pysyvään muistiin tämä kuva. Olin silloin noin viisivuotias. Ensimmäisiä lapsuudenmuistoja.

Äitiä ja isoäitiä Armi kiinnosti. Meille ostettiin kirja nimeltä Kaunotar katoaa kaukoitään. Sen on kirjoittanut T. Kalervo Keranto, joka mainitaan Armin manageriksi. Kustantaja on Kustannusosakeyhtiö Kivi (1953). Tämä kirja on nykyisin minun kirjahyllyssäni, en kuitenkaan ole sitä lukenut mutta kuvat olen katsellut. Niitä on paljon.

Kirjassa on hyvin isänmaallinen asenne Armiin ja hänen menestykseensä missi- ja avioliittorintamalla. Kirjan alkusivun motto on suoraan Vänrikki Stoolista: "Jotakin ehkä tietäisin, / olinhan siellä minäkin."

Armin menestys oli suomalaiselle itsetunnolle iso juttu, samaa luokkaa kuin olympialaiset. Se antoi uskoa siihen, että suomalaiset eivät olekaan mikään metsäläisrotu, koska täältä löytyy maailman kaunein nainen. Ja suomalainen nainen kelpaa vaimoksi ulkomaalaiselle menestyneelle miehelle.

Nuorempi sukupolvi ei ehkä tunne tapausta. Tämä "Kili" oli filippiiniläinen liikemies, joka iski Armin vaimokseen. Tarkkaan ottaen nimi oli Virgilio, lyhennettynä Gil. Suomalaisilla on tunnetusti vaikeuksia näiden klusiilien soinnillisuuden ja soinnittomuuden ääntämisessä, siksi Kili. Oli siinä varmaan vähän kateellista ivaakin.

Minulle on kerrottu, että olen nähnyt Armin ja Kilin. Itse en sitä muista. Heitä kuljetettiin ympäri maata junalla ja pysähdyttiin joka asemalla, jotta rahvas pääsi katsomaan. Jyväskylän asemallakin on pysähdytty, siellä minä olen ollut äidin kanssa töllistelemässä tätä ihmettä.

Ensimmäinen muistiini jäänyt töllisteltävä ihmejuttu oli vasta muutamaa vuotta myöhemmin, kun kaupunkiin tuotiin rekka-autolla valas. Sitä pääsi katsomaan, mutta sinne oli pääsymaksu. Se ei ollut kaunis, ja hajukin oli kamala. Parempi olisi muistaa Armi, mutta kun en muista.

Minulla on kesäasuntoni aitan ullakolla suuret kasat vanhoja sanoma- ja aikakauslehtiä. Selailen niitä aina joutessani ja skannaan talteen aarteita. Äskettäin löysin Seura-lehden numeroita vuodelta 1953. Ne olivat hyvin huonokuntoisia, pölyisiä, repaleisia, hiirien nakertamia, ehkä homeisiakin. Kiinnostavinta niissä oli jatkokertomus Armista nimellä "Löysin onneni Manilasta". Skannasin sen talteen, yhteensä 24 sivua. Liitteenä kuva yhdestä sivusta.

Armi on täyttänyt 80, ja tänään lauantaina hän on lehtitietojen mukaan menossa nykyisen miehensä ja lapsiensa kanssa katsomaan lapsuutensa maisemia Muhoksella. Siellä hänelle järjestetään kansalaisjuhla. Tässä on aistittavissa jonkinlaista suomalaista historian  havinaa, josta minäkin sain kokea lapsena pienen häivähdyksen. Tämä ei ollut sellaista pintaviihdettä kuin voisi päätellä nykyajan missijulkisuudesta. Siinä oli aikamoinen ensiaskel suomalaisen kansansielun kääntymistä kohti uutta aikaa.

Tuli vaan mieleen

Tuli vaan mieleen mainostaa, että tekee hyvää pysytellä irti tietokoneista ja televisiosta aina välillä. Minä pysyin pari kuukautta kesällä. Se oli vähän kuin tipaton tammikuu juopolle tai paasto laihduttajalle.

