sunnuntai 28. helmikuuta 2021

Naisenergiaa

Kirjalliset elokuvat ovat arvaamattomia. Usein pettyy, mutta ei aina.

Pettymyksen puolelle valui TV:n lauantai-illan Colette (ohj. W. Westmoreland 2018). Henkilökuva tästä kiinnostavasta ranskattaresta kiinnosti todella, sillä perehdyin hänen tuotantoonsa opiskeluvuosina. Pettymystä loivensi kyllä etukäteen luettu nyrpeähkö lehtikritiikki - tosin HS:n kriitikko ei ole niitä luotettavimpia.

Elokuva hukkasi herkullisen henkilönsä keskittymällä vääriin elämänvaiheisiin ja unohtamalla kirjailijan hätkähdyttävät ja epäsovinnaiset vaiheet. Miksi keskittyä nuoruuden miessuhteisiin, kun vahvimmat elämykset ja tunnemyrskyt olivat varttuneen iän naissuhteet? Voin siis ilokseni todeta Hesarin kriitikon perehtyneen aiheeseen, kun hän kirjoittaa toiveen, että "jospa joku vielä tekee elokuvan kuusikymppisestä Colettesta".

Toisesta uudesta klassikkokirjallisuuteen liittyvästä tuotteesta minulla on paljon parempaa sanottavaa. Se on kanadalaisen Lucy Maud Montgomeryn  Anna-kirjoihin perustuva TV-sarja Anna, A lopussa.  Sen katsominen on ollut iso ilo.

Siinä on rautaisannos päättäväistä ja aloitekykyistä nuorta naisenergiaa parhaimmillaan, vähän Li Anderssonin hahmon ja sanavalmiuden mieleen tuoden.

Ihan heti ykkösosassa en päässyt kunnolla mukaan, sillä nuoren näyttelijän (Amybeth McNulty) luoma Vihervaaran Annan hahmo ei vastannut Montgomeryn kirjasarjan ja aiemman filmisarjan luomaa mielikuvaa. Mutta äkkiä uuteen tottui ja sopeutui.

Erilainen se kyllä on, ei niin kiltti ja tasapainoinen. Voi tietysti keskustella, meneekö roolihahmo välillä ylidramaattiseksi ja vähän adhd-oireiseksi. Vanhat Annat eivät saaneet yhtä voimakkaita kiukunpurkauksia eivätkä kohdelleet yhtä tylysti muita, varsinkaan tallirenkiä.

Mutta miksi kaiken pitäisi näyttää samanlaiselta kuin aina ennenkin? Minulle tämä kelpaa. Kiitos siitä, kiitos taas kerran myös Ylelle.