Olin
juhlissa. En kuitenkaan onneksi niissä juhlissa, jonka kättelyjonosta
lähetettiin tuntikausia suoraa televisiolähetystä.
Sen
verran arvokkaat nämäkin juhlat olivat, että piti pukeutua kravattiin ja
prässihousuihin. Sellainen tuntuu nykyisin vaivalloiselta. Siksi livahdin pois
heti kun luonteva tilaisuus tuli. En kuitenkaan niin aikaisin, että olisin
joutunut kohtaamaan sitä pelottavaa sakkia, jota nykyisin parveilee joka
itsenäisyyspäivänä Töölöntorilla marssille lähdössä.
Kotona
katsoin tallennusta niistä kättelyjonojuhlista. Se on aina yhtä viihdyttävä
ohjelma. Kyllä näki, että sielläkin moni kärsi tukalasta pukeutumisesta.
Pikkuisen
näyttää kuitenkin juhlan luonne muuttuvan kerta kerralta ylipönäkästä
rennompaan suuntaan. Ei vielä
karnevaalimeiningiksi, mutta hitaasti hivuttamalla siihen suuntaan.
Näyttäisi, että erityisesti luovien alojen nuorilla miesvierailla on rohkeutta
epäsovinnaisiin ulkonäköratkaisuihin. Se on yllättävän pienestä kiinni.
Edellisenä
viikonloppunakin olin juhlissa. Tilaisuuden luonne oli minulle vieras, joten
kysyin (eräältä blogin lukijoille hyvin tutulta naishenkilöltä)
pukeutumisohjetta. Sain ohjeen, että kiillota kenkäsi, pese paitasi ja kampaa
naamasi.
Näin
tein, ja hyvä tuli. Ei tarvittu naamiaisasua, vaikka olin vähän pelännyt. Olisi
minulla siihenkin ollut valmius, sillä olen säilyttänyt naamiaisia varten muutamia varusteita. Villinlännen hattu, hapsuliivi, tekoviikset, leveä
vyö ja revolverikotelo ja pyssy. Sillä varustuksella olen vuosikymmenien
mittaan muutamat naamiaiset selvittänyt.
Jotenkin
käy kateeksi naisten pukeutuminen juhlaan. Siinä on variaation mahdollisuuksia
ja jopa leikkisälle kokeilulle sijaa. Miesten normipukeutumiselle ei ole
vaihtoehtoja. Ei tarvita kuin hassu hattu päähän, ja kaikki on pilalla.
Kuva: Jack Lemmon elokuvassa Poikamiesboksi (The Apartment, ohja. Billy Wilder 1960)
