keskiviikko 31. maaliskuuta 2010

M. A.

Dessutom ilahtui Yle Teeman huomionosoituksesta taiteilija M. A. Nummiselle, joka täyttää pyöreitä vuosia. Nummisella on ollut pieni osuutensa Dessutomin kulttuurikäsityksessä jo vuosikymmenien ajan.

Hämärtynyt kuva yrittää tulla esiin, että ensimmäinen live-kohtaaminen olisi tapahtunut joskus 60-luvun lopulla Jyväskylän Kesän kulttuuripäivillä. En kuitenkaan pysty palauttamaan muistiin täsmällistä muistikuvaa.

Sen sijaan muistan täsmällisesti, että olin yleisössä Tukholman Gröna Lundissa kesällä 1972. Konsertti oli huippumenestys. Olin samalla lavalla nähnyt muutamaa päivää aikaisemmin Evert Tauben, joka oli arvostettu iäkäs ruotsalainen trubaduuri, mutta kyllä M. A. meni suosiossa edelle.

M. A. oli osa 60-luvun kulttuuriradikalismia. Oli aika kaataa muureja ja siirtyä vapaampaan kulttuuriin. Nummisen onnistui näyttävästi. Hänen silloisiin siveellisyyssääntöihin sopimattomat kappaleensa ja šokeeraava esiintymisensä aiheuttivat kulttuuriskandaaleja.

Oli syytä epäillä, että hän rienaa ja pilkkaa.
Epäily oli varmasti oikea.

Kun Numminen lauloi mielenkiintoisella äänellään ”Jenkan ulkosynnyttimistä” tai ”Jenkan hevosen puhdistamisesta” tai ”Nuoren aviomiehen on syytä muistaa”, oli helppo löytää arvovaltaisia henkilöitä, joilla kiehui, erityisesti kirkon ja armeijan piiristä. Laulu ”Naiseni kanssa eduskuntatalon puistossa” toi mukaan poliitikot. Niistä tuli kiellettyjä lauluja.

Myöhemmin tuli taidemusiikki ja filosofia. Äskettäin julkaistiin ”Kielletyt laulut”, jolla näitä skandaalilauluja tuli ensimmäistä kertaa levylle. Lisäksi sillä oli ”Heidenröslein” ja ”Wovon mann nicht sprechen kann”.

Joku sanoi, että Nummisen musiikkihuumori on samaa tasoa kuin Eläkeläiset-yhtyeen. Väitän vastaan. Numminen on sivistynyttä, laaja-alaista ja itseironista sekä poikkeuksellisen produktiivista ja uudistumiskykyistä.

Dessutom oli aidosti pahoillaan, ettei hänellä ollut tilaisuutta viime kesänä mennä kuuntelemaan Nummista maailman suurimpaan puulämmitteiseen saunaan, Merisotakoulun saunaan. Siellä olisin kuullut ”Jalkaväkiohjesäännön” laulettuna. Suoraa jatkoa 60-luvun laululle ”Jenkka hevosen puhdistamisesta” joka sekin oli armeijan ohjetekstiin sävelletty.

Dessutom onnittelee ”Suomi-undergroundin isäpuolta” ja toivottaa lisää tuottavia ja kulttuuria ravistelevia vuosia. Olisiko jo Euroviisujen aika?

¤ ¤ ¤

Dessutom poistuu huomenna keskiviikkona Töölöntorilta ja matkustaa laivalla Tukholmaan. ”Sinne veri vetää aina uudestaan”. Palaan kyllä, mutta melkein viikko siihen menee. Toivotan lukijoilleni lystiä pääsiäistä.

tiistai 30. maaliskuuta 2010

Escher

Dessutom kävi taidenäyttelyssä.

Paikka oli Amos Andersonin taidemuseo Helsingin keskustassa Yrjönkadulla. Taiteilija oli hollantilainen mestari M. C. Escher (1898 - 1972).

Näyttely on jäänyt kummallisen vähälle huomiolle, vaikka se on merkittävä, hyvinkin huomionarvoinen. Hollantilaisilla Escher kuuluu kärkeen - edellä ovat vain Rembrandt ja van Gogh.

Tunsin jonkin verran Escherin tuotantoa ennen näyttelyäkin. Tiesin, että jonkinlaisista havaintopsykologiaan liittyvistä aistihuijauksista” ja optisista harhoista on kyse. Kuvissa mahdoton muuttuu mahdolliseksi. Vesiputous nousee ylöspäin ja portaat menevät näkökulmaa vaihdellen sekä ylös- että alaspäin. Kalat muuttuvat linnuiksi, enkelit piruiksi.

Kapeassa salia kiertävässä boordinauhassa nimeltä ”Metamorphose” on koko elämän kiertokulku: sumea alku, syntymä, kehitys, sivilisaatio ja sen sumea loppu.

Hesari kertoi, että tiedemaailma on aina ollut innostunut Escheristä, erityisesti matemaatikoille hän on ykkönen. Suosio lähti liikkeelle matemaatikkojen tiedelehden esittelystä. Innostus eteni niin pitkälle, että tiedelehti New Scientist järjesti huippututkijoille kiertokyselyn aiheesta ”Minkä kirjan ottaisit autiolle saarelle”. Voittanut vastaus oli kirja ”Gödel, Escher, Bach”, joka kuvaa logiikan, kuvien ja musiikin läheistä yhteenkuuluvuutta.

Dessutom katseli näyttelyn kuvia hieman hämmentyneenä ja loppua kohti jopa ärtymystä tuntien, kun alkoi käydä selväksi, että näyttelyyn varaamani vajaa parituntinen oli riittämätön. Näitä kuvia ei voi ohittaa vilkaisemalla. Kuvan oveluus alkaa paljastua vasta vähitellen, pitkään yksityiskohtia havainnoiden. Kuvat eivät ole kovin suuria, joten katsomaan pitää mennä lähelle.

Taidemaailmassa Escherin asema on kiistelty. Joillakin tahoilla häntä pidetään pelkkänä epätaiteellisena kikkailijana, jota ei hyväksytä oikeaksi taiteilijaksi. Itse hän luonnehti taidettaan: ”Minä liikun arvoitusten ja mysteerien keskellä.”

Mietin kuvia katsellessani, pitäisikö näitä kuvia katsellessa olla matemaatikon koulutus. Antaisivatko ne silloin jotenkin toisenlaisen oivalluksen? Matemaattinen koulutukseni loppui 40 vuotta sitten.

Uusi tieto minulle oli, että itse Mick Jagger oli 1969 kirjoittanut kohteliaan kirjeen Escherille ja pyytänyt tätä suunnittelemaan kansikuvan Rolling Stonesien uuteen LP-levyyn.

Escher kieltäytyi. Hän oli säntillinen työmyyrä, joka inhosi kaikenkarvaista vapaamielistä viihdettä.

Näyttelyyn tuli koululaisia, vähän toisella kymmenellä. Huomasin innostusta. En ihmettele, kuvissa on jotain lapsenmielistä, ei pelkästään tieteellistä. Lapset innostuvat näköharhoista ja tuntevat mielihyvää keksiessään ovelan niksin. Lapsia varten näyttelyssä on myös huone työpajalle, jossa kuka tahansa saa piirtää omia eschereitään.

Lukijoille tiedoksi: näyttely jatkuu toukokuun loppuun asti. Suosittelen lämpimästi. Mutta varatkaa aikaa, tätä näyttelyä ei hosuta läpi nopeasti. Ja on siellä Amos-museon yläkerroksissa paljon perinteistäkin taidetta esillä.

(Kuva näyttelyesitteestä: Toinen maailma - 1947)

sunnuntai 28. maaliskuuta 2010

Väärin valittu, osa 2

(jatkoa eilisestä)

Äskettäisellä Jyväskylän-reissulla täytin lottokupongin, kun junaa odotellessa poikkesin R-kioskiin. Näin innostun tekemään muutaman kerran vuodessa. Kupongin täytin esteettisin perustein. Rakensin rasteista geometrisia kuvioita: yhteen ruudukkoon neliön, toiseen kolmion, kolmanteen vinoristin, seuraaviin ympyröitä, siksakkia…

Heti tärppäsi. Voitin 59,80€

Se jäi harmittamaan, että kuponkiin rakentamani siksak jäi yhdestä nurkasta vähän vajaaksi. Jos olisin ollut kuvioni kanssa hiukan tinkimättömämpi ja pannut rastin viereiseen ruutuun, olisin voittanut 1937 €. Se jo tuntuisi. Väärä ruudun valinta.

Väärät valinnat ovat jokapäiväisiä ja kaikkialla vastaan tulevia. Yksi huomaa valinneensa väärän puolison, toinen väärän ammatin, kolmas väärän lomakohteen, kuka mitäkin. Minkäs niille tekee, seuraavalla yrityksellä paremmin…

Yhdysvaltain republikaanisen puolueen aivoriihi epäilee nyt tehneensä väärän valinnan nostaessaan hysteriansa kohteeksi Obaman terveysuudistuksen. Näyttääkin yhtäkkiä siltä, että uudistuksesta tulee suosittu.

Eurooppalaisesta - erityisesti pohjoismaisesta - näkökulmasta republikaanien ja tea party -liikkeen puuha on näyttänyt hullun hommalta. Mutta hullultahan amerikkalaisten punaniskakonservatiivien elämöinti on aina täältä Töölöntorin kulmalta katsoen näyttänyt. Taktinen silmä on kuitenkin usein ollut tarkka - siitä todistavat monet voitot vaaleissa, aina Reaganista alkaen.

Pettiköhän silmä nyt tässä terveysreformissa, tuliko väärä valinta? Täytyy toivoa, että petti.

Obama-vaali oli kummallinen amerikkalainen poikkeus. Dessutom ja varmaan moni muukin joutui perumaan monta pahaa puhetta amerikkalaisesta mentaliteetista. Tuli tunne, ettei siellä ihan pimeää olekaan. Toisaalta pimeä oli sitäkin sakeampaa, kun katseli eräitä muita esivaaleissa pitkälle yltäneitä, varsinkin erästä varapresidentiksi ehdolla ollutta.

