" - - kai hiukkasen horjuen"

Laskin kraanasta kolme tyhjää siideripulloa täyteen vettä. Ruuvasin korkit kiinni ja pistin pullot jääkaappiin.

Huomenna on juhlat. Tulee vieraita. Valmistelen tarjoilua. Tulee sinne jääkaappiin parempiakin juomia, viiniä, olutta, oikeaa siideriä. Vesipullot ovat hämäys.

Uskallan tässä kertoa hämäyksestä, sillä tiedän, että kukaan juhlavieraista ei lue tätä blogia. He eivät edes tiedä, että pidän blogia. Kukaan tuttavistani ei lue eikä tiedä, kahta poikkeusta lukuun ottamatta.

Nyt tunnustan olennaisen. Ne vesipullosiiderit minä juon itse. Vieraat eivät huomaa hämäystä, sillä värillisessä lasissa juoma näyttää oikealta.

Älkää nyt luulko minun ryhtyneen raitistelijaksi. Siitä ei ole kysymys. Olen vain huono kestämään alkoholia. Kolme annosta kestän hyvin, neljännestä alan väsähtää, viides vie jo melko varmasti unten maille.

Se ei käy, että illan isäntä nuupahtaa liian aikaisin. Vieraat tulevat seitsemältä, ensin kahvitellaan ja sitten aletaan nostella maljoja. Jos lasissani olisi oikeaa siideriä, olisin nukkumiskunnossa jo ennen keskiyötä. Juhlat ovat siinä vaiheessa parhaimmillaan. Ainakin kolmeen menee, ehkä neljäänkin, ennen kuin vieraat lähtevät. Minä aion olla kiittelemässä käynnistä.

Vesijuoma on vuosikymmeniä käyttämäni kikka selvitä pitkästä illanvietosta. Se on viisasta tehdä salaa, sillä julkisena se veisi turhaan huomiota ja jotenkin oudosti häiritsisi muiden tunnelmaa. Juon vettä tyytyväisenä pitkälle yöhön, ehkä yhden paikkeilla otan ensimmäisen oikean.

Alkoholi vaikuttaa kummallisen eri tavalla ihmisiin. Eräs huomisista vieraista vaipuu aina haikeaan melankoliaan ja lempeään itsesääliin, toinen (blogin lukijoille tuttu ex-sihteeri) virkistyy entisestäänkin ja virittelee tanssia ja akrobaattitemppuja. Kesäjuhlissa Längelmävedellä hän jopa yrittää opettaa muille käsillä kävelyä. Sisätiloissa Töölöntorilla sellainen ei oikein käy päinsä.

Onneksi kukaan tuttavapiirissä ei ole koskaan aiheuttanut ongelmia. Äskettäin kuolleesta kirjailijasta sanottiin muistokirjoituksessa, että selvin päin hauska mies mutta humalassa ei. Tiedä sitten, onko korrektia tuollaista mainita nekrologissa.

Lapsuuteni Jyväskylässä ilmiö tuli turhankin tutuksi, sillä naapurustossa asui eräs ilmiön parhaimmista mannekiineista, Pessisen ukko. Hänestä kirjoitin ja varsinkin piirsin kuvan blogissani joitakin vuosia sitten (täällä), kun satuin olemaan tavallistakin äksymmällä tuulella sairastuttuani suu- ja sorkkatautiin. Äkäisenä on syytä olla useinkin, mutta se on terapeuttisinta selvin päin.

Juhlat ovat kaksiosaiset erään merkkipäivän kunniaksi. Viikon kuluttua on uudet vieraat mutta samat vesipullot.

(Kuva: Serlachius-museo-Mänttä / viinikellari)

Bakteerikammo

Junassa kaikilla tuntui olevan yskä tai nuha. Vain minulla ei.

Voiko sellaisesta selvitä ilman tartuntaa? Yhtä kröhäämistä ja räkäkurlua koko vaunu täynnä. Ravintolavaunussa oli parempaa, mutta ei sinne voinut tuntikausiksi linnoittautua kahvin ja sämpylän kanssa. Vaunusta toiseen kulkiessa joutui koskettamaan monenlaista kahvaa ja ovenavausnappulaa. Niissä vasta suuri tartuntavaara uhkasikin. Samoin vessan kahvoissa ja nappuloissa. Ei edes käsien pesusta tullut apua, sillä vettä tuli liian pienenä norona.

