Niistä viisastuu

Televisiosta tuli elokuva Tove Janssonista (Tove, ohj. Zeida Bergroth 2020 - Areenasta voi vielä katsoa). Varsin onnistunut teos - katsomisen arvoinen. Tämän olisin kyllä käynyt teatterissa katsomassa heti uutena, mutta kun oli se korona enkä käynyt missään.

Sellainen äkkivaikutus elokuvalla oli, että heti nousin tuolistani tutkimaan, löytyisikö hyllystä Tovelta luettavaa. Ja kyllähän hyllystä löytyy. Ne samat mitkä ennenkin. Tove on niitä kirjailijoita, joiden kimppuun on syytä käydä vähän väliä. Niistä viisastuu, varsinkin tähän vuodenaikaan, kun kesästä on lopultakin päästy.

 

"Höstens lugna gång mot vinter är ingen dålig tid. Det är en tid för att bevara och säkra och lägga upp så stora förråd man kan. Det är skönt att samla det man har så tätt intill sig som möjligt, samla sin värme och sina tankar och gräva sig en säker håla längst in, en kärna av trygghet där man försvarar det som är viktigt och dyrbart och ens eget." (Sent i november -1970)

Tovesta olen täällä kirjoittanut ennenkin, kuten oikean laidan Dessun tuumailuja -listasta näkyy, kohdassa Jansson Tove (14). Taitaa siis tulla toistoa.

 

Yhtä asiaa hyllyssäni ihmettelen. Minulla on tapana lukea ruotsiksi kirjoittavat kirjailijat ruotsiksi. Miksi ihmeessä hyllyssäni on monta Janssonin kirjaa suomeksi? En osaa selittää.

Joskus kuljeskelin kameran kanssa Toven ateljeeasunnon nurkilla Ullanlinnankadulla yrittäen kuvata talon ylhäällä olevaa tornimaista nuppia. Kapealta kadulta se ei oikein onnistunut. Huoneen sisustus lienee entisellään vieläkin. Museoksi sitä ei ilmeisesti saada, mikä on vahinko ja häpeä Helsingin kulttuuriasenteelle. Toinen samanlainen on Waltarin koti Tunturikadulla.

Tovea en koskaan tavannut. Kerran 70-luvun puolivälissä osuin viereiseen pöytään syömään ravintola Amigossa Tehtaankadulla. Minä moukka en tunnistanut - onneksi valistunut seuralaiseni sai vaivihkaa kuiskuteltua tiedon korvaani.

"Tänk att aldrig kunna bli glad eller besviken, att aldrig kunna tycka om nån och bli arg på honom och förlåta honom. Att inte kunna sova eller frysa, aldrig missta sig och ha ont i magen och bli frisk igen, fira födelsedag, dricka öl och ha ont samvete... Alltihop. Så förskräckligt."   (Det osynliga barnet - 1962)

 

 

Miten mielelläni

HS kertoi sunnuntaina (30.10.22), että runoilija-kääntäjä Anselm Hollosta on ilmestynyt elämäkerta (Kai Ekholm: Anselm Hollo - Beatnik planeettamatkalla. Anselm Hollon elämä ja runot / Rosebud 2022). Kai Ekholm on korkeasta virasta vapauduttuaan saanut paljon kiinnostavaa aikaan, viimeksi Jörn Donner - kuinka te kehtaatte.

Hollo oli suomalaiseksi outo maailmankansalainen ja kielinero. Suomi oli vasta hänen kolmas kielensä, edellä olivat saksa ja ruotsi. Seuraavaksi tuli englanti, josta tuli hänen varsinainen työkielensä. Kielitaito tuli sukuperintönä. Isä J. A. Hollo suomensi maailmankirjallisuuden klassikkoja, sellaisia kuin Cervantes, Goethe, Tolstoi, Dostojevski, Voltaire. Hänellä oli sujuvassa hallinnassa 14 kieltä.

HS:n jutussa Hollon keskeiseksi työksi mainittiin suomalaisen kirjallisuuden englannintaminen, Saarikosket, Haavikot ja muut. Suomen kielelle hän on tuonut erityisesti 60-luvun alakulttuurien tuotteita beatnikkeja, rock-sanoituksia ja sen sellaista. Nimeltä mainitaan kolme kirjaa. Kaivoin ne heti hyllystäni tähän kuvaan (Ginsbergin kirja kulunut paljossa käytössä lähes kelvottomaksi - kannen nimikin repeytynyt ja paranneltu kynällä!)

Ensikohtaamiseni Anselm Hollon kanssa muistan. Se tapahtui lukiossa, kun meillä oli vuoden verran englannin tunneilla nuori sijainen. Ulla-opettaja oli aikakauteen sopivalla tavalla moderni jo ulkomuodoltaan: minihame ja monensorttista hippihörhelöä. Opetukseen hän toi aivan ennennäkemätöntä aineistoa. Tunnille ilmestyi käsittelyyn tuo kuvassa näkyvä John Lennonin Hispanialainen jakovainaa suomeksi ja englanniksi (A Spaniard in the Works - 1965).

Sepä teki vaikutuksen! Kirja on Lennonin ns. nonsense-tyyliä, joka myöhemmin löysi huippunsa monissa lauluteksteissä, erityisesti Magical Mystery Tour -LP:llä. Kirja on täynnä lennonmaista kielipeliä tahallisine kielivirheineen. Suomentamisessa Hollo on joutunut pistämään omiaan.

