Pahan päivän varalle

Mentiin juniorikansalaisen kanssa kellarikomeroon katsomaan, löytyisikö elektroniikkaromua. Hän oli luvannut viedä autonsa peräkärryssä minun romuni omien romujensa mukana sorttiasemalle kierrätykseen.

Löytyihän sitä paljonkin: leivänpaahdin, kahvinkeitin, sähköhammasharjoja, pölynimuri, digiboksi.

Kaikesta raaskin luopua. Mutta siinä tuli stoppi, kun hän meinasi napata mukaansa tallentavan dvd-soittimen. Sitä en antanut.

Se on kyllä vanha mutta toimiva. Sen kylkeen olen liimannut tarralapun, jossa lukee punaisin tikkukirjaimin: EHJÄ! (Huomatkaa, arvoisat lukijat, että perässä on huutomerkki, vaikka se on välimerkki, jonka käyttöön olen aina suhtautunut ynseästi. Mutta tähän se sopii!)

Tallentavat dvd-soittimet ovat arvotavaraa. Sellaisia ei ole vuosikymmeneen valmistettu, joten tämä on lajinsa viimeisiä yksilöitä. Minulla on niitä kaksi, toinen on työhuoneessa television vieressä hyllyssä käyttövalmiina. Kellarissa oleva on varakappale.

On minulla pino tyhjiä dvd-levyjäkin. Jokaiseen levyyn mahtuu kuusi tuntia ohjelmaa. Joskus harvoin televisiosta tulee vielä sellainen klassikkoelokuva, jota ei ole suuressa kokoelmassani. Silloin tallentimelle on käyttöä.

Junioria selitykseni vähän huvitti. Jotain epäselvää hän mutisi vhs-soittimista ja tietokoneen disketeistä, korpuista ja lerpuista. En maininnut, että on minulla avokela-magnetofonikin tallella – se on ullakkokomerossa. Siihen ei kuitenkaan ole yhtään nauhaa, sillä minä hölmö lainasin koko nauhakokoelmani 80-luvun alussa kaverilleni, joka sitten kohta meni ja kuoli.

Lisää pilkkaa ja virnistystä tuli, kun hän katseli ympärilleen ja huomasi komeron hyllyllä muuta tavaraa. - Tuollaisiakin sitten olet pannut talteen pahan päivän varalle, hän sanoi ja osoitti vanhaa hienoa kameraani ja polkupyörän dynamoa.

 

Varmuus

Suomen kirjallisuuteen ilmestyi 1990 uusi nimi, Eva Wein. Hänen esikoisteoksensa nimi oli Puolimaailman nainen.

Esikoisteos sai varsin myönteiset arvostelut. Minäkin luin kirjan heti tuoreeltaan ja muistan pitäneeni kovasti. Takakannessa kirjaa kuvataan näin:

Latautunutta, eroottista esikoisproosaa. Unia, muistoja, omaelämäkertaa. Aiheet kulkevat Sipoon puolijuutalaisista lapsuusmuistoista pääkaupungin yöhön ja sitä tietä Eurooppaan: Berliiniin, Varsovaan, Wieniin. Liftarin ja interreilaajan päiväkertomusten rinnalla kulkevat yövoittoiset vahvasti eroottiset päiväunet: kirjoittaja kuvittelee sen, mistä todellisuus näyttää vain orastavan idun: pieni puolalainen tyttö sodanjälkeisessä Berliinissä paljastuu omaksi äidiksi, rakkaudeksi, joka livahtaa käsistä, jää elämään nopeissa sakraaleissa mielikuvissa.

Eva Weinin toinen kirja ilmestyi 1992. Sen nimi on Kulkue – vaellusfresko. Sen kanssa minulle tuli pieni ongelma. Kirjan alussa nimittäin lukee, että se on omistettu Aleksei Kareninille.

Totta kai kirjallisuusihminen Aleksei Kareninin tietää. Hän on Leo Tolstoin kirjan Anna Kareninan aviomies.

Tällainen omistus vaikutti tietysti kirjan lukutapaan. Luin Kulkuetta tarkkaillen, mihin omistus viittaa. Luin uutta kirjaa ikään kuin Tolstoin kirjan läpi etsien yhtymäkohtia.

Aivan ilmeisiä perusteita omistukselle en huomannut. Jotain symbolitason yhtäläisyyksiä oivalsin. Tunsin olevani varma oivalluksestani. Mikään ei ole niin ihanaa kuin varmuus.

Nyt, 32 vuotta myöhemmin, asia selvisi lopullisesti. Kävi niin kuin Brecht varoitti: ” Varma ei ole varmaa, mikä on, ei pysy”  (”Das Sichere ist nicht sicher. So, wie es ist, bleibt es nicht”)

Aleksei Karenin oli kirjailijan kissan nimi. Kirjailija oli vetäytynyt kesämökille kirjoittamaan, ja kissa makaili kirjailijan vieressä korituolissa koko kirjoitusprosessin ajan. Kun työ valmistui, kissa katosi.

