keskiviikko 10. tammikuuta 2018

Houkutuksille altis

Kuten hyvin tiedetään, mies osaa helposti kieltäytyä kaikesta muusta paitsi houkutuksista.

Tämän ovat joutuneet myöntämään lukemattomat kirjallisuudesta tutut miehet, Sinuhesta Rhett Butleriin ja kirkkoisä Augustinuksesta Niskavuoren Aarneen. Tämä näyttää pätevän myös minuun, valitettavasti.


Tuli nainen, nuori, hoikka, notkea. Oli korkokengät ja lyhyt hame. Kysyi, lähtisinkö mukaan.

Lähdinhän minä, valitettavasti. Kyllä kaduttaa.

Suostuin kaikkeen mitä ehdotettiin. Nyt olen kiikissä. Tehtyä ei enää saa tekemättömäksi. Pistin nimen paperiin.

Erheeni vaikuttaa myös Töölöntorin blogin lukijoihin. He eivät saa kirjoituksiani luettavakseen entisessä tahdissa. Ei blogi varmaankaan kokonaan lopu mutta ilmestyy lähikuukausina harvemmin kuin ennen. En ehdi kirjoittaa.

Blogin sijaan kirjoitan muuta. Siihen minut houkuteltiin. Saan kirjoitusta varten takaisin entisen työhuoneeni Vuoronvarausviraston arkiston vieressä. Ainakin pari kolme kuukautta siihen menee.

Niille blogin lukijoille, jotka ovat addiktoituneet juttuihini, tarjoan pientä ensiapua ja helpotusta. Jos siis Dessun blogin puuttuminen aiheuttaa sinulle kouristuksia, ahdistumista, tykytystä, paniikkia tai muita vakavia terveydellisiä haittoja, minulta on alkanut ilmestyä pienimuotoinen uudentyyppinen blogi, jossa irrottelen vähemmin sanoin mutta samalla tyylillä. Se on vielä pikkuisen vaiheessa, mutta ohjaan kyllä kiinnostuneet oikeaan osoitteeseen.

Tällaista haittaa ne naiset aiheuttavat kun kiinni nappaavat. (Kuva: Marjut Alatalo: Hei komistus)




tiistai 19. joulukuuta 2017

Elämyksiä ja suunnitelmia


Suostuin lopultakin menemään jäähalliin. Minkään urheilutilaisuuden kutsuun en ole koskaan sortunut, mutta nyt en voinut kieltäytyä. Houkutuksen nimi oli Ultra Bra.

Yhtye tuli minulle aikanaan tutuksi levyiltä, jotka soivat auton soittimessa matkalla maalle. Kiinnitin huomiota erityisesti omaleimaiseen lyriikkaan. Oikein miellyttävää kuunneltavaa, täytyi myöntää. Silloin viisikymppisenä ei enää osannut monestakaan nuorisobändistä innostua. Tutustumista edisti myös se, että yksi bändin jäsenistä oli tuttavaperheen lapsi

Nyt lopultakin menin konserttiin. Seurassani oli kaksi musiikkialan ammattilaista. Edellisenä iltana kaivoin hyllystä sinne hautautuneet kolme cd-levyä ja kuuntelin ne läpi ja seurasin sanoja koteloissa mukana olleista vihoista. Näin minulla oli mahdollisimman tuore taustakokemus uuden elämyksen pohjaksi.

Vältän johdonmukaisesti arvostelemasta julkisesti musiikkiesityksiä, sillä minulla ei ole osaamista sen vertaa, että voisin sanoa muuta kuin että diggasin / en digannut. Seurassani olleet ammattilaiset sen sijaan sanoivat paljonkin, kun istuimme iltaa konsertin jälkeen. Molemmat olivat poikkeuksellisen innoissaan. Oli paras areenakonsertti ikinä, ja päälle tuli ihastelevia analyyseja ja perusteluja siitä ja tästä hienosta havainnosta.

Oikein sympaattinen konsertti olikin. Pidättyvyyteni johtuu kokemuksen puutteesta. Areenakonsertteja minulla ei ole takana kuin Hector. Stadionