Hector on aikamatka minun ikäpolveni nuoruuteen 60-luvulle. Hän on aikakautensa tulkki, hän onnistui muuttamaan kielikuviksi nuoruuden tunnelmia, välillä kipeitäkin tuntoja. Hector on parhaimmillaan ollut nuoren miehen tunteiden tulkki.
Hänen monissa teksteissään värähtelee seksuaalinen kaipaus ja ahdistus, sellaisena kuin vain nuori mies - tai pikemminkin keskenkasvuinen poika - kaikessa epävarmuudessaan asian sisimmässään tuntee. Yksi parhaista esimerkeistä on ”Aki, Make, Pera ja mä”: ” - - Jos saisit kuulla mitä tein / mä kanssa tyttöjen illoin / Sä yllättyisit varmaankin / Ei pidä luulla, että vein / Mä niiltä kunnian silloin / Kun tuskin uskalsin mä koskee / Aroin huulin jotakin poskee / Kuinka paljon, kuinka turhaan / Hellyyttä mä silloin pelkäsin - - ”
Hector on parhaimmillaan ollut poikkeuksellisen taitava kielikuvien, varsinkin metaforan, käyttäjä. Muistan vieläkin elävästi, millaisen täysosumatunnelman aiheutti ensimmäinen kerta, kun kuulin kappaleen ”Mä olen hautausmaa”. Se on täyttä metaforaa alusta loppuun:
Nyt siitä vuosia jo on, kun itkin kuutamoon.
Kuu on miehitetty, itsekin mä muuta oon.
Mä olen karvainen mies, mä olen hautausmaa.
Mä oon siipirikko, kuljen taaksepäin.
Mä olen menevä mies, mä olen historiaa.
Mä oon siipirikko laput silmilläin.
Mä olen kasvoton mies, mä pelkään paljastajaa.
Se kuusikymmenluvun alku oli rautainen,
Vaikka tyttö oli rinnoiltansa lautainen.
Niin siitä sanottiin, Elvistä janottiin,
Ja niin limbon suuren ali kuljettiin.
Mun sormi ihoa sai ja vähän isommat nai.
Ja niin aivot maailmalta suljettiin,
Ja sitten minäkin sain, nyt koko maailmaa nain.
Nyt aika pysähtynyt on, ja katson kuutamoon.
Kaikki seisoo, nyt mä miehen kylkiluuta oon.
Mä olen loputon yö, mä olen kirjallisuus.
Mä oon Jeesus-lapsi ilman Mariaa.
Mä olen aikojen työ, mä olen Raamattu uus.
Laulan yöhön kuutta uutta aariaa.
En pelkää historiaa, mä olen hautausmaa.
Tämä on nostalgiaa nuoruuden miesnäkökulmasta. Metaforat ovat aika karskeja, eivät mitenkään hempeitä. Tätä kuunnellessani jäin miettimään, onko olemassa mitään lyriikkaa, joka kuvaisi aihetta nuoren naisen näkökulmasta, niille nuorille neideille, jotka yhtä lailla olivat kokemusten osapuolina.
Ei ole, en minä ainakaan tiedä. En keksinyt muuta kuin yhden runon, mutta se on paljon vanhempi, ja siitä puuttuu kokonaan rock-viritys. Mutta sekin oli aikakautensa ääni, nimenomaan naisääni, hempeä, eteerinen, esoteerinenkin. Runoilija on Edith Södergran.
En minä ole nainen. Olen neutri.
Olen lapsi, hovipoika ja rohkea päätös,
olen naurava häive helakanpunaista aurinkoa . . .
Olen kaikkien ahnaitten kalojen verkko,
olen malja kaikkien naisten kunniaksi,
olen askel kohti sattumaa ja turmiota,
olen hyppy vapauteen ja itseyteen . .
Olen veren kuiske miehen korvassa,
olen sielun vilu, lihan kaipuu ja kieltäymys,
olen uusien paratiisien portinkilpi.