Keväällä kirjoitin, mitä dvd-elokuvia valitsin mukaan sadeiltojen viihteeksi, kun ei voi olla ulkona. Yhtään niistä elokuvista en katsonut. Levyt palasivat matkalaukussa takaisin tehtyään hukkareissun kauas pohjoiselle Pirkanmaalle.

Ihan pimennossa en elänyt. Iteljooni kantoi postilaatikkoon Hesarin ja Hbl:n. Lehtien lukeminen saa maalla aika toisenlaisen roolin kuin kaupungissa, jossa lehti on tipahtanut postilaatikosta joskus aamuyöllä. Maalla se tuli klo 13 - 14 välillä. Ei siinä vaiheessa päivää ole samanlaista intoa lehdenlukuun kuin aamuteellä.

Ihan kokonaan en silti ollut irti teknisistä vempeleistä. Lumia oli käytössä, mutta vain puhelimen ja sähköpostin osalta. Myös säätiedotukset olivat kiinnostavia.

Mutta mikään ei ole poikkeuksetonta. Kävi vieras, joka halusi katsoa jalkapalloa. Brasiliassa pidettiin kilpailut, ja vieras ei millään suostunut istumaan iltaa muualla kuin television edessä. Minä kohteliaana isäntänä istuin siinä myös.

Kouluaikana lajista käytettiin nimitystä potkupallo, mutta koska pyrin johdonmukaisesti poliittisesti korrektiin kielenkäyttöön, olkoon siis jalkapallo. Minä en ole erityisen innostunut lajista ja jätin kisat väliin. Se yksi ottelu, jonka jouduin kohteliaisuuttani katsomaan, ei antanut aihetta innostuksen kasvamiseen. Lauma ukkoja juoksenteli edestakaisin pallon perässä, eikä mitään tapahtunut. Väliaika tuli ja peli oli nollilla. Toivoin jo, että vieraskin olisi pitkästynyt, mutta mitä vielä. Hän halusi katsoa toisenkin jakson. Senkin loputtua oltiin nollilla, ja peliä jatkettiin. Eikä mitään tapahtunut. Vasta kun ruvettiin potkimaan palloa maaliin yksi mies kerrallaan, alkoi syntyä tulosta. Jompikumpi joukkue taisi voittaa.

Peliä seuratessani tuli vaan mieleen, miten peliin saataisiin lisää draamaa. Aristotelisen draamateorian keinoja tarvittaisiin, lähinnä tragedian osalta, koska jompikumpi joukkue kokee lopussa tuhon kaltaisen tunnetilan ja saa yleisöltä sääliä.  Aristoteles puhuu tragedian rakentelussa "sommittelusta", peripetiasta ja tunnistamisesta, joihin tragedian lumousvoima perustuu.

Mikä jalkapallossa voisi edistää tätä? Mielestäni se, että kentällä olisi enemmän kuin yksi pallo. Vaikkapa kolme. Pelaaja joutuisi tunnistamaan, minkä pallon perässä hänestä olisi milläkin hetkellä eniten hyötyä tai minkä pallon huomiotta jättäminen aiheuttaisi vähiten vahinkoa. Siinä tulisi näitä Aristotelen kaipaamia draamallisia äkkikäännöksiä.

No, voi olla että puhun asiasta jota en riittävästi tunne. Tuli vaan mieleen.

Asentojen vertailua

Taas tuli huonoja uutisia. Paniikki tunkee niskaan.

Lehdessä kerrottiin, että istuminen on hengenvaarallista. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos oli asiaa tutkinut ja saanut selville, että 5,9 % ennenaikaisen kuoleman riskeistä johtuu liiallisesta istumisesta. Iskee diabetesta ja metabolista oireyhtymää ja ties mitä kremppaa.

Suuret firmat kuuluvat jo poistavan tuoleja konttoreissaan, jotta väki työskentelisi seisaallaan. Kokouksia pidetään kävellen.

Minä kun en juuri muuta teekään kuin istun. Ei siis tainnut paljon auttaa, että onnistuin lopettamaan tupakoinnin. Pitäisi lopettaa istuminenkin.