Politiikka on kuitenkin demokratiaa. Väärienkin voittajien kanssa on elettävä, harmi nieltävä ja tulokset hyväksyttävä. Dessutom ei ole poliitikko eikä sitoutunut mihinkään puolueeseen. Vaaleissa muistan tällä vuosituhannella antaneeni äänen kolmelle eri puolueelle. Yhtä niistä kadun vääränä valintana. Olen milloin mitäkin mieltä. Ennusmerkit viittaavat, että harmistukseni seuraavien vaalien tuloksesta tulee olemaan poikkeuksellisen voimakas.

perjantai 26. maaliskuuta 2010

Väärin valittu

Dessutom on hieman mietteliäänä seurannut Yle Teemalla esitettyä sarjaa ”Matematiikan historia”. Sen matemaattisista sisällöistä en ole paljoakaan ymmärtänyt, sillä opiskeluni päättyi lukion arvosanaan 8 ja ylioppilaskokeen arvosanaan c. Sen koommin en ole asiaan koskenut. En silti ole havainnut haittaa taitojeni vähäisyydestä.

En ole tarvinnut matematiikan taitoja mihinkään. Vaativinta oli Elannon kuittien yhteen laskeminen bonuksien saamiseksi, mutta sitten Elanto katosi ja loppui sekin. Toinen oli veroilmoituksen ammattikirjallisuuden yhteen laskeminen vähennysten saamiseksi, mutta sekin on käynyt vähäiseksi.

Tv-ohjelma ohjaa kuitenkin mietteitä siihen suuntaan, että paljon olen menettänyt hylätessäni matematiikan. Se avautuu kiehtovana elämänmuotona, jollakin tavalla filosofiaa lähestyvänä tieteenä.

Minulla on ilo tuntea läheisesti kaksikin matematiikassa pitkälle edennyttä ihmistä. Heitä kuuntelemalla olen tuntenut jopa kateuden värähdyksiä ymmärtäessäni, kuinka paljon minulta jää ymmärtämättä. Myös monet tuntemani muusikot puhuvat matematiikan merkityksestä taiteelleen.

Valitsinkohan aikoinaan lukion alussa typerästi, kun en satsannut matematiikkaan?

¤

Sen tiedän varmasti, että lukion ainevalinnoissa minulle sattui eräs toinen virhe. Piti valita joko kielilinja (latina) tai reaalilinja (kemia ja fysiikka). Latinan opettaja oli tunnettu vaativuudestaan. Fysiikassa & kemiassa oli kaksi opettajaa: toinen maineeltaan tiukka ja toinen lepsu. Meillä muutaman kaverin kanssa linjavalinta perustui tähän. Olimme fysiikan luokan ovella kyttäämässä, kumpi opettaja tulee. Jos tulee lepsu, valitsemme hänet. Jos tulee tiukka, valitsemme latinan.

Tuli se lepsu.

Fysiikan ja kemian opinnoista ei siis tullut mitään, se oli yhtä höpsötystä. Tuntui vain mukavalta, kun pääsimme helpolla.

Jälkeenpäin olen katunut. Yliopiston latinan pro exercitio -kurssilla olisi ollut suuri etu lukio-opinnoista. Mutta nuori ihminen tunnetusti on likinäköinen. Kuinka turhanaikaisin syin tulikaan tehtyä väärä valinta.

¤

Kerran tunnen olleeni itse väärän valinnan kohteena. Se tapahtui alakoulussa 60-luvun alussa. Opettaja pisti luokan valitsemaan keskuudestaan ”hyvää koulutoveria”, jolle annettaisiin Hymypoika-patsas.

Siitä valinnasta tuli täysi ilveily, jossa piilopääasiaksi nousi opettajalle kenkkuileminen. Luokan pojat koiruuttaan äänestivät minua, Dessua, vaikka luokassa olisi ollut oikeasti kilttejä ja ahkeria oppilaita. Minä en sellainen ollut, kaukana siitä. Tyrmistyksekseni voitin.

Mitään asiaa en muista hävenneeni niin kuin Hymypojan voittamista. Se tuntui maineen menetykseltä, ja pitkään siitä minulle irvisteltiinkin. Äiti kyllä riemastui, mutta sillä ei ollut merkitystä. 

Tuossa se patsas kuitenkin edelleen astiakaapin päällä virnistelee, vaikka valinta meni väärin.

torstai 25. maaliskuuta 2010

Hauskoja sanoja?

Posti toi tänään Kielikello-lehden uuden numeron. Se on kielenhuollon tiedotuslehti. Sitä julkaisee Kotimaisten kielten tutkimuskeskus.

Lehti tuli taas selatuksi tuoreeltaan. Tarkimmin tuli luetuksi artikkeli, jossa esiteltiin vastauksia kysymykseen suomen kielen hassuimmasta sanasta. Kielitoimisto kysyi tätä Helsingin kirjamessujen kävijöiltä lokakuussa 2009. Vastauksia kyselyyn tuli 183. Teen tässä muistiinpanoja aiheesta itselleni myöhempää käyttöä varten. Aihe kiinnostanee blogin lukijoitakin, sillä Kielikello-lehti ei tavoita kovin suurta lukijajoukkoa.

¤

Hassuutta haetaan yleisimmin sanoista, jotka täyttävät seuraavia ehtoja:

• sisältää paljon kirjaimia y, ä ja ö
• toistaa samaa konsonanttia / vokaalia
• on sointuisa ja rytmikäs
• on pitkä ja vaikea lausua
• on kuvaava mutta ei tarkoita mitään
• nimeää hassun kohteen omituisella tavalla
• on palindromi
Ä ja Ö (jossain määrin myös Y) ovat tunnetusti huvittavia äänteitä. Niiden lausuminen vääntää suun hölmöön asentoon, eikä anglosaksisilla puhujilla ole kykyä sellaiseen. Niissä on siitä syystä jotain auttamattomasti maalaisjunttimaisuutta. Tähän ryhmään kuuluvia vastauksia olivat mm. seuraavat:

• tötterö
• höppänä
• yökyöpeli
• kääkkä
• käppänä
• mökkihöperö
• lökäpöksy
• hölkynkölkyn
• köpsä
• ämmä
• pöhkö
• yötyö
• vätys
• höystö
• höpönassu
• änkyrä
• kököttää
• röhnöttää
• lääpällään
• ötökkä
• höykäsenpölähtämä
• höpsönlöpsö
• Hörölä
• Kärvänttälänraitti

Tässähän melkein kaikki mallikelpoiset olivatkin. Näistä esimerkeistä osa sisältää myös vokaalisuuden / konsonanttisuuden / toistavuuden ja rytmisyyden vaatimukset. Muita ovat mm. seuraavat:
• aatteessaan
• hääyöaie
• marmattaa
• lämpimämpi
• pupu
• salakavala
• tikutaku
• tökerö
• rutjake
• ulpukka
• katinkontit

Tarkoitustaan oudosti tai mitään tarkoittamattomasti kuvaavia sanoja olivat mm. seuraavat:
• limanuljaska
• känsätuhkelo
• klimppisoppa
• pumpernikkeli
• ensiöjakamo
• mämmi
• äkäpussi
• huithapeli
• poikamiestyttö
• hullunhauska
• sikahyvä
Erityisen pitkiä sanoja löytyi myös:
• Äteritsiputeritsipuolilautasbaari
• määränpäättömyydessäänkään
• sopeutumiskäyttäytyminen
Tässä kohdassa Dessutom kyllä ihmettelee, eivätkö vastaajat ole lukeneet Ollin pakinoita. Sieltä löytyisi pidempiäkin sanoja, esim. herkullisia ammattinimikkeitä ja titteleitä.

Muutenkin vastauskokoelma vaikuttaa hieman laimealta, mutta ehkä messuilla yllättäen eteen ilmestyvä kysely ei ole asetelmaltaan paras mahdollinen tällaiselle idealle. Pitäisi olla aikaa miettiä.

Dessutom muistelee joskus vuosia sitten tarjonneensa vastaavaan kyselyyn sanaa ”huitukkalääperö”, joka lienee sieni.

keskiviikko 24. maaliskuuta 2010

Onko tukka hyvin?

Dessutom katsoi Yle Teeman dokumentin Tampereen Pop-teatterin Hair-musikaalista vuosilta 1969 - 71. Siihen liittyy omakohtaisia muistoja.

Vanhaa dokumenttia ei voi kehua. Se oli koottu monenlaisesta sälästä - osa suorastaan aiheeseen liittymätöntä. Toimittajalla tuntui olevan ikävällä tavalla moralisoiva asenne. Parhaimmillaan dokumentti esitti muutamia onnistuneita välähdyksiä 1970-luvun taitteen suomalaisesta yhteiskunnasta. Sen sijaan aiheena olevan teatteriesityksen ilmapiirin ohjelma hukkasi täysin. Esitän kritiikkini sillä asiantuntemuksella, joka syntyi esityksen moneen kertaan näkemällä.

Ilmeisesti Tampereen Hairista ei jäänyt mitään pidempää tallennusta filminauhalle. Se on vahinko, sillä esitys oli ihan oikeasti osa merkittävintä suomalaista teatterihistoriaa.

Melkoiselle joukolle Dessutomin ikäisiä (vähän alle tai vähän yli kaksikymppisiä esityshetkellä) Hair oli sukupolvikokemus, jolla oli vaikutuksia asenteisiin ja elämäntyyliin. Siinä oli optimismia, visio mahdollisuudesta muuttaa maailmaa ja rakentaa kansainvälistä yhteisymmärrystä. Samaan suuntaan vaikuttivat myös Woodstock (1969) ja ensimmäinen Ruisrock (1970).

Naiivia tulevaisuusoptimismia se oli, sen tiedämme nyt. Silloin emme tienneet. Jälkimaailma pilkkaa aikakautta hippihörhöilyksi - täysin perustellusti - mutta silloin nähdään vain pintataso, vaatteet ja muut. Syvätasolla siinä oli ensimmäinen länsimainen yritys rakentaa yhteiskuntakriittistä kansalaisliikettä. Eikä ihan vailla vaikutuksia. Kyllä sillä ideologialla oli vaikutuksensa Yhdysvaltain kansalaisoikeuksien etenemiseen, Vietnamin sodan loppumiseen jne.

¤ 

Nyt maailma on aivan toisen näköinen. 

Päivällä kävelin kaupungilla, kun flunssa tuntuu olevan ohi. Poikkesin Kulttuurikeskus Caisaan, jossa oli alkamassa rasismia käsittelevä tilaisuus. Istuin pitkään kuuntelemassa. Iltauutisissa huomasin harmikseni päässeeni sekunniksi tv-kuvaan.

