Vanhoja ikuisuuspelkojani:
Huvipuistot. Minkäänlaiseen härveliin tai kieputtimeen en suostu menemään. 1968 eräs tyttö viekoitteli minut Tukholman Gröna Lundissa sellaiseen ja sain ikuisuustrauman. (Vaikutukseltaan lyhytkestoinen pikahelpotus tuli siitä, kun seuraavaksi menimme lemmentunneliin lipumaan joutsenen selässä romanttista virtaa pitkin.)
Ukkonen aiheuttaa aina ahdistusta ja tykytystä. Tämä on kotoa opittu sukurasite, sillä 1938 salama tappoi isoisäni.
Lentäminen. Koskaan en täysin tottunut vaikka virkatehtävät veivät usein matkoille. On huojentava ajatus, että tästä vaivasta olen aivan ilmeisesti lopullisesti vapautunut. Mihin muka vielä matkustaisin? Jos matkustan niin junalla ja laivalla pääsen.
Korkeat paikat. Tämä on noloa. Ei onnistu mökin katolle kiipeäminen. Ei onnistu, että kiipeäisin keittiötikkailla vaihtamaan kattolampun. Siedätyshoitoa joskus yritettiin mutta ei helpottanut.
Uusin pelko: luotanko liikaa koronavaaran hiipumiseen? Vaikka olen kahdesti rokotettu, pitäisikö sittenkin vielä sinnitellä sisällä ja odotella, että tauti takuuvarmasti on väistynyt? Tähän asti olen noudattanut huipputiukkaa varovaisuutta, ja olisi kohtalon ivaa, jos nyt loppusuoralla sattuisi vahinko. Minulle ei edes ole ollut vaikeaa pysytellä vapaaehtoisessa karanteenissa kotona.
Pikkuisen pelkään käärmeitä, isoja koiria, hissiä, humalaisia yökulkijoita ym.
Kuka mitäkin pelkää: suljettuja / avoimia / pimeitä paikkoja. En minä sellaisia. Kirjailija Raymond Carver kirjoitti pelosta pitkän runon, jossa on minulle vaikeasti käsitettäviä kohtia (2, 6, 8, 16, 19). Tuota listaa kun lukee, niin vahvistuu vakaumus, että melkein kaikki elämässä voi olla kamalaa.
(Kuva:
Michelangelo: Viimeinen tuomio // Runo: Raymond Carver: Pelko, suom. Lauri Otonkoski)