Olen liekki, etsivä ja ripeä,
olen vesi, syvä mutta polviin saakka uskalias,
olen tuli ja vesi rehellisessä yhteydessä ja ehdoitta.
(Vierge moderne - 1916, suom. Pentti Saaritsa)
( Jag är ingen kvinna. Jag är neutrum. / Jag är ett barn, en page och ett djärvt beslut, / jag är en skrattande strimma av en scharlakanssol… / Jag är ett nät för alla glupska fiskar, / jag är en skål för alla kvinnors ära, / jag är ett steg mot slumpen och fördärvet, / jag är ett språng i friheten och självet… / Jag är blodets viskning i mannens öra, / jag är en själens frossa, köttets längtan och förvägran, / jag är en ingångsskylt till nya paradis. / Jag är en flamma, sökande och käck, / jag är ett vatten, djupt men dristigt upp till knäna, / jag är eld och vatten i ärligt sammanhang på fria villkor…)
Tiedän, tiedän, ja hyväksyn vastaväitteet. Rinnastus on täysin epäpyhä ja anakronistinen.
Mutta silti. Minulle avautuu näissä näkökulma samaan asiaan. Yhteistä on toistuvan metaforarakenteen (”Mä oon…” / ”Olen…”) kuvakielelle siirretyt sisäiset tunnot suuren mysteerin edessä.
Mietittäväksi jää, pitääkö paikkansa miete, jonka Mark Levengood jossakin esitti: ”Naiset ovat Venuksesta, miehet Äänekoskelta.”
(Kuvassa Tapio Tapiovaaran kuvitusta Edith Södergranin teokseen Runoja - WSOY 1968)
5 kommenttia:
Kuuntelin hiljattain kyläreissulla Hectorin Merra Mirandosta, yhtä ikätoveriani alkoi ahdistaa. Levy liittyi niin voimakkaasti tiettyyn aikaan. Silloin kaikkien kavereiden levykokoelmisa oli ainakin tietyt levyt, tämä oli yksi niistä. Olen julkaissut blogissani tuon saman Edith Södergranin runon http://jagfickfeeling.blogspot.com/2011/10/naennainen-vapaus.html. Nyt minun on sitten löydettävä jotain vastaavaa. Sitä löytyy varmaan uudesta naisten tekemästä rock-lyriikasta.
Siis Herra, ei Merra.
Minusta sinä rinnastat hyvin henkevästi ja asiallisesti nämä runot, ja Levengoodin huomautus menee samaan suuntaan. Luulenpa, että naisilla on esimerkiksi ruumiillisuus ja psykofyysisyys paljon enemmän keskiössä kuin miehillä, ja että mahdolliset uudemmat nais-rokki-lyriikat ovat saaneet väriä rokkiperinteen puhtaasta miehisyydestä, mikäli ne ovat lähempänä Hectorin ilmaisua.
Vaistomainen ensireaktioni Heidin kommenttiin oli, että hups, olenkos nyt mennyt toisen blogistin tontille, edes lähdeviitettä mainitsematta. Olenhan varmasti Heidin kirjoituksen lukenut ja noteerannut tutun Södergran-sitaatinkin siinä.
Voi olla, että se tiedostamatta edesauttoi runon löytymistä tähän minun kirjoitukseeni.
Hectorin onnistuneimmat lyriikat pohjautuvat pitkälle ahdistuksen tunnelmiin, jotka vain vahvistuvat jälkeenpäin, kun ei enää olla "siinä iässä".
On pakko myöntää, että minulla on puutteita uudemman (nais)rock-lyriikan tuntemuksessa. Odotan kiinnostuneena, mitä löytyy.
Dessu
Pakko tähän oli laittaa kommenttia. Samaa mieltä, joo, ok. Tunnen samoin Hectorin ja Södergranin kohdalla.
Tänään on Hectorin Tampereella, konsertti. Olin viime joulukuussa tytin kanssa Helsingissä samoissa tunnelmissa:)
paljastaa helen
Lähetä kommentti