Omasta kokemuksestani olen havainnut jo jonkin aikaa saman, mikä kokouksessa monelta taholta tuotiin esille. Rasistinen uho on kasvamassa, ja siitä on syytä huolestua.

Se näkyy selvimmin netissä. Katsokaapa keskustelufoorumeita. Kaikenlaista törkyviestiä ja uhkailua tulvii. Joillakin menee nyt lujaa, ja vaikutelmaksi tulee väistämättä, että heitä on paljon. Monella on sen vuoksi ihan oikeasti syytä pelätä.

Sama on näkyvissä myös netin ulkopuolella. Olen huolestuneena kuunnellut öykkäröintiä ja uhoa, joka tulee vastaan kaupungilla. Ne ovat yleensä nuorehkoja miehiä, isokokoisia, usein juopuneita. Heillä on nyt myötätuuli ja tunnelma korkealla kuin Kosolassa Lapualla 30-luvulla.

Vikaan mennään, jos juututaan tulkitsemaan ja tuomitsemaan jonkin yksittäisen sanan sävyä tai jonkun ilveilijän lurittamaa laulunrenkutusta. Ei niillä ole merkitystä, kun ongelma rynnistää vastaan kaduilla ja kapakoissa tai viimeistään seuraavissa vaaleissa.

Puolueiden kykyyn ja haluun ottaa ongelma tosissaan en luota. Yksi puolue pistää näkyvimmän tähtensä vastustamaan ilmiötä, mutta uskokaa pois, vaaleissa sama puolue pistää taas ehdokkaaksi myös niitä pöntisiä, jotka ovat täysin päinvastaisella kannalla. Äänet saadaan näin kerätyksi sekä vastustajilta että kannattajilta. Se on taitopolitiikkaa.

Ja sitten kaiken huipuksi näyttää, että kaikkein pahimmat räyhähenget ovat rakentamassa mediassa itselleen pehmoimagoa. Sekin on taitopolitiikkaa.

Ei hyvältä näytä. Sanokaa minun sanoneen, että tästä tulee vielä ongelma. 

En panisi pahakseni, jos nykyhetken Suomen nuorisoon inkarnoituisi jostakin 1970-luvun taitteen hämyisistä loukoista edes pieni haiven naiivia hippihenkeä.

tiistai 23. maaliskuuta 2010

Hyvä muija

Kun kouluaikaiset kaverit tapaavat ikämiehinä tuopin ääressä, kuvio etenee tuttua kaavaa noudattaen. Alkuilta muistellaan koulukokemuksia, keski-ilta naisia ja loppuilta autoja. Tässä järjestyksessä se meni Jyväskylässäkin viikonloppuna.

Kun vuosia on tarpeeksi kulunut, koulumuistot nostattavat tehokkaasti tunnelmaa. Kuva muinaisesta opettajasta täydentyy jokaisen paikalla olijan kertomasta. Kymmeniä kertoja aikaisemminkin kerrotut tapaukset toistuvat ja saavat myös uutta väriä. Liioittelulle löytyy sijaa. Kohteen oikeudenmukaisesta käsittelystä ei ole väliä. Yksityiskohdat muuttuvat legendoiksi. Melkein kaikki opettajat osoittautuvat melkoisiksi originelleiksi.

Luokkatoverit unohtuvat helpommin, erityisesti ne hiljaiset hissukat, jotka istuivat eturivissä. Vain oma porukka muistetaan. Suuri osa onkin itse paikalla muistelemassa.

Romanssit tai niiden yritykset luokan sisäpiirin kesken kyllä muistetaan, myös niissä tapauksissa, joissa osapuolena oli eturivin hiljainen hissukka. Romanssiasiat käsitellään keski-illasta, juuri ennen autoja.

Dessun luokalla keskikoulussa sattui hassusti, että minun (Roope) lisäkseni porukkaan kuului myös Aku. Tästä sattumasta seurasi vitsinvääntöä vuosikausiksi, erityisesti rahaan liittyvissä asioissa. Kun Aku sitten onnistui nappaamaan tyttöystäväkseen Iiris-nimisen luokkatoverin, tämä neiti sai heti lempinimekseen Iines. Sillä nimellä hänet kuuleman mukaan tunnetaan vieläkin, vaikka romanssi Akun kanssa jäi lyhyeksi.

Täyttä Disneytä. Vielä oli pitkä honkkeli Heikki, jota tietysti kutsuttiin Hessuksi.

¤ 

Opettajista ensimmäiseksi muisteltiin fysiikan ja kemian opettajaa, nuorehkoa naista, joka nautti arvostusta paitsi ulkonäkönsä, myös hyvän huumorinsa osalta. Akulla oli muistissa aivan erityinen tapaus.

Oli ollut fysiikan koe, jossa laskutehtävä jotenkin seuraavaan tapaan:

Oli mies, joki ja soutuvene. Annettiin numeroita veden virtaamisnopeudesta ja ties mistä. Piti laskea vauhti, jolla soutaja eteni pisteestä A pisteeseen B.

Aku ei ollut kiireiltään ehtinyt perehtyä oppikirjan laskukaavoihin. Hän ajatteli, että kyllä tästäkin tehtävästä pisteen pari saa pyydystettyä, kun kertoo ja jakaa tehtävässä annettuja numeroita keskenään. Näin hän teki ja sai laskustaan jonkinlaisen vastauksen.

Kun kokeen palautuksen aika tuli, opettaja kommentoi tehtäviä ja niiden ratkaisuja. Viimeisenä hän esitteli Akun luoman ratkaisun. Opettaja ei kiinnittänyt huomiota ratkaisun virheellisyyteen vaan kysyi luokalta, miksi Akun laskemalla tavalla soutanut mies joutuisi käräjille ja saisi ankaran rangaistuksen soutamisestaan ja joutuisi maksamaan huomattavia korvauksia.

Kukaan ei keksinyt. Kysymyksen näkökulma oli yllättävä - se ei oikein kuulunut fysiikan tunnille.

Viimein opettaja selitti: Miehen soutamisnopeus on niin suuri, että se rikkoo äänivallin. Se ei ole Suomessa sallittua missään joessa vaan pelkästään meren yläpuolella, sillä äänivallin ylityksestä seuraa valtava pamahdus, joka rikkoisi ikkunoita ja tiiliseiniä ja aiheuttaisi karjassa ja kotieläimissä paniikkia. Sellaisesta soutamisesta joutuu syytteeseen ja korvauksiin.

¤
”Oli hyvä muija vittuilemaan”, tunnusti Aku täynnä vilpitöntä arvostusta.

maanantai 22. maaliskuuta 2010

Reissussa rähjääntyy

Dessutom ilmoittautuu palanneeksi reissusta kotiin Töölöntorin kulmalle. Reissussa tunnetusti rähjääntyy, tällä kerralla niin kävi epätavallisen voimallisesti.

Syynä ei kuitenkaan ollut ylenmääräinen päihdyttävien juomien nautiskelu vaan flunssa, jonka alkuoireet olivat havaittavissa jo viikko siten. Mainitsin blogissani ”Tärkeintä on touhu” (15.3.) saaneeni nuhan tuliaiseksi Raaseporin seminaarin yösaunan lumihankiperformanssista.

Ystävälliset lukijat ohjeistivat nuhan torjuntaa perinteisillä menetelmillä: villasukkaa, viinimarjamehua, hunajaa ja vaikka mitä olisi pitänyt ottaa avuksi. Minä hölmö en ottanut mitään kun luulin, että pieni nuha menee itsestään ohi.

Ei mennyt.

Jyväskylän reissulla olin aluksi aivan kunnossa, ja pariskunta saatiin asianmukaisesti vihityksi. Siviilivihkimiseen ei mainittavia seremonioita liity, toimitus oli karun asiallinen. Sen jälkeen kokoonnuimme pienellä porukalla paikalliseen paremman tason ravitsemusliikkeeseen päivälliselle. Sen jälkeen seurueen väki hajaantui omille teilleen.

Dessutom hajaantui muutaman nuoruusvuosiensa kaverin kanssa kahden kapakan kierrokselle. Yliopiston portilla sijaitsevat Ruthin ja Sohvin ravintolat olivat aikoinaan Dessutomin kantapaikkoja. Eivät valitettavasti ole enää samanlaisia kulttuurikapakoita, kaupallisuus on vaatinut linjanmuutoksen, huonoon suuntaan. Niin näyttää käyvän kaikkialla.

Yökortteeri oli sovittu vanhan luokkatoverin luokse. Sunnuntaina aamulla flunssa alkoi yltyä. Junamatka Helsinkiin oli epämiellyttävä, mutta syy ei tällä kerralla ollut VR:n, sillä aikataulu piti. Kotiin päästyäni oli jo kuumetta ja otin Buranaa. Muutaman tunnin nukkuminen helpotti oloa. Villasukat löytyivät, viinimarjamehua ei.

Soitin Vuoronvarausliiton päivystykseen ja ilmoittauduin sairaaksi ainakin kolmeksi päiväksi. Huomisen aion viettää sängyssä peiton alla, paitsi että jossain vaiheessa yritän jaksaa mennä Töölöntorin Alkoon ostamaan rommia. Kuuma rommitoti on paras tuntemani rohto tähän tautiin.

perjantai 19. maaliskuuta 2010

Sattuipa kerran...

Dessutom poikkesi Kustaankartanon vanhainkodissa tervehtimään tätiään tämän 89-vuotispäivänä. Tädin muisti ulottuu kauas menneisyyteen, ei niinkään lähelle nykyaikaan. Ja juttua riittää. Tässä yksi henkilökohtaisesti kiinnostava tarina, jota en muista aikaisemmin kuulleeni.

¤

Aune-sisko oli kesällä 1946 pikkupiikana Takasen talossa.

Kerran kun Aune oli navetassa lypsämässä, talon seitsenvuotias villiluonteinen Vilho-poika tuli siihen touhuamaan. Kohta Aune ihmetteli, miksi lehmät tulivat niin hermostuneiksi.

Sitten Aune huomasi, että Vilho oli sitonut kaksi lehmää häntäkarvoista yhteen. Lehmät hermostuivat kun eivät voineet huiskia hännällään. Aune komensi Vilhon ulos navetasta.

¤

Myöhemmin illalla tuvassa talon emäntä komentaa poikansa pois häiritsemästä töitään. Käskee poikaa menemään vaikkapa navettaan.

Vilho sanoo, että Aune-piika kieltänyt häntä olemasta navetassa.

