Metrovaunu
oli aika täynnä jo Ylipiston (ent. Kaisaniemi)
pysäkillä, kun astuin sisään. En mahtunut istumaan vaan seisoin ovensuussa.
Lisää väkeä tuli Rautatieaseman pysäkiltä. Kampissa vaunuun nousi kokonainen
luokallinen lukioikäisiä. Viimeistään siinä minun olisi pitänyt ymmärtää
livahtaa pois junasta.
Kammoan
ruuhkan keskelle joutumista melkein yhtä paljon kuin korkeita paikkoja.
Ruuhkassa pärjään vielä, jos onnistun pysymään
laitimmaisena, mutta keskellä on paha. Tulee tunne, että siitä ei pääse
pakenemaan, jos paniikki iskee. Nyt jouduin aivan keskelle väkijoukkoa. Ja
sitten juna alkoi vielä hidastella kulkuaan tunnelissa syvällä maan alla
Lauttasaaren kohdalla.
Kulunut
kielikuva "kuin sillit purkissa" tuntui siinä harvinaisen
havainnolliselta. Vai sardiineistako siinä kielikuvassa puhuttiin, en ole
varma. Mihinkään siitä purkista ei päässyt, siinä lilluttiin kylki kyljessä,
joku yski kovasti. Se on kiusallinen tilanne. Pitää olla erityisen tarkka,
ettei herätä mitään luuloja, kun sijaitsee tiiviissä kokovartalokosketuksessa
vieraiden ihmisten, niin naisten kuin miestenkin, seassa.
Olin
jäämässä pois Aalto-yliopiston pysäkillä. Vanhakantaisille pääkaupunkiseudun
ihmisille se hahmottuu paremmin nimellä Otaniemi, siis Dipolin ja Teekkarikylän
seutu. Mutta kukaan muu ei ollut jäämässä siinä pois, joten kulkuväylän
avaaminen ovelle olisi vaatinut jääkiekon pelaajan taklaus- ja runttaustaitoja.
Minulta sellaiset puuttuvat. Pelaajana olen enemmänkin sitä sorttia, jota näkee
curlingissa luutamiehenä.
Ei
auttanut kuin jatkaa matkaa ruuhkan viemänä. Tapiolassa sentään väkeä lähti
ulos sen verran, että onnistuin livahtamaan ulos ilman että tuotin kenellekään
ruhjevammoja. Siitä palasin seuraavalla junalla takaisinpäin määränpäähäni.
Metroa
joudun käyttämään usein tulevaisuudessakin. Pitääpä muistaa olla hereisempi,
etten toista kertaa joudu yhtä pahaan ansaan.
(Kuva:
Honoré Daumier (1808 - 1879)