Minulla on ilmeistä taipumusta bakteerikammoon. Tutut vähän naureskelevat, kun pesen kädet heidän mielestään kovin usein ja aina melkein kyynärpäitä myöten. Tapa tuli käyttöön vuosia sitten sairaalassa, kun kävin usein tervehtimässä potilaana ollutta sukulaista ja oli jokin epidemia. Hoitajat opastivat minut käyttämään joka kerta sisään mennessäni ovenpielessä ollutta pesuvekotinta.

Nyt kotona on pelko päällä ja tarkkailen kurkun tuntemuksia. Vielä ei tunnu mitään. Lääkelaatikossa on  Panadolia ja nuhasuihketta ja Apteekkarin kurkkupastilleja. Kohta alkaa varmaankin taas kausi-influenssarokotus. Sinne menen taas heti kun mahdollista, mutta tähän akuuttiin huoleen se ei ehdi.

Monelta taholta olen kuullut järkyttävän väitteen, että yskänlääkkeet ovat turhia, samoin kuuma rommitoti. Kaikelta hyvältä ja luotetulta yritetään viedä maine ja kunnia! On se niin surullista. Rommitotia olen käyttänyt vuosikymmenet, hunajalla maustettuna. Hyvin on toiminut, ainakin hetken. Lapsuudessa oli käytössä oikein hyvänmakuinen yskänlääke, joka todella auttoi, muistaakseni. Se oli niin hyvää, että sitä käytiin salaa ottamassa, vaikka pullo oli yläkaapissa piilossa.

Menneiden haikailu

Menneisyys seuraa mukana kuin laahus, siitä ei pääse irti. Toisaalta ei ole syytä päästäkään, jos menneisyys on muistamisen arvoinen.

Välillä on suorastaan pakko myöntää, että peruutuspeiliin on mukavampi katsoa kuin tulevaisuuteen. Vaarana on kuitenkin juuttuminen muistoihin, jos nykyhetki jumittaa. Ihanteellista olisi nähdä, että tympeä nykyhetki on vain pieni taukopaikka vanhojen hyvien aikojen ja loistavan tulevaisuuden rajakohdassa.

Pidän kirjoista, jotka kertovat menneisyydestä, varsinkin tutusta menneisyydestä. Paljon harvemmin olen innostunut tulevaisuuden kuvauksista, tieteiskertomuksista, utopioista, dystopioista.

Viimeksi kirjoitin, että viime päivinä pääharrastukseni on ollut ikkunasta katselu ja menneiden haikailu. On ollut erinomaiset sisäilykelit. Menneiden haikailu on saanut aineksia kahdesta kirjasta, joita olen lukenut rinnakkain. (Pekka Tarkka: Onnen Pekka  /  Annina Holmberg: Tahto ja hohto - Ritva Holmbergin taiteilijantie).

Menneiden haikailu syntyy siitä, että molemmat kirjat kertovat tutuista asioista, kirjoista, kirjallisuuden tutkimisesta, kulttuurijournalismista sekä näytelmistä ja teatterista. Tunnen useimmat kirjat ja teatteriesitykset, jotka mainitaan. Taustat ovat tuttuja, tapahtumapaikat, kadut, kapakat ja muut ovat tuttuja, monet henkilötkin. Uutta tietoa tulee lähinnä yksityiskohdissa, kuten ristiriitatilanteissa ja yksityisasioissa, juoruissa. Niitä kohtia lukee uteliaisuudesta, tirkistelynhalusta.

Tänään tuli lisää haikailtavaa. Yle lähetti pitkän dokumentin (Mika Kaurismäki) Ryhmäteatterin 50-vuotisesta historiasta (löytyy Yle-Areenasta). Sekin on minulle hyvin tuttua, alusta asti. Olen ollut vakiokatsoja vuosikymmenet. Tuttuja näytelmiä, tuttuja esityksiä. Pete Q oli yksi tämän joukon maineikkaimmista tuotannoista. (siitäkin on ohjelma Areenassa). Jäi vahvasti mieleen. Sen julistekin on pysynyt tallella teatterijulistekokoelmassani. 

Tällainen vyörytys herättää kysymyksen, ovatko kultaiset kulttuurivuodet lopullisesti ohi. Minä koin ne, ikäpolvestani moni koki. Onko nykyhetkikin vanhaa hyvää aikaa, kun sitä joskus tulevaisuudessa muistellaan?