Emäntä toruu Aunea: ”Vilho on tämän talon poika ja saa olla kotonaan missä tahtoo.”

¤

Rengit kantoivat korennolla tupaan ison saavillisen vettä. Saavin paikka oli seinustalla kaappien alla. Vilho kurkotteli ottamaan jotakin kaapista mutta ei ulottunut. Hän kiipesi seisomaan vesisaavin laidalle mutta putosi vahingossa kaulaa myöten veteen.

Emäntä suuttui Vilhon vahingosta.

Siihen Aune huomautti viattomalla äänellä: ”Mutta Vilho on tämän talon poika ja saa olla missä tahtoo.”

Emäntä loukkaantui Aunelle tämän viisastelusta. Aunen olo talossa käy hankalaksi. Isäntä joutuu selvittelemään riitaa. Kun asian tausta hänelle selviää, isäntä ostaa Aunelle lepyttelylahjaksi pukukankaan.

Siitä kankaasta tehtiin oheisen kuvan juhlapuku.

Seuraavana kesänä Aune meni tämä puku päällä tansseihin ja tapasi siellä nuoren komean miehen, jonka kanssa meni naimisiin parin vuoden seurustelun jälkeen. Siitä meni pari vuotta, kun hän synnytti pojan, jolle annettiin nimeksi Roope Einari.
¤ ¤ ¤

Dessutom on huomenna perjantaina lähdössä junalla lapsuutensa kotiseudulleen Jyväskylään osallistumaan kutsuttuna vieraana juhlaan, josta kahdessa edellisessä blogikirjoituksessa on ollut puhe.

Palaan näppäimistön ääreen kunhan ehdin. Toivotan lukijoilleni suloista viikonloppua.

torstai 18. maaliskuuta 2010

Vaimolle opiksi ja hyödyksi

Kuten eilisestä blogistani kävi ilmi, Dessutomin suuressa suvussa on käynnissä romanssi, joka johtaa kahden varttuneessa iässä olevan henkilön avioliittoon. Roope esittää onnittelunsa vaikka tietääkin, ettei kumpikaan osapuoli tätä blogia lue. Eivät ole tietokoneihmisiä. Siksi Roope aikoo olla paikalla hääjuhlassa Jyväskylässä ja esittää onnittelunsa siellä henkilökohtaisesti, ilman koneiden ja kuvaruutujen välissä oloa.

Eilen esittelin häälahjan romanssin maskuliiniselle osapuolelle. Se on kirja, josta aviomies saa opastusta, kuinka kesyttää pahansisuisen vaimonsa. Uskoakseni hyvin tarpeellinen kirja.

Tänään esittelen häälahjan romanssin feminiiniselle osapuolelle, serkulleni. Sekin on kirja. Siinä vaimo saa opastusta taitoon, joka saattaa vähentää pahansisuisuutta ja lepyttää aviomiestä. En tiedä, hallitseeko serkkutyttöni tämän taidon entuudestaan. Ehkä hän on mestari kirjassa kuvatulla alalla.

Muutama näyte opiksi ja hyödyksi kaikille.

”Yleensä suutelevat pohjoismaiden naiset kolmen - neljänkymmenen ikäisinä kauneimmin. Etelämaissa taas on raja kymmenen - kaksitoista vuotta alempana. Sydämmellisemmin tekevät he sen varmasti. On tunnettua että onnettomat naiset suutelevat verrattomasti jopa vanhuudessaankin, jolloin muut pitävät mansikoita kerman kera, tai hyvää kahvia parmpana.


Nainen on suudellessaan impulsiivinen; hän toimii mielijohteesta, haluaa sentähden vielä enemmän sanoa ja enemmän pettää kuin mies. Sentähden on naista huultensa toiminnan perusteella vaikeampi arvostella kuin miestä, joka on avomielisempi. Tätä ei pitäisi naisten koskaan unhoittaa.


Suudelma on kuin teko, jolla voidaan sanoa kaikki ja salata kaikki, jos sen vain taitaa suutelija. Epäilemättä ovat naiset tällä alalla paljon kokeneempia ja voidaanpa puhua miltei ”suudelma kultuurista”, minkätakia on ymmärrettävää sekin, että kaikki naiset eivät suutele yhtä kauniisti ja tarkoituksella. Niinpä eräät työntävät hampaansa partnerinsa s. o. vastapuolensa suuhun, jos mahdollista, eikä sitä vastaan niin kovin ollakaan (kunhan ne vain ovat kunnolla puhdistettu!) mutta esteettistä se ei kylläkään ole. Eräät työntävät käsin miespuolta torjuvasti etäämmälle, aivankun he eivät suudelmasta suuria välittäisikään, mutta niin asian laita ei ole.


Kysymykseen, minkä maan naiset suutelevat kauneimmin, ei suinkaan ole helppo vastata, sillä paitsi eräitä likaisia raasseja ja tshukstheja, jotka suutelemisen sijasta hierovat neniään vastakkain (mikä epäilemättä johtuu heidän kotimaansa kylmästä ilmanalasta) koettavat kaikki kansat suudella mahdollisimman suurella tunteella ja hellyydellä. - -


Jaappanitar, joka pitää elämänsä tarkoituksettomana, jollei voi pyhittää itseään jollekin miehelle, saattaa olla maailman miellyttävin olento, mutta suudella hän ei osaa. - -  Hyvin paljon suutelevat venakot suutelevat kuin lapset läiskähtäen ja vetisesti. - -   Kreikatar jättää sellaisen vaikutuksen kuin söisi luumuja. Hän siirtyy suupielestä toiseen ja lopuksi nielaisee. - -


Elämän haluisen suomalaisen naisen sydän ei ole huulilla, hän on kuin muilla mailla suudellessaan, niin vaistomainen, olematta teennäinen, hänen suudelmansa useimmiten on. - -

(Molemmat esittelemäni kirjat ovat löytöjä C. Hagelstamin antikvaarisesta kirjakaupasta)

keskiviikko 17. maaliskuuta 2010

Miesten välinen solidaarisuus

Dessutomin suureen sukuun on tulossa uusi mies.

Avioliitto lisää joukkoamme tällä kerralla vanhimmasta päästä, sillä sekä morsio että ylkä ovat varttuneessa iässä eli viisikymmentä täyttäneitä. Oikein mukava veikko, sanoo Dessutom, istuttuaan äskettäin illan hänen kanssaan ravintola Elitessä.

Dessutomin suvun naiset ovat tunnetusti temperamenttista väkeä, kuin Jukolan Laurin vaimo. Jotta suvun uusi mies säästyisi Laurin kohtalolta, jossa isännän kotiin tullessa ” jäähtynyt ehtoollinen häntä pöydällä vartoili” ja ”äkeä vihuri kammarista pieksähti häntä vastaan, kun eukko siellä vuoteeltansa kiljahteli ja pisti vallan kiivasta ´kikakakaa´ miehellensä, räiskyi kuin tuli kuivassa katajassa tuon köllin kirotusta kuhnailemisesta”, on syytä ohjeistaa miestä tällaisen emännän pitämiseksi kurissa ja järjestyksessä.

Siihen tarkoitukseen löytyi sopiva opaskirja, jonka sulhanen saa häälahjaksi. Siitä muutama näyte.


Keino koreilemishalua vastaan

”Jos koreilemishalu esiintyy niin valtavana, että se välttämättä on estettävä, silloin hankkikoon mies palveluspiijalle loisteliaat vaatteet käskyllä, että hänen tulee alituisesti olla niissä puettuna emännän silmissä. Vaimo, jolle sellaista tapahtuu, esiintyy sitten hyvin yksinkertaisesti ja vaatimattomasti. Hän on parannettu.”

Keino kahviraivoa vastaan

”Jos tämä pääsee ylivaltaan niin että talo on tullut kahvikestien pesäksi on paras suhuttaa koko seura pakoon siten, että 6 tai 8 tuttua herraa (miestä) palavilla sikareilla istahtuvat kahvia juovien naisten pariin. Ellei tällä ole muuta vaikutusta kuin se ettei naiset voi puhua herroista (miehistä) niin paljon on voitettu. Kahvi kadottaa suloutensa ja kokemuksesta on havaittu että siten kahdesti eli kolmasti sauhuudetussa kahvipesässä ei ole kauvaan aikaan tullut kahvinjuonnista mitään, syystä etteivät kutsutut naiset tupakan sauhun vuoksi ole kutsumusta noudattaneet.”

Huvituksien etsiminen

”ilmenee siinä, että vaimo tuntee ikävää talouden toimissaan, siis siinä, mikä on hänen velvollisuutensa ja koettaa sentähden, mikäli mahdollista on, oleskella kotoa pois. Niinpä käydään aamupäivällä, sittenkun edellisestä ehtoosta väsyneet jäsenet ovat ojennetut vuoteella täyteen päivään, vieraissa, joihinka luonnollisesti on paljon syitä. - - Syytä mennä pois on noilla suloisilla vaimoilla aina, sillä arvattavasti on jokainen mies huomannut että vaimo, jos päivällisateria ei ole ollut oikeassa kunnossa, ei olisi muutoin voinut puolustautua, tavallisesti ovat hänen tekemänsä ja vastaanottamansa ikävät vierailut estäneet hänet keittiöstä. - - Vaimo ”ojenteleikse”; sillä tuo puhekoneparka tarvitsee myöskin hetkisen lepoa, lyhyen päivällishetken.”

tiistai 16. maaliskuuta 2010

Tärkeintä on touhu

Dessutom on kotiutunut Raaseporin matkalta. Reissun rasituksista toipuminenkin on hyvässä vauhdissa. Merkittävimpänä tuliaisena on nuha. Olisihan se pitänyt muistaa, että vaara uhkaa kun kekkuloi yöllä saunasta lumihankeen enkelinkuvia tekemään.

Seminaarin hyöty jäi kyseenalaiseksi, kuten aina. Joitakin aloitteita tehtiin, mutta ne tuskin johtavat muuhun kuin laadittaviin selvityksiin ja perustettaviin työryhmiin, joille annetaan tehtäväksi laatia muistioita, joilla perustellaan määräraha-anomukset.

Tärkeintä on touhu.

¤

Lehdestä Dessutom lukee, että Saariselälläkin on samaan aikaan pidetty seminaari. Siellä on kokoontunut lauma ulkoministereitä. Lehden kuvassa seitsemän miestä ja yksi nainen röhnöttävät hirsimökin nojatuoleissa takkatulen loimutessa. Varsinkin Ruotsin ministeri vaikuttaa vetelältä ja voipuneelta.

