perjantai 28. syyskuuta 2018

Ei tietoa


Ei kaikkea voi tietää. Välillä vaan pitää teeskennellä, että fiksuksi luultaisiin.

Viime aikoina näin on käynyt muutamaankin kertaan, mutta ei edes teeskentely auttanut. Fiksuuden vaikutelma on jäänyt saavuttamatta.

Ensin olin katsomassa kaverin uutta autoa. Vähän matkaa pääsin kyydissäkin. Myöhemmin kahvihuoneessa mainitsin tästä. Joku kysyi auton merkkiä. En minä tiennyt. En tullut katsoneeksi. Ei se ollut Kuplafolkkari, rättisitikka tai tipparellu. Ne olisin kyllä pannut merkille. Varmaankin myös Saab ysikuutosen ja Anglian ja muutaman muun, jotka tunnist
an. Ja Visan ja Yariksen, joilla ajan itse. Mutta muut? Ei mitään havaintoa. Kaikki saman näköisiä.

Värin kyllä olin pannut merkille, se oli sininen. Mutta tämän arvioin olevan epäolennainen tieto, joten jätin mainitsematta.

Hiukan olin huomaavinani, että kahvipöydän miehet loivat merkitseviä silmäyksiä. Että kyydissä istui mutta ei tunnistanut merkkiä! Heh!

Iltajuhlassa keskusteltiin viineistä. Monenlaisia makuja mainittiin: notkea, tamminen, viipyilevä, hento... Hienolta maistuvia nimiä myös mainittiin. Minä pysyin hiljaa. Aivan vieras maailma, johon minulla ei ole sanoja.

Kyläpaikassa ehdotettiin, että ennen kotiin lähtöä keräisin korillisen sieniä mukaani. Aivan lähellä oli hyvä sienipaikka, jossa kasvaa herkkuja. Sienten nimiä mainittiin ja suunta osoitettiin. Mutta ei, minä valitin kipeää polvea. Oikea syy oli se, että en tunne sieniä, en vaan kehdannut sanoa. Keräisin luultavasti myrkyllisiä.

Syön kyllä mielelläni muiden keräämiä ja valmistamia sieniä, mutta omaa keräämistä kohtaan minulla on kammo. Se tuli jo lapsena, kun isoäiti varoitteli, että ruokasieni ja myrkkysieni voivat olla aivan samannäköisiä. Sienikirjatkaan eivät ole rohkaisseet minua keräämään mitään. Kauniita ja hauskan näköisiä mutta pelottavia.





sunnuntai 23. syyskuuta 2018

Tottelevaista väkeä


Entinen kollegani rouva R. muisteli tapausta lapsuusvuosiltaan:

Vanhemmat olivat poissa, hän oli yhdeksänvuotiaan isosiskonsa kanssa kotona. Odottivat illalla televisiosta tulevaa elokuvaa, jolla oli jännittävä nimi "Noita palaa elämään". Varmaankin hauska lastenelokuva. Mutta tuli yllätys, kun kuuluttaja-Teija ilmoitti, että se on lapsilta kielletty.

Mikä pettymys! Vai voisiko sittenkin... Vanhemmathan ovat poissa ja viipyvät myöhään.

Pikaisen neuvottelun tulos oli, että ei voi katsoa. Luultavasti käry kävisi. Ehkä ne siellä Pasilassa näkevät, kenellä on televisio auki ja kertovat vanhemmille. Pettyneenä televisio suljettiin.

Myöhempinä vuosina rouva R. on korjannut vahingon katsomalla Noidan moneen kertaan. Niin aikoi tehdä nytkin, kun elokuva tuli taas Ylen vanhojen Suomi-filmien sarjassa keskiviikkona.

Katsoin minäkin, vaikka muistin, että elokuva on varsin kehno kummitustarina. Mutta katsoin sillä silmällä, mikä tuon teki 60-luvulla lapsilta kielletyksi. Nyt kielloista ei mainittu mitään.