Ihan hyvä perustelu omistuskirjoitukselle. Voi tietysti epäillä, että omistuskirjoitus ilman selitystä oli kieromielinen ansa meille intertekstuaalisella osaamisella viisasteleville kirjallisuusihmisille.

Oli tässä Eva Weinissa toinenkin kieromielinen ansa, johon kaikki lukijat lankesivat. Eivät edes kriitikot sitä huomanneet. Melkoinen hämäysoperaatio kustantamossa hämäyksen toteuttamiseksi tehtiin. Totuus paljastui vasta, kun Eva Weinin Kulkue valittiin Finlandia-palkintoehdokkaaksi. Palkintojenjakotilaisuudessa ehdolla olevien pöytään marssi muina naisina yksi kirjailija, jonka nimeä ei ehdokaslistassa ollut.

Eva Weinin oikea nimi oli Pirkko Saisio.

(Lähdeteos: Heini Junkkaala, Pirkko Saisio – sopimaton  WSOY 2023) 

(Kuva: Pekka Vuori)

P.S. Aleksei Karenin palasi juoksultaan muutaman viikon kuluttua. Kirja oli silloin jo painossa.

 

Noudatanko suositusta?

Tunnetusti epäluotettavalta taholta saamani suosituksen mukaan minun kannattaisi ostaa juoksumatto.

Suositus tuli, kun valitin, että maailmassa ei ole tylsempää puuhaa kuin kuntopyörällä polkeminen.  Juoksumatto olisi kuulemma ratkaisu tylsyyteen. Tonnilla saisi hyvän. Suosittelija itse voisi järjestää minulle kymmenen prosentin kanta-asiakasalennuksen.

Tiedä nyt tästä. Katsoin netistä kuvia. Ero on siinä, että toisessa istutaan, toisessa kävellään. Vaikuttaako se nyt niin paljon tylsyyteen? Juoksemaan en usko riehaantuvani – se on niin ruman näköistäkin touhua.

Sillä on iso merkitys, kuka mitäkin suosittelee tai yllyttää.

Nuorisosarjalainen kantoi kellarikomerooni ison pinon Hämähäkkimies-sarjakuvalehtiä. Suositteli luettavaksi, sillä hän tietää minut sarjakuvien ystäväksi. Olisi kuulemma virkistävää luettavaa paksujen kirjojeni seassa. Yhden jo luin. En erityisemmin innostunut. En edes virkistynyt.  Luen kyllä joskus toisenkin, vaikka epäröin. Moraalidilemma ehkä tulossa, jos en toisestakaan innostu. Kiitänkö hyvästä suosituksesta ja kysyn, olisiko näitä lisää?

Blogeista löytyy usein kiinnostavia suosituksia kirjoista, elokuvista, dokumenteista ja sarjafilmeistä. Pistän niitä muistiin punakantiseen vihkoon ja kokeilen. Nytkin on kaksi sarjaa juuri aloitettuna: Das Boot ja Mahdoton tapaus. Molempien ykkösjakson jälkeen tuntuma on ihan eri tasolla toiveikas kuin tuossa sarjakuvassa.

Pari talvea sitten jouduin tutussa äijäporukassa järven jäälle pilkkiongelle. Muutama tunti meni, mitään saalista ei tullut. Lupasin hiljaa mielessäni, että tähän touhuun en toista kertaa suostu, vaikka kuinka yllyttäisivät. Sitä vaan olen mielessäni pyöritellyt, miten kutsu hienotunteisesti torjutaan, kun sellainen joskus taas tulee.

Kauan sitten Längelmäveden kesäkotini naapuruston hirviporukka yllytti minua liittymään seurueeseen. Siitä tuli pitkä rimpuilu ideaa vastaan. Ei auttanut, että minulla ei ole pyssyä. En tainnut uskaltaa sanoa olevani sivari – sellainen ei ole isäntien piireissä miehekästä. Olisin kuulemma voinut olla hyödyksi ties missä aputehtävissä, tähystäjänä, torven soittajana ja kahvin keittäjänä.

Siinä kohdassa päässä vilahti ilkimyksellinen ajatus. Mitäpä jos menisin kahvinkeittäjäksi mutta yllättäisin isännät innovatiivisella idealla ja keittäisinkin nuotiolla yrttiteetä, vaikkapa kamomillaa, salviaa tai sitruunamelissaa.

En suostunut, en vaikka kuinka yllyttivät. En minä metsästystouhuun voi osallistua missään tehtävissä – mutta sitä en tietenkään ääneen sanonut. - Sopu sentään säilyi.

Yllytyksistä ja miehekkäästä meiningistä puheen ollen: yksi erinomainen suositus oli sarja Babylon Berlin, josta kuva.