Vaikea arvioida, onko Saariselällä ollut hyödyllisempi kokous kuin Raaseporissa. Tai railakkaampi? Lehti kertoo, että ministereillä on ollut perheet matkassa. Ja tietysti siellä oli isot parvet toimittajia ja valokuvaajia. Raaseporissa ei ollut kumpiakaan, ja jo kutsukirjeessä ilmoitettiin, että valokuvia ei oteta. Ero on merkittävä.

Tällaiset erämaaseminaarit ovat Dessutomin kokemuksen mukaan aika hyödyttömiä itse pääasian kannalta. Pääasia on lähtökohtaisestikin näennäinen. Tärkeintä on tarjota vaikutusvaltaisille sidosryhmäläisille miellyttävä rentoutumistilaisuus. Siinä kyllä aina onnistutaan. Ei tarvita kuin hyvät ruoat ja ruokajuomat ja sauna ja saunajuomat. Ja yömyssyt. Niinpä aamuyöstä meno on aika veikeää.

Väärä luulo on, että tällaiset kelopirttikekkerit ovat miesten yksinoikeus. Vuoronvarausalalla on lievä naisenemmistö myös päällikkötasolla, ja mainiosti näyttävät naisetkin pärjäävän rentoutumistouhuissa. Ulkoministeristä, siitä ainoasta, en tiedä.

Raaseporissa ja Saariselällä tehtiin yksi samanlainen tärkeä päätös: päätettiin kokoontua vuoden kuluttua uudestaan. Dessutom pitää päätöstä viisaana: touhu on tärkeintä tulevaisuudessakin. Ministereillä tämä on uuden perinteen alku, Dessutomilla kymmenen vuotta kestäneen perinteen jatko.

Tiedossa on siis valoisa tulevaisuus.

perjantai 12. maaliskuuta 2010

Helsinginkadulta Raaseporiin

Dessutom kävi teatterissa. Paikka oli Ryhmäteatterin näyttämö Helsinginkadun urheilutalossa, siinä missä 80-luvulla esityksiä piti Jouko Turkan Teatterikorkeakoulu. Kyseessä oli näytelmän ”Euroopan taivaan alla” ensi-ilta. Ohjaus Esa Leskinen.

Dessutom piti kovasti näkemästään. Siinä oli älyä, ajankohtaisuutta ja oivallusta nykymaailman menosta. Povaan esitykselle yleisömenestystä.

Uudessa uljaassa Euroopassa hyvinvointia riittää yhä harvemmalle. Miksi niin, unioninhan piti tuottaa hyvinvointia yhä suuremmalle joukolle. EU myytiin meille eurooppalaisten kansojen kulttuurisena yhteenliittymänä, mutta me saimme markkinatalouteen keskittyvän liberalistisen systeemin, joka jakaa voittoja yksille ja pistää toiset maksamaan pelureiden aiheuttamat tappiot. Rikkaus ja köyhyys karkaavat yhä kauemmaksi toisistaan. Ei sellaisen pitänyt olla unionin idea. Meitä vedätetään, sanoo Ryhmäteatteri.

Tässä oli uutuusnäytelmän teema. Harvinaisen tarpeellinen teema, ajattelee Dessutom, joka on perinteisesti ollut brechtiläisen kantaa ottavan teatterin ystävä.

Dessutom äänesti 1994 Euroopan unioniin liittymisen puolesta, tosin aika epävarmana. Hän näki kuitenkin hyödylliseksi kansojen ja kulttuurien yhdistymisen ja raja-aitojen poistamisen.

Saimmekin systeemin, joka taloudellisin perustein ajaa alas julkista taloutta, erityisesti uusilta jäsenmailta. Nyt tilaston mukaan joka kuudes eurooppalainen elää köyhyysrajan alapuolella. Tänä vuonna, köyhyyden ja syrjäytymisen vastaisena teemavuotena 2010, budjetti tähän tarkoitukseen on 17 miljoonaa euroa.

Eipä ole paljon, kun vertaa pankkien kriisitukemiseen käytettyihin rahoihin. Sinne uppoaa 312 miljardia euroa. Molemmat veronmaksajien rahoja.

Tällaista Eurooppaa esitys kuvaa. Siirtotyöläisiä vaeltaa maasta toiseen, jokunen romanialainen Suomeenkin. Siellä hän kohtaa globalisaation ja Suomen kansainvälisen kilpailukyvyn asettamat haasteet, eikä siitä hyvä seuraa.

Aineksista syntyi hyytävä komedia työvoiman liikkuvuudesta. Pilkan kohteena on systeemi, eivät sen uhrit. Pieni ihminen systeemin rattaissa.

¤  ¤  ¤ 

Dessutom siirtyy huomenna, perjantaina, yhdessä sihteerinsä kanssa Vuoronvarausliiton edustuskämpälle Raaseporin rannikolle valmistelemaan lauantaina alkavaa suunnittelu- ja kehitysseminaaria. Sinne on tulossa arvovieraita.

Seminaarin aiheena on vuoronvarausjärjestelmien muutospaineet. Perinteinen Suomessa käytetty pohjoismainen linjaus, joka pohjautuu alueelliseen tasa-arvoon ja korostuneeseen yksilöiden oikeudenmukaisen kohteluun, on viime aikoina poliittisin perustein joutunut kritiikin kohteeksi. Tilalle tarjotaan anglosaksisissa maissa yleisempää linjausta, jossa kaupallistaloudelliset näkökohdat saavat suurempaa painoarvoa.

Dessutom ja sihteeri valmistelevat seminaarin onnistumista. Asiakirjat ja asiantuntijoiden lausunnot jaetaan valmiiksi pöydille, esitystekniikka varmistetaan ja Power point -systeemit laitetaan käyttövalmiiksi, ruokahuollon palveluntuottajan valmius tarkastetaan ja huoneiden kunto kontrolloidaan.

Illalla esitarkastukseemme joutuvat myös saunan lämpötila ja juomien aromi.

¤

Toivotan lukijoilleni rattoisaa viikonloppua. Palaan viikonlopun jälkeen.

torstai 11. maaliskuuta 2010

Mrs. Robinson

Dessutom katseli äskettäin taas kerran Mike Nicholsin elokuvan Miehuuskoe (Graduate, 1967). Se kestää yhä katsomisen.

”Puuma” on yleiseksi noussut nimitys kypsään ikään ehtineelle naiselle, joka pyydystää kumppania nuorista miehistä. Termi tulee englannin cougar-sanasta. Ilmiö näyttää muodikkaalta, suuren luokan maailmantähtiä on mukana liikkeessä. Perustajajäsenet ovat kuitenkin kaukana historiassa, joten ilmiö ei ole uusi. Asenteet vain näyttävät muuttuneen.

Miehuuskokeen hurmaava rouva Robinson (Anne Bancroft) nappaa sänkyynsä tuttavaperheen nuoren pojan, Benjaminin (Dustin Hoffman), joka hämmentyy ja sählää niin kuin epävarma nuori mies vain voi. Konflikti syntyy siitä, kun Benjamin ottaisi mieluummin rouvan kauniin tyttären.

Vanhemmat herrat ovat ikiajoista asti hakeneet nuorta naisseuraa. Se ei koskaan ole ollut tabu, mutta käytäntö on osoittanut, että onnistuminen on vahvasti sidoksissa miehen valta-asemaan ja lompakon paksuuteen. Puuma-suhteissa tämä ei näyttäisi olevan yhtä keskeistä.

Jostain luin, että nelikymmpiset naiset ovat mielipidemittauksen mukaan lähes kaikki potentiaalisia puuma-naisia. Jos niin oikeasti on, se kertoo kyllästyttävistä parisuhteista. Tunnettua on, että mies on parhaassa kunnossaan alle parikymppisenä, nainen yli nelikymppisenä. Siinä on riittävä selitys ilmiölle - naisen näkökulmasta.

Entä sen nuoren miehen näkökulma? Dessutomilla itsellään oli 60-luvun lopussa muutaman kuukauden kestänyt suhde, jota voi verrata Miehuuskokeeseen ja puumaan. Se oli kielletyistä kielletyin suhde pienessä Jyväskylässä, ja yhtä hämmentävä kuin Benjaminin. Suhde ei päättynyt erityisen sopuisasti, lähdin ovet paukkuen. Mutta jännittävä se oli eikä koskaan unohdu.

Tunnen kyseisen naisen edelleen. Tuttavuus on täysin neutraali, ja olemme voineet keskustella asiallisesti menneistä tapahtumista. Olen sanonut, että nykynäkökulmastani pidän suhdetta tärkeänä aikuistumisriittinä. Se teki nuorelle miehelle hyvää. Se poisti pysyvästi aloitteleville nuorille miehille ominaisen kukkoilun ja rehvastelun seksikokemuksistaan. Se toi uuden näkökulman elämän monimutkaisuuteen.

Nykyisestä väsähtäneen miehen näkökulmasta voisin suositella jokaiselle nuorelle miehelle Mrs. Robinson -kokemusta. Erityisesti ujoille ja estyneille.

Mutta silloin kun tilanne oli päällä, en kokenut näin. Silloin siinä oli vain hullu nainen, jota yhtäältä teki mieli ja jolta toisaalta halusi päästä nopeasti karkuun.

Ottakaapa siitä selvää, puumat.

“And here's to you, Mrs. Robinson
Jesus loves you more than you will know (Wo, wo, wo)
God bless you please, Mrs. Robinson
Heaven holds a place for those who pray”
(kuva: Henrik Tikkanen)

keskiviikko 10. maaliskuuta 2010

Laulan, tanssin...

Dessutom on monitaitoinen mies - ainakin omasta mielestään. Monenlaiset työt ja toimet luonnistuvat ilman hämminkiä. Jos jokin ei luonnistu, sillä ei ole niin väliäkään.

Pientä vajetta on havaittavissa kätevyyden osa-alueella. Joissakin asioissa on peukalo keskellä kämmentä, kuten aiemmassa blogissa on käynyt ilmi. Ruuvien ja muttereiden vääntämissuunta saattaa mennä väärin, mutta se on pientä. Tärkeämpää on, että kirves ja saha toimivat. Myös moottorisaha, joskin sen käyntiin saaminen on välillä vaikeaa.