Erityistarkasteluun tunnilla valittiin "satu" nimeltä Rumikki ja noin seitsemän hääpiötä (Snore Wife and some Several Dwarts).

Jo "hääpiöiden" nimet olivat kielellisesti kiinnostavia:

1.  Unikäki  -  Sleezy

2.  Rujo  -  Grumpty

3.  Kikkelä  -  Sneeky

4.  Koira  -  Dog

5.  Virne  -  Smirkey

6.  Liisa?  -  Alice?

7.  Ylermi  -  Derick

8.  Valionbaari  -  Wimpey

Erityinen keskustelu syntyi, mikä kummallinen neronleimaus tämä kahdeksannen hääpiön suomenkielinen nimi on. Ratkaisun keksiminen vaati vähän paikallisolojen tuntemista molempien maiden pääkaupungeissa. Tästä oivalluksesta lukija ymmärtää, mitä tarkoittaa käännöstermi lokalisointi eli paikallistaminen.

Tähän yhteyteen kuului tietysti katsoa kääpiöiden nimet Grimm-veljesten satuun pohjautuvassa Disney-elokuvassa (1937). Ruotsinkieliset nimet lisään tähän siltä pohjalta, että olen Tukholman-vuosinani ollut paljon tekemisissä tämän elokuvan kanssa.

1.  Viisas  -  Kloker  -  Doc

2.  Vilkas -  Toker  -  Dopey

3.  Lystikäs  -  Glader  -  Happy

4.  Nuhanenä  -  Prosit  -  Sneezy

5.  Unelias  -  Trötter  -  Sleepy

6.  Ujo  -  Blyger  -  Bashful

7.  Jörö  -  Butter  -  Grumpy

Lopuksi rohkenen vielä suositella kuuntelemaan Anselm Hollon omaa lyriikkaa laulettuna parhaaseen 60-lukulaiseen tyyliin Otavan kirjalliselta äänilevyltä nimeltä Viisumi keväästä syksyyn. Laulun nimi on sama kuin tämän kirjoituksen otsikko. Minun 55 vuotta vanha LP-levyni osoittaa jo kulumisen merkkejä. Onneksi löytyy näitä uusia kanavia tärkeän musiikin kuunteluun    (click)

 

 

 

 

Vanha kapinallinen

Ostin purukumipaketin.

Tarkoitus oli puhaltaa iso kupla naaman eteen, ottaa siitä selfie ja pistää se tähän profiilikuvaksi. Se antaisi kirjoittajasta villin ja vapaan vaikutelman. Tämä nykyinen on vähän pölyttyneen pedagoginen.

Mutta ei siitä mitään kuplaa saanut puhalletuksi. Täyttä huijausta nämä nykyiset purukumit. Ennen tämäkin oli paremmin. Iso kupla pullistui, kunnes poksahti, ja riekaleet tarttuivat nenänpäähän. Myös viiksiin, jos sellaiset oli.

Idea tällaiseen kapinalliseen tekoon tuli, kun kesällä selailin alan arvostetuinta oppikirjaa (J. D. Salinger: The Catcher in the Rye - 1951, suom. Pentti Saarikoski 1961). Aikoinaan kirja teki lähtemättömän vaikutuksen, kun se lukiossa kuului äidinkielen opetusohjelmaan. Sittemmin vaikutus on harmillisesti päässyt laimentumaan. Ei pitäisi!

 

Salinger oli omalaatuinen tyyppi. Hän erakoitui jokseenkin täydellisesti. Tähän on arveltu syyksi onnettomasti päättynyttä romanssia. Salinger rakastui tulisesti nobelkirjailija (1936) Eugene O´Neillin kauniiseen tyttäreen, Oonaan. Salinger tuli kuitenkin hylätyksi, kun Oonalle ilmestyi kilpakosija.

On siinä varmaan ollut nobelkirjailijallakin miettimistä, kun 18-vuotiaalle tyttärelle ilmestyi kosijaksi nuorten naisten erikoismieheksi mainittu yli viisikymppinen herra. Vävypoika oli appiukonsa kanssa samanikäinen, kuuluisa toki hänkin. Nimi oli Charles Chaplin.

Ei Salinger siis aivan mitättömälle tyypille kilpkosintaa hävinnyt. Mutta koville häviö tiettävästi otti. Löysi hän toki uusia vaimoja, kolmekin kappaletta, mutta niistä ei löytynyt kestävämpää onnea. Myöhempi kirjallinen tuotanto jäi niukaksi.

Mutta Sieppari oli valtava menestys kaikkialla. Se loi uudenlaisen nuorisokulttuurin, sen, joka minuunkin osui 1960-luvun Jyväskylässä. Kirjan päähenkilö Holden Caulfield on perin juurin ristiriitainen teinipoika. Hän on juuri saanut potkut koulusta, koska oli tullut hylätyksi kaikissa muissa aineissa paitsi äidinkielessä.

Romaani toi uudenlaisen kielen kirjallisuuteen - siinä on ylen määrin sellaisia sanoja kuin goddam tai fuck. Holden ei siedä falskiutta mutta on itse valmis tilaisuuden tullen valehtelemaan vaikka mitä. Siis hellyttävä ja sympaattinen kyynikko ja skeptikko, teinipoika parhaimmillaan kertomassa itse omista kuvioistaan minä-muodossa. Näytteissä romaanin alku ja loppu.

Purukumikuvan puuttuessa kuvituskuvana Sieppari kaurapellossa, variksenpelättimenä.