No, olihan siinä yritetty aavemaista tunnelmaa. Pitkin suota juoksenneltiin ulvoen ja käsiä heilutellen. Alaston nainen nousi haudasta, tosin hunnun läpi kuvattuna että mitään ei näkynyt. Kuolaavia miehiä kyllä riitti. Tunnelma oli pahaenteinen. Tämän vuoksi kai viranomainen oli määrännyt ikärajan. Ja sitä toteltiin.

(Mirja Mane elokuvassa Noita palaa elämään - Roland af Hällström 1952)


Pahempaa tottelevaisuutta saimme seurata televisiosta heti seuraavana päivänä suorana lähetyksenä. Se olisi ollut syytä kieltää kaiken ikäisiltä.

Jostain uskontojen tunkkaisimmista loukoista kaivettua ajattelua edustava ulkoministeri on edustanut maailmalla minun kotimaatani aatettaan julistaen. Nyt piti saada tuki touhulle.

Ja tukihan löytyi, kun löytyi tarpeeksi tottelevaista väkeä.

Arvopuolueeksi ja sivistyspuolueeksi itsensä nimittänyt puolue jätti arvot ja sivistykset pariksi tunniksi vähemmälle huomiolle, kun piti turvata terveysalan bisneskavereille pääsy isoihin rahoihin. Siinä naisten oikeudet ovat tietysti vähäinen sivuseikka, kun ulkoministeriä ja hänen porukkaansa piti silittää myötäkarvaan, etteivät loukkaannu. Voihan sitä taas myöhemmin olla moderni ja vapaamielinen nuorten koulutettujen kaupunkilaisnaisten puolue. Varmemmaksi vakuudeksi sallittiin muutaman hieman oireilla siihen suuntaan jo nyt

Muut sen sijaan tekivät niin kuin käskettiin. Sammuttivat itsenäisen ajattelun, kun kerran korkealta käskettiin. Monesta taisi tuntua vaikealta - ei toki kaikista.

Tätä alastonta totuutta ei huntu peitä niin kuin elokuvassa. Läpi näkyy ja rumalta näyttää, oikein rumalta. Että se siitä poliitikkojen yleisestä arvostuksesta, kun kohta taas ihmettelevät, miksi sitä ei ole. Sata tottelevaista pilasi koko porukan maineen.


keskiviikko 19. syyskuuta 2018

Merkkikieli


Nuori ystävä lähetti minulle äskettäin facebookissa onnitteluviestin, jonka perässä oli rivi merkkejä: 

Vasta jälkeenpäin kiinnitin merkkeihin huomiota ja yritin tulkita niiden sisältämää viestiä. Jotakinhan ne tarkoittavat, eivät ne mitään ornamenttikoristeita ole.

En osaa niitä verbalisoida. Siinä on seassa kuvioita jotka näyttävät pieniltä värikkäiltä käsikranaateilta elleivät peräti jalkaväkimiinoilta. Mutta en usko, että nuori ystävätär mistään räjäyttämisaikeista antaa vihjeitä. Jotakin perin ystävällistä uskon niiden viestivän.

Jostain syystä minä olen ilmeisen pysyvästi jumissa kaikenlaisten merkkien kanssa. Tekstiin pistän luontevasti kysymysmerkin, kaksoispisteen ja lainausmerkit. Ajatusviiva ja puolipiste kelpaavat myös - joskin säästeliäästi käytettynä.

Huutomerkin kanssa on jo vaikeampaa. Mielestäni se pitäisi varata teinityttöjen käyttöön fanikirjeissä. Oikein suuressa fanituksessa niitä voi tulla pitkä rivi virkkeen loppuun. Minä sen sijaan olen huutomerkin käytössä erittäin pidättyväinen. Minähän en koskaan huuda. Mieluummin tarvitsisin kuiskausmerkin.

Mutta kaikki nämä hymiöt ja emojit ja sen sellaiset. Joka kerta kun tipautan sellaisen tekstiini, tunnen teeskenteleväni nuorekasta. Vähän sama kuin ottaisin lävistyskorun huuleen ja alkaisin ajaa skeittilaudalla.