Jos jotain puuttuvaa taitoa toivoisin hyvältä haltiattarelta, se olisi laulu, soitto ja tanssi. Niiden taitoa olen jäänyt vaille.

Käsitän nämä kolme yhdeksi kokonaisuudeksi. Jos yksi puuttuu, samalla puuttuvat muutkin. Niin kuin Ezra Pound sanoi:

”Musiikki rappeutuu, kun se joutuu liian kauas tanssista.
Runous näivettyy, kun se joutuu liian kauas musiikista.”
1950 - 60-luvulla musiikinopetus monissa kansa- ja oppikouluissa oli aivan muuta kuin myöhempinä aikoina. Yleisesti tunnettu herja on, että musiikki oli koulun ahdistavin oppiaine. Toinen oli liikunta.

Vahvistan herjan omalta kohdaltani. Musiikkitunnille meno oli pelottavaa. Opettaja oli iso mies, oli kova ääni ja suora ryhti ja muutenkin kersanttikelpoinen. Pääosa tunneista meni kotiläksyjen kuulusteluun. Jokainen vuorollaan joutui lausumaan ulkomuistista laulujen sanoja. Herra varjelkoon sitä joka ei muistanut.

Opeteltavat laulut olivat virsiä, maakuntalauluja ja muita ylväitä runoja. Sanat jäivät kyllä pysyvästi muistiin, mitä sinänsä voi pitää arvokkaana kulttuurisena pääomana. Sen huomasin taas äskettäin hautajaisissa Tampereella. Tuntui jotenkin omituiselta, että virsien veisaamista kuunnellessani havaitsen jostakin syvältä tietoisuuden kätköistä osaavani sanat, vaikka en ole lainkaan aikuisiällä sellaisia harrastanut.

Mutta en laulanut. En ole laulanut kertaakaan kouluaikojeni jälkeen (ihan takuuseen en mene opiskelija-aikojen rymyjuhlista). Laulu loppui kerta kaikkiaan koulun laulukokeisiin, josta sain todistukseen arvosanaksi viivan. Kokeessa piti laulaa yksin luokan edessä, ja se oli kamalaa. Pahemmassa pinteessä on ole sen jälkeen tainnut olla. Ja koe toistui kerran vuodessa.

Minkäänlaista instrumenttia en muista koskaan koulussa käytetyn. Opettaja soitti pianoa, kun tunnin lopussa laulettiin sitä laulua, jonka sanoja alkutunti oli kuulusteltu. Instrumentteja oli kyllä luokan seinustalla verhon takana, mutta käyttöön niitä ei otettu.

Kirjallisessa kokeessa kysymykset koskettelivat musiikin terminologiaa, näitä allegro moderatoa ja presto ma non troppoa ja muuta sellaista. Ne osaan vieläkin.

Kuoroon olisin alakoulussa halunnut, kuten kaikki muutkin. En päässyt, kuten ei moni muukaan. Laulukoe ratkaisi. Viiva todistuksessa.

¤
Tanssitaito puuttuu myös. Kuulun 60-luvun rock-sukupolveen ja tanssitaito on sen mukainen. Nuorena se ei ollut mikään ongelma, päin vastoin - naisia sai isketyksi silläkin taidoin. Myöhemmin paritanssin osaamattomuudesta on tullut puute yleissivistykseen. On pitänyt vältellä juhlia, joissa joutuisi kiusalliseen tilanteeseen.

En ole ainoa. Sukupolveni miehistä moni on samanlaisia rokkijätkiä, joilta valssit vääntyvät vain pienessä humalassa. Tai eivät väänny silloinkaan. Muistan kun tunnettu runoilija kiteytti asian ytimen, kun aikomuksemme oli lähteä kesäiselle rantalavalle: ”Ei sinne selvin päin voi lähteä, ja humalassa taas ei jaksa.”

¤

Aikuisiällä minusta on tullut klassisen musiikin ystävä. Käyn konserteissa ja kuuntelen levyjä. Laajennan osaamistani lukemalla systemaattisesti musiikin tietokirjoja. Minulla on muusikkoystäviä, taidemusiikin ammattilaisia. Olen entisessä ammatissani nähnyt nykykoulun musiikinopetuksen innostavan osaamisen. Mutta en laula - en edes virsiä kaverini hautajaisissa. Enkä soita. Enkä tanssi.







tiistai 9. maaliskuuta 2010

Irvistelkää vapaasti

Ystävät jaksavat irvistellä Dessutomille pinttyneestä tavasta pistää talteen kaikkea mahdollista vanhaa ja käyttökelvotonta tavaraa.

Virnuilulle on perusteita.

Taidan olla luonteeltani jonkinlainen kierrätysaatteen esioppimestari. Mistä sitä koskaan tietää, mille esineelle vielä joskus tulee käyttöä. Jos esine on rikki, voin korjata sen, kunhan ehdin. Jos vaate ei mahdu päälle, luultavasti laihdun - viimeistään ensi kesänä.

Vakuuttuakseni luoneenpiirteestäni tarkastan tässä ja nyt kirjoituspöytäni laatikoita. Löytyy kaksi vanhaa kinofilmikameraa, kolme vanhaa yölamppua, taskulamppu, kaksi vanhaa paperinrei´itintä, kolme vanhaa paperinnaittajaa, tyhjä purukumipurkki, taskukokoinen soitin C-kaseteille + kuulokkeet johtoineen, imukuppi, aski täynnä teroitusta vaativia lyijykynänpätkiä, kymmenkunta taskukokoista muistilehtiötä, kymmenkunta taskukalenterin liitteenä tulevaa osoitemuistivihkoa, kaksi teippirullan telinettä, kaksi koteloa tietokoneen diskettien tarralappuja, kolme opettajan muistikirjaa, kaksi käytöstä poistettua tietokoneen hiirtä jne.

Löytyy hyödyllistäkin: kolme rullaa teippiä, kaksi jeesusteippiä, maalarinteippiä, kolmet pelikortit, useita rullia narua, mittanauha, kotelollinen klemmareita ja kumirenksuja, pinsetit, kynsiviiloja, ruuvimeisseleitä, linkkuveitsi, kruunukorkinavaaja, verenpainemittari, kuutio Post-it-lappuja, putkilo Erikeeperiä, kaksi taskulaskinta ja kaikki mahdolliset kirjoitus- ja toimistotarvikkeet.

¤

Uskon kohtalaisen vakaasti keksiväni vielä käyttöä vanhoille tavaroille. Rei´ityskoneet vaativat terien viilausta, naittajat jotain, millä saa piikit lävistämään paperin niin etteivät mene lyttyyn, lamput uuden polttimon, kynät teroittamisen, kamerat korjaamoon viennin. Korppujen tarralaput taitavat kyllä olla tarpeettomia, sillä tietokoneessani ei enää ole korppuasemaa. Opettajan muistikirjalle pitää yrittää keksiä muuta käyttöä, sillä en anna kenellekään arvosanoja.

Mutta vanhoista tavaroista on vaikea luopua. Tuntuu häväistykseltä heittää roskiin tavara, jota olen käyttänyt, joitakin suorastaan vuosikymmeniä, kuten reikäkonettani ja naittajaa. Ne ovat melkein kuin ystäviä. Vielä pahempaa on heittää pois kirjoja. Mutta pakko on, kun hyllyt ovat viimeistä sijaa myöten täynnä eivätkä divarit ota vastaan eikä nettihuutokauppa vedä.

Jo vanha kunnon Bertolt Brecht tunsi ongelman kuvasi sitä osuvasti:

KAIKISTA ESINEISTÄ (Bertolt Brecht)


Kaikista esineistä rakkaimmat
ovat minulle käytetyt.
Kuhmuiset reunoistaan litistyneet kupariastiat,
veitsien ja haarukoiden monissa käsissä kuluneet puiset varret
ovat minusta jaloja muotoja. Myös laakakivet
vanhojen talojen pihoilla ovat
onnekkaita asioita,
monien jalat ovat hioneet niitä
monet askeleet tallanneet maahan ja
ruoho kasvaa raoissa.


Monien käytössä
ne muuttuvat jatkuvasti,
parantavat muotoaan ja
tulevat arvokkaiksi
niin kuin monien kokeilujen tulos.
Minä rakastan jopa veistoksia
joista on katkottu kädet. Nekin elivät minulle.
Vaikka ne on kaadettu niin ne kerran pystytettiin.
Vaikka niiden kimppuun hyökättiin
eivät ne olleet liian iloisia.


Ja puoliksi sortuneet rakennukset
ovat kuin keskeneräiset suuret suunnitelmat:
kauniit suhteet voidaan jo
aavistaa, vaikka ne vielä
tarvitsevat ihmisten ymmärrystä. Toisaalta
ne ovat palvelleet, ovat jo aikansa eläneet.
Tämä kaikki
tekee minut onnelliseksi.

(suom. Brita Polttila)

maanantai 8. maaliskuuta 2010

Katso ulos ikkunastasi

Salpausselän hiihtokilpailut jäivät vaille Dessutomin huomiota. Ilman Pekka Tiilikaista selostajakopissa kisat ovat muuttuneet yhdentekeväksi markkinatempaukseksi. Paatos puuttuu, jännitystä ei synny.

Pyhäpäivän ratoksi valitsin hyllystä toisen vanhan mestarin, vähän Tiilikaisen oloisen miehen, joka ei koskaan petä. Jännitys pysyy vaikka lopputulos on tiedossa.

Alfred Hitchcock ja Takaikkuna.

Se on merkillisen kiehtova elokuva, vaikka siinä ei juuri muuta tehdä kuin katsellaan ulos ikkunasta.

Mutta siellä ulkona on paljon katseltavaa. Vastapäisen kerrostalon monenkirjavat asukkaat tulevat tutuiksi kiikarilla tähystelevälle James Stewartille, tirkistelijälle, joka ei pysty liikkumaan. Yhden ikkunan takana näyttäisi tapahtuvan rikos, murha.

Talon osoite on 125 Ninth Street West, New York. Se on Greenwich Villagessa, taiteilijoiden ja boheemien suosimassa kaupunginosassa. Katua ei tosin näy kuin vilahdukselta pieni pätkä talojen välistä.

Dessutom, joka mielellään kiertelee kaupunkeja merkkiteosten jälkiä etsien, löysi taannoin New Yorkissa käydessään tämän(kin) osoitteen, tietäen hyvin, että elokuva on lavastettu. Mutta taas yhdellä ”pyhällä” paikalla tuli käydyksi.

Elokuvan roistoa esittää Raymond Burr, näyttelijä, joka tuli jokaiselle 60-lukulaiselle televisiosta tutuksi rooleistaan Perry Mason ja Ironside. Takaikkunassa hän murhaa vaimonsa ja hävittää ruumiin ja vie tämän tavarat pois asunnosta. Vain käsilaukku jää.

Sankarittarena on suuri tähti Grace Kelly. Hän osallistuu voyerismiin ja käy siinä sivussa urbaania soidinmenoa James Stewartin kanssa. Häneltä tulee naisellisen logiikan loisto-oivallus, joka varmistaa rikoksen tapahtumisen: ”Nainen ei koskaan lähtisi minnekään ilman käsilaukkuaan. Hänet on siis murhattu.”

¤

Hitchcockin elokuviin on helppo eläytyä. Linnut-elokuvan jälkeen teatterista ulos tullessani muistan vaistomaisesti vilkaisseeni taivaalle. Muutama varis puiston puussa aiheutti ajatuksen, että linnut näyttävät kerääntyvän… Takaikkunan jälkeen katson ulos ikkunastani.

Kello on nyt yli keskiyön, kuten aina blogia kirjoittaessani. Töölöntorille näen, kun hieman vinosti kurkotan. Siellä ei ole vilkasta, pari seisoskelijaa kioskin vieressä. Joku - taisi olla Matti Kurjensaari - kirjoitti, että Töölöntori on pariisilaisin kaikista Helsingin toreista. Mielleyhtymä on ymmärrettävä. Kurjensaari asui jossakin näistä torin laidan taloista, en tiedä tarkasti missä. Korkealla kuitenkin, sillä hän kirjoitti katsovansa ikkunastaan Töölönlahden vastapäisellä rannalla Hakaniemessä sijaitsevaa Työväentaloa. Minun viidennen kerroksen ikkunoistani ei sinne asti ole näkymää.

Kiinnostavampaa on vastapäisessä talossa, jonka ikkunat ovat arviolta 30 metrin päässä. Siellä on valo joka yö samoissa kolmessa ikkunassa, siihen olen tottunut.

Viidennestä kerroksesta katson hieman alaviistoon. Yhdessä ikkunassa on verhot edessä, en näe mitä sisällä on tekeillä. Varjot vain liikkuvat. Toisesta ikkunasta näen vanhemman pariskunnan. He katselevat aina öisin televisiota, sen tunnistan huoneen valosävystä, vaikka televisiota en näe. Tämän pariskunnan näen päiväsaikaan usein kadulla.

Kolmannesta ikkunasta olen eniten kiinnostunut. Siellä nuorehko naishenkilö tekee joka yö jotain, mitä en tunnista. Hänellä näyttäisi olevan kuulokkeet korvillaan, ja hän liikehtii, vähän kuin jumppaa, vähän kuin tanssia. Verhoja ei ole, ikkuna on raollaan. Vaatetus on niukkaa, välillä hyvinkin niukkaa. Estottomasti hän liikehtii ikkunan edessä.

Hänen täytyy nähdä minut, jos sattuu vilkaisemaan ulos. En usko, että minun talossani kovin monessa ikkunassa on valo yhden jälkeen yöllä. Mietin, mitähän hän ajattelee minun tekevän. Istun syrjittäin ikkunan edessä, kirjoituspöytäni ei ulos näy. Ajattelee kai, että siinähän äijä istuu tiirailemassa. - Tätä naista en ole koskaan tunnistanut kadulla. Ehkä hän ei tule ulos.

Murhaamista tai muuta rikospuuhaa en ikkunastani havaitse. Mutta ei minulla ole kiikariakaan.

lauantai 6. maaliskuuta 2010

Arvasitko oikein?

Vastaus toissapäiväisen blogin arvausleikkiin (lupasin vastauksen jo eilen mutta unohdin):

Siis kuka kirjoitti näin:

”Hiihtäminen on verraton harrastus pääministerille. Tunturissa oppii kaatumaan tyylikkäästi.”
Tämän näkemyksellisen sitaatin kirjoittaja oli tietysti Urho Kekkonen. Kyllä Urkki maalaisliittolaisensa tunsi - menneet ja tulevatkin pääministerit.

Paitsi että ei se nykyisen pääministerin vuoden takainen idea ja pyllähdys Rukan lumilla ollut erityisen tyylikäs. Mieleen tuli lähinnä Jänöjussin mäenlasku siinä kuuluisassa lastenlaulussa.

Aforismin Kekkonen julkaisi kirjassaan ”Sivalluksia - ajatelmia ja aforismeja vuosien varrelta” Otava 1979 - sivu 62. Ensimmäisen painoksen hän julkaisi salanimellä Simo Sakari. Vasta toinen painos (1982) paljasti, kuka mietelauseet oli oikeasti kerännyt. Kirjan piirroskuvituksen teki Henrik Tikkanen.

Rahaa kuin rosvopäälliköllä

Dessutomilla on yhteys Islantiin. Olen käynytkin siellä muutaman kerran, viimeksi 2008. Hieno maa, viehättävät ihmiset.

Kontaktini syntyi jo kesällä 1970, jolloin tapasin interrail-reissulla Amsterdamissa kauniin islantilaistytön, jolla oli vaikea nimi. Se oli kukkapaitaista hippiaikaa. Uutta kulttuuria luovan aikakauden raikkaimpana ajatuksena syntyi idea lähteä yhdessä San Fransiscoon kukka hiuksissa ja valloittaa maailma love & peace -opin voimalla.

Tuuma ei harmiksemme toteutunut, sillä sattui tulemaan talvi, joka kuihdutti kukat ja pakotti pukemaan hörhelöpuvun päälle talvitakin.

Kontakti on kuitenkin säilynyt ja viestejä kulkee harvakseltaan. Viime käynnillä hämmästytti muutos, joka näkyi kaikkialla Reykjavíkissa. Siellä haisi iso raha.

Enää ei haise. Tunnelma on toinen, siitä kertoi tuore sähköpostiviesti ja siitä kertovat sanomalehdet. Siellä ollaan katastrofitunnelmissa, ja huomenna äänestetään maan kohtalosta.

Sähköpostiviesti luonnehti tunnelmaa. Kansa on raivoissaan. Joukko poliitikkoja ja finanssiviikinkejä joutaisi hirtettäväksi lähimmällä torilla. Pukumiehet pelasivat kansakunnan tuhon partaalle ja uutta kulttuuria luovan aikakauden raikkaimpana ajatuksena syntyi idea valloittaa maailma bank & money -opin voimalla.

Ei Islanti ole tällaisessa suhmuroinnissa ainoa paikka. Erityisesti Yhdysvallat on kunnostautunut. Ja on Suomessakin liuta finanssineroja ja pörssipelureita, jotka parhaansa yrittävät.

¤

”Talouskriisi on pahin turvallisuusuhka”, sanoo Dennis Blair, joka on virka-asemaltaan Yhdysvaltain kansallinen turvallisuusjohtaja.

Tätä lausuntoa Dessutom hämmästelee. Yhdysvalloista ei ole yleensä kuulunut viisaita lausuntoja, mutta nyt kuuluu. Taitaa olla Obamalla vaikutusta asiaan.

Todellakin, talouskriisi tuhoaa kansojen hyvinvoinnin ja ihmisten elämän, niin Islannissa kuin kaikkialla muuallakin. Sitä vastaan pitäisi nousta vastarintaan. Mitä tekevät amerikkalaiset sotilaat Irakissa ja Afganistanissa? Heidänhän pitäisi olla pitämässä järjestystä New Yorkin Wall Steetilla. Siellä taatusti jotkut jo suunnittelevat uutta tuhoa.

Entä Suomen armeija? Vieläkö siellä harjoitellaan poteroiden kaivamista Karjalan korpiin? Nyt äkkiä siirto Aleksanterinkadulle ja ympäristöön suurten pankkien ja pörssitalon käytäville. Sieltä seuraavakin tuho lähtee liikkeelle.

Samoin suurten firmojen pääkonttoreihin. Niissä takuulla joku nytkin suunnittelee ulkoistavansa tuotannon ja palvelut halvempiin maihin, jotta voitaisiin irtisanoa kallista työvoimaa.

Ja hallituspalatsiin Senaatintorin laidalle. Siellä taatusti jotkut valmistelevat puolueelleen vaalivoittoa laskemalla veroja rikkailta, jotta voitaisiin tehostaa toimintaa ja vähentää kuluja kouluissa, sairaaloissa ja vanhainkodeissa.

Mutta pahaa pelkään: armeijat eivät taida tunnistaa vihollista, sillä ne pukeutuvat kalliisiin pukuihin ja käyskentelevät salongeissa. Islannissa ei edes ole armeijaa.

perjantai 5. maaliskuuta 2010

Pääsetkö koskaan eläkkeelle?

Pääministerimme on taas vauhdissa. Hän vaatii suomalaisille neljää työvuotta lisää ennen eläkkeelle pääsyä.

Pääministeri ei siis kerralla uskonut, ettei sellaisesta tule mitään. Suomalaiset eivät suostu, mitä ylhäältä määrätään. Onnistumiseen tarvittaisiin Koskelan karismaa, ei Lammion komentelua.

Pääministeri näyttää käsittävän asian härkätaisteluksi ja oman roolinsa sen mukaiseksi. Optimistina on hyvä elää: ehkä härkä ei tällä kerralla hyökkääkään.

¤

Joku hyväkäs vaati tänään lehdessä lasten kesäloman lyhentämistä yhteen kuukauteen. Sillä keinoin saataisiin kouluvuodet valmiiksi vuotta aikaisemmin ja työelämä käyntiin nuorempana. - Taitaa olla elinkeinoelämän etuja ajavan puolueen idea. Kaikki pitäisi muka alistaa talouden tarpeisiin - koko suomalainen kulttuuri ja elämänmuoto. Silti kansa äänestää vaaleissa sitä puoluetta, sillä se käyttää taitavaa mainostoimistoa.

¤

Dessutom laskee, ettei eläkeiän nosto ehdi koskea häntä itseään, vaikka kuinka meuhkaisivat. Aion jäädä eläkkeelle vuoden 2012 puolivälissä. Silloin ei pääministerinä ole tämä nykyinen vaan luultavasti Väyrynen tai Katainen.

Mitäpä siis asia oikeastaan minulle kuuluu, kun se ei vaikuta minuun. Minun jälkeeni saa tulla vaikka vedenpaisumus.

