#minäkö myös?

Totta kai minäkin olen nähnyt. En tietenkään ole asiaan puuttunut.

Melkoisen itsetutkiskelun eteen jokainen hereillä oleva mies on joutunut miettiessään, onko jollakulla syytä muistaa minut jostakin ikävästä yhteydestä.

Vyöryn lailla läpi puolen (?) maailman kulkenut #metoo on loistava esimerkki yksityistapauksesta liikkeelle lähteneestä voimasta, joka muuttaa maailmaa, siis ihan oikeasti aiheuttaa ison muutoksen. Näin voi jo sanoa, paluuta entiseen ei ole, sillä yhtäkkiä joka paikka on täynnä tietoa ongelmasta, joka on saatava korjatuksi.

Tämän päivän HS:ssa kaksi vaikutusvaltaista kirjailijaa liittyy joukkoon. Märta Tikkanen ja Ebba Witt-Brattström ovat molemmat kirjoittaneet henkilöhistoriaansa liittyvistä kokemuksista paljastavia teoksia. "Nämä ovat kertomuksia, joita naiset ovat yrittäneet kertoa kahdentuhannen vuoden ajan. Mutta nyt miehetkin kuulevat niistä ja tulevat kysymään, että mitä ihmettä tämä oikein on."

Näyttää vahvasti siltä, että naisten kokemukset erilaisesta häirinnästä ovat universaaleja ja tulkinnat yksimielisiä (hyvin vähäisin poikkeuksin). Miesten tulkinnat sen sijaan näyttävät vaihtelevan. Vielä näkee niitäkin, joiden mielestä pitäisi tulkita imartelevaksi, jos mies pilke silmäkulmassa vähän taputtelee. Erityisen nololta tuntuu, kun jotkut miehenpuolet eivät näe eroa häirinnän ja flirtin välillä.

Olen siis nähnyt ja kuullut, mutta en ole puuttunut. Jotenkin on tuntunut, että ne ovat yksittäisiä kiusallisia tapauksia, jotka ovat hetkessä mennet ohi. Nyt ilmiön mittasuhteiden paljastuttua valtaviksi on hämmennys ja yllätys aitoa. Mutta samalla huomaa itsessään ihmettelyt, että olisihan tämä pitänyt ymmärtää. Merkit olivat kyllä selvät.

Onneksi lopultakin on syytä uskoa, että nyt tulee muutos. Moni on hiljaa ja häpeissään, kun ymmärtää.

Siinä olen kuitenkin mietteliäs, millainen linjanveto olisi kohtuullista syyllisten nimien julkaisemisessa. Lehdillä on korkea kynnys rikoksista tuomittujen henkilöiden nimien julkaisemisessa. Sama pitäisi olla tässäkin, sillä leima on paha. Yksi jo tuli televisioon haastateltavaksi, mielestäni jotakuinkin esiintymiskyvyttömässä kunnossa.

On tällaista samantapaista joukkovoiman painetta ollut ennenkin maailmaa muuttamassa. 1960-luvun lopulta alkaen kasvoi valtaviin mittoihin edenneitä protestiaaltoja Yhdysvaltain rotusortoa ja Vietnamin sotaa vastaan. Ja muutosta tuli. Nyt olen ymmärtänyt, että jotain samankaltaista on lähtemässä vauhtiin Yhdysvaltain tuhoisaa pyssyuskoa vastaan. Toivotan menestystä.

Kuvan humoristista virettä älköön tulkittako vähätteleväksi kannanotoksi #metoo-kampanjaa kohtaan. Päinvastoin: huumori ja nauru pysyköön aina mukana kaikissa ihmissuhteissa.

(Kuva: Saara Ranin elokuvassa Natalia, ohj. Matti Kassila 1979)

Mokailua

Ensin hukkasin avaimen.

Sitten hukkasin uusimman Filmihullu-lehden.

Sitten menin sovittuun tapaamiseen päivää liian aikaisin.

Sitten unohdin kauppareissulla ostaa sen tärkeimmän, sen, jota varten olin kauppaan lähtenyt. Kaikenlaista muuta kyllä ostin.

Onkohan tämä dementiaa? Vai huolimattomuutta.? Vai sattumaa? Harmittaa, että tällä tavalla kasautuvat!

Oli silkkaa onnea, että kaikki ongelmat selvisivät. Avain löytyi aamulla, kun pistin kenkää jalkaan. Housuntaskun pohjasta löytyi reikä.

Lehti löytyi, kun arvasin kuinka oli käynyt. Menin iltapimeällä ulos penkomaan taloyhtiön paperinkeräyslaatikkoa, jota onneksi ei ollut vielä tyhjennetty. Jotenkin hajamielisyyden puuskassa olin laittanut arvokkaan Filmihulluni (Fellinin teemanumero) sanomalehtien seassa poistettavien lehtien pinoon. Alakerran rouva sattui tulemaan roskakatokseen, kun dyykkasin. Katsoi vähän sillä silmällä, että olenko jo noin syrjäytynyt, että kaivan roskalaatikoita.

Sovittu tapaaminen oli helppo korjata seuraavana päivänä. Kauppareissu piti tehdä kahteen kertaan.

Nyt sitten jännitän, loppuivatko virheet tähän. Luultavasti paine lisää virheiden todennäköisyyttä.

(Elizabeth Bishop: Ainoa taito / Matkakysymyksiä 1976, suom. Helena Sinervo)

Vapaus

Arktisiin mittoihin yltynyttä kylmyyttä uhmaten lähdin kävellen kohti Ruoholahtea. Varusteet olivat kuin naparetkeilijällä: toppatakki jossa huppu, villakintaat, talvikengät ja villasukat ja jopa puolipitkät kalsarit.

Oikoreitti kulkee sopivasti Hietaniemen hautausmaan läpi. Siellä ei ollut ketään, siis maan päällä kulkevaa. Tuli jotenkin suuri vapauden tunne kulkea yksin valtavalla hautausmaalla suurkaupungin kyljessä. Minä ja tyhjyys. Nautinnollista.

Mutta liian aikaisin annoin vapauden kaihon kokea täyttymyksen. Yhtäkkiä erään pensasrykelmän takana olikin joku. Vanha herra kontallaan hautakivien välissä.

Ensin säikähdin, että hän on tuupertunut siihen ja tarvitsee apua. Mutta ei, hän olikin työn touhussa. Hän harjasi lunta pois hautakiven päältä.

Paluumatkalla kuljin samaa reittiä. Vanha herra oli jo saanut hautakiven harjatuksi ja poistunut. Menin katsomaan, kenen hautaa hän oli hoitanut. Outo nimi, nainen, kuollut viime kesänä 92-vuotiaana.

Ajattelin, että siinä oli iäkäs leskimies käynyt hoitamassa äskettäin pois nukkuneen vaimonsa hautaa. Kynttilälyhdynkin oli sytyttänyt pakkasessa lämmittämään.

Liikuttava ajatus.

Mieleen nousi runo, jonka olen äskettäin lukenut. (Lars Huldén:  Läsning för vandrare, 1974)

Siinäkin on vapaus.  " - - Nyt minä olen kuollut, sinä olet vapaa."

Vapaa vaikkapa vaeltamaan pakkasessa hautausmaalle.

Siitäkään ei ole kauan, kun runoilijamestari Huldén itse poistui keskuudestamme. Minulla oli ilo olla mukana juhlimassa hänen 90-vuotissyntymäpäiväänsä. Kirjoitin siitä tähän blogiin, teksti ja kuva löytyy  täältä  .