Työssä minulla oli huoneessani isokokoinen johtajantuoli. Kerran vuosia sitten sihteerini neiti B toi minulle "terveellisen" satulatuolin ja vei johtajantuolin pois. Minä siitä riemastuin ja löin nyrkkiä satulaan, että tähän en suostu. Kokeilin kyllä ensin. Siinä satulalla tunsi menettävänsä kaiken arvovaltansa. Neuvottelussa piti koko ajan  varoa putoamista, kun tunsi tarvetta pitää kaksin käsin pöydän laidasta kiinni. Tuntui kuin olisin villinlännen elokuvan hevosen selässä istuva rosvo, joka putoaa heti kun John Wayne saapuu.

Sain johtajantuolini takaisin ja pistin satulan neiti B:n työpöydän eteen. Hänkään ei kuitenkaan ottanut sitä käyttöön. Hän selitti, että hame oli liian lyhyt. Minusta se oli selvä tekosyy, ketä se hame muka olisi häirinnyt. Niinpä satulatuoli siirrettiin vahtimestarin koppiin, ja siellä se taitaa olla vieläkin.

Kesäasunnolla minulla on kunnon aurinkotuoli (kuva). Istun siinä lukemassa kukkakedon keskellä tuntikausia joka päivä. Sen selkänojan kaltevuus on säädettävissä.

Käytän yleisimmin melkein makuuasentoa. Makaaminen ei ole epäterveellistä eikä kuolemanvaaraa lisäävää. Ainakaan lehden uutisessa siitä ei mainittu mitään.

Jäin miettimään, missä kohdassa on istumisen ja makaamisen raja. Onkohan joku selkänojan kulman asteluku, jossa epäterveellinen istuminen muuttuu terveelliseksi makaamiseksi? Ehkä minun lukemisasentoni sijoittuikin sille terveelliselle puolelle.

Yhdessä asiassa olen kyllä toteuttanut iät ajat terveellistä seisomista. Vanhan ohjeen mukaan runoja pitää lukea seisaallaan. Sitten kun jalat väsyvät, on aika lopettaa.

Olen todennut systeemin hyväksi. Romaaneihin ja muuhun laajaan kirjallisuuteen sitä ei pidä soveltaa, mutta lyriikassa se on hyvä. Keskittymiskyky paranee, lukuvauhti pysyy maltillisena eikä tule tarvetta hosua kirjaa loppuun kertarykäisyllä. Haittapuolena on se, että runojen lukeminen jää kokonaan syrjään selkävaivojen aikaan, kuten minulla viime aikoina..

Terveisiä laiturilta

Elämän pitäisi olla niin kuin perhosella kesäpäivä. Silloin ei joutuisi yhtäkkiä kesken kaiken iloisen elämän lähtemään pois Längelmäveden rannoilta viettämään syksyä ja ikävää jossakin Töölössä.

Tiedä sitten, miten niillä Längelmäveden perhosilla syksy sujuu. En ole katsomassa. Läksiäisiksi luin Pentti Haanpään novellin "Syksyä ja ikävää Napasalon kirkolla", ikään kuin valmistautuakseni tulevaisuuteen, jossa ei ole perhosia. Napasalo tai Töölö, yksi ja sama, marraskuiset mietteet molemmissa samankaltaiset.

Kesän vietin enimmäkseen joutilaana, mitä nyt puita pilkoin, ruohoa leikkasin ja vieraita passasin. Keskellä kesää poikkesin Tukholmassa. Yöt ovat kesän parasta aikaa. Kuljeskelin rantatiellä, soutelin järvellä, saunoin ja uin, istuin laiturilla varpaat vedessä.

Lämpimät kesäyöt olivat harvinaista herkkua, kun saattoi istua pitkään laiturilla ihan saunaiholla eikä tullut kylmä, Kuunnella yölaulajia, katsella vesisiippojen lentelyä, miettiä suuria asioita, kokea harvinaisia elämyksiä.

Väittävät, että ilmastonmuutos tuntuu jo. Ensin on pirullisen kylmä kesäkuu, sitten uskomaton helleputki. Keskilämpötila nousee, eteläiset kasvi- ja eläinlajit valtaavat alaa yhä pohjoisempana. Kohta on varmaan Längelmäveden rannoillakin krokotiilejä ja virtaheposia ja minun laituriyöni muuttuvat levottomiksi. Nyt levottominta oli joutsenten huuto.