Silti pistän hanttiin. Ihan periaatteesta. Olenhan vanha radikaali.

¤

Pääministeri sai vuosi sitten aikaan melkoisen mylläkän samassa asiassa. Silloin hän sai Rukan lumilla hiihdellessään idean.

Minkäpä ihminen ideoilleen voi, niitä voi pälkähtää päähän kenellä tahansa. Mutta viisaampi jättäisi ne kertomatta, ettei saisi nenilleen.

Dessutom sattui löytämään hyvän sitaatin:

”Hiihtäminen on verraton harrastus pääministerille. Tunturissa oppii kaatumaan tyylikkäästi.”
Tiedätkö tai osaatko arvata, arvoisa lukijani, kuka kirjoitti näin tarkasti tulevaisuuteen näkevän ilkeyden? Vihje: sitaatti on yli kolmen vuosikymmenen takaa.
Vastaus seuraavassa blogissani.

torstai 4. maaliskuuta 2010

Avarat kaula-aukot

Dessutom ei tunnusta ostavansa iltapäivälehtiä kovin usein, mutta lööppejä hän tietysti näkee joka päivä. Niistä ei pääse. Mutta huono asiakas olen. Minulle riittää kolme kotiin kannettavaa sanomalehteä: Helsingin Sanomat, Hufvudstadsbladet ja Aamulehti. Joskus takavuosina Aamulehden tilalla oli lapsuuden kotipaikkani Keskisuomalainen. Se kuitenkin tuputti Keskustapuoluetta joka käänteessä - siihen ärsyynnyin.

Iltapäivälehtien lööppitutkimusta amatööripohjalta olen harrastanut kauan. Tilastoa en ole laatinut mutta ns. perstuntumalla voin väittää, että lööppi- / etusivutyyppejä on kaksi.

Ensimmäinen on skandaali. Mikä tahansa kelpaa, kunhan joku julkisuudessa esiintynyt ja nimeltä tunnettu henkilö vähänkin antaa aihetta revittää otsikoita.

Toinen on avara kaula-aukko. Jos skandaalia ei ole löytynyt, pääsemme kurkistamaan tissivakoon. Tämä pätee erityisesti viikonlopun lukemistoihin.

¤

Ilmeisesti sellainen myy, kyllä he tietävät siellä markkinointiosastolla. Ihmettelen vain, että miehillekö näitä lehtiä myydään. Eivätkö naiset ole kohderyhmä? Eikö välillä pitäisi olla paidattomia poikia? Ilmeisesti ei.

Vuoronvarausliiton pääkonttorin kahdeksannen kerroksen lounashuoneessa selailen silloin tällöin Ilta-Sanomia. Vaikutelma on, että ei kannattaisi, joitakin kolumneja lukuun ottamatta. Sen sijaan lehden nettiversiota tulee katsotuksi lähes päivittäin. Ei kannattaisi sitäkään, mutta kun ilmainen on.

¤

Jotakin perustavaa evoluution ilmiötä nämä lehdet lööppeineen toteuttavat. Kai se on alkeellisen biologian kaupallista soveltamista, että kurkistukset kaula-aukoista laukaisevat uteliaisuuden nähdä enemmänkin, ja siinä toiveessa lehti ostetaan. En voi kiistää omalta kohdaltanikaan, että välinpitämättömästi alkanut vilkaisu pysähtyy havaitessaan lööpissä paljasta pintaa.

Sama vaikutus on ilmeisesti sanalla seksi, jos se on isolla lööpissä vihjaten skandaaliuutiseen. Parasta tietysti olisi, jos sekä sana että kuva olisivat esillä. Silloin myynti tavoittelisi ennätyksiä.

Kauppalehti ei näy sensaatiolööpeissä, mutta siellä oli aikoinaan vetonaulana ”kolmossivun tyttö”. Se jouduttiin lopettamaan - ilmeisesti tasa-arvouskottavuuden vuoksi. Iltalehdessä tyttökuva jatkuu mutta on siistiytynyt.

”Laatulehdet” eivät tällaisia syöttejä julkaise, mutta jonkinlainen paniikki niissäkin on havaittavissa. Sisällön keventäminen on ilmeisesti menestyksen pakko. Maailmalla on pelottavia esimerkkejä laatulehtien talousongelmista.

Helsingin Sanomissa keventäminen painottuu viikkoliitteeseen. Siinä jyllää reipas puberteettinen ote ja provosoiva härnääminen. Välillä oikein raikas, välillä huono. Sanomalehden puolella keventäminen on varovaista, niin pitääkin. Lauantaisin tulee kuitenkin sivu viihdejulkisuutta. Ja eivätkö ne voisi jo vähitellen lopettaa vuosikausia jatkunutta vitsiään henkilöhaastatteluissa. Pitääkö joka haastatteluun ympätä se hemmetin kysymys ”Maksalaatikko - rusinoilla vai ilman”?

Hufvudstadsbladet huolestuttaa eniten. Tabloid-formaattiin siirtyminen ei sinänsä tuottanut pelättyä iltapäivälehtimäisyyttä. Mutta lehden julkisuushakuinen tähtitoimittaja revittelee seksi- ja muilla skandaaleilla aivan sensaatiolehtien tyyliin. Tarvitseeko kituva suomenruotsalainen media todellakin sellaista selviytymisstrategiaa?

¤

Dessutom avasi äsken Ilta-Sanomien nettilehden. Siellä oli seuraavat otsikot.

Carla Bruni hätkähdytti ilman rintaliivejä.
Madonnan alastonkuvaa kaupataan. Katso kuvat.
Tulipa ohimennen vilkaistuiksi.

keskiviikko 3. maaliskuuta 2010

En pudonnut katolta

Dessutom vietti pitkän viikonlopun kesäkodissaan Pirkanmaalla lumikinosten seassa. Reissusta tuli pidempi kuin lähtiessä suunnittelin, mutta mikäpä kiire tässä on.

Työt Helsingissä ehtii kyllä tehdä myöhemminkin tai sitten jättää kokonaan tekemättä. Ei sitä luultavasti kukaan huomaa. Ei maailma yhteen venähtäneeseen viikonloppuun kaadu - ja jos kaatuu, joutaa mennäkin. Työhuolia en mukaan ottanut. Miten se menikään se tunnettu renkutus: ”Älä sinä huoli tyttö nuori / paljonkos kyyneleet hyödyttää / eivät ne surut suremalla lopu / on tanssi ja laulu tärkeämpää.”

Saisikohan tuohon riimiteltyä rytmin säilyttäen kahteen kohtaan uudet sanat: ”setä vanha” ja ”lumityöt ja saunominen” tai jotain vastaavaa? Tällaisena travestiana se kuvaisi onnistuneesti matkaani.

¤
Perjantaiaamusta maanantai-iltaan olin täydellisessä uutispimennossa, joten pääsin helpolla olympialaisten aiheuttamasta ähkystä. Uskon vakaasti, että television, radion ja sanomalehden puuttuminen urheilukilpailujen aikana edistää terveyttä. Jälkeenpäin selatut viikonlopun sanomalehdet sen sijaan antavat mahdollisuuden jälkiviisastelulle, ja sekin on tunnetusti terveellistä.

Ihan täydellistä vapautusta urheilumediasta en kuitenkaan itselleni sallinut. Kesäkodin ullakolle on varastoitu menneen maailman aikakauslehtiä. Pinoista sattui käteen Urheilun Kuva-aitta -niminen lehti vuodelta 1960. Aiheena oli Rooman olympialaiset. Tätä ruskeasävyistä aviisia luin kiinnostuneena aamiaispöydässä, tuoreen sanomalehden puuttuessa.

Suomalaissankareita olivat mm. Eugen Ekman voimistelussa ja Eeles Landström seiväshypyssä. Maailmantähtiä olivat Wilma Rudolph, Abebe Bikila ja Armin Hary. - Mielenkiintoinen lehti, voitti takuulla päivän uutistarjonnan eikä pieni 50 vuoden viive tuntunut miltään.

¤
 Naapurin Eero oli aurannut traktorilla tien, joten pääsin autolla lähelle pihaa. Samoin polku rantasaunalle oli aurattu. Lapiohommia tarvittiin sekä päärakennuksen että saunan portailla. Ovia ei olisi muutoin saanut auki, sillä lunta oli portailla paljon. Onneksi olen jo vuosikymmeniä sitten hoksannut jättää syksyisin lumilapion kiikkumaan naulaan saunan seinälle. Jos se olisi sisällä varastossa, sitä ei saisi sieltä esiin ja ovet jäisivät avaamatta.
Lapiota tarvitsin myös polun avaamiseen pihan perälle käymälään. Sinne ei traktorilla pääse rikkomatta omenapuita ja marjapensaita. Se on iso urakka, sillä mainittu rakennus on tullut pystytetyksi kauas. Lumityön merkitystä ei tainnut tulla otetuksi huomioon rakennuksen paikkaa päätettäessä.

Lumien lapioiminen katoilta oli sekin rankkaa tällaiselle kaupungin velttoon elämään tottuneelle laiskimukselle. Rakennuksia oli kolme, muut saivat jäädä. Putoamisvaaraa torjuin savupiippuun kiinnitetyllä köydellä, mutta sekin tuntui liioittelulta. Rakennukset ovat sen verran matalia ja lumikinos sen verran paksua ja pehmeää, että kyllä sieltä olisi voinut vaikka hypätä.

Iltaisin saunottiin, maisteltiin mallasjuomia ja puhuttiin levottomia. Tai siis Eero puhui, hän on niitä miehiä. Pari muutakin naapurin äijää tuli mukaan saunaan lauantai-iltana. Eero hakkasi tuuralla avannon ja niinpä minunkin tuli taas harrastetuksi avantouintia, tällä kerralla Längelmävesi-nimisessä järvessä. Edellinen oli Näsijärvessä, kuten aiemmassa blogissani kuvasin.

Avantouinti on rankka laji. Näsijärvessä tammikuussa uin polvia myöten. Tällä kerralla edistyin vieläkin syvemmälle. Lopetin uimisen vasta, kun eräs tuntoaistiltaan erityisen herkkä vartalonosa, jonka nimen jätän tässä häveliäisyyssyistä mainitsematta, uhkasi kastua. - Mihin vielä etenenkään, jos avantouintirohkeuteni tätä vauhtia kehittyy! Ensi kerralla ehkä jo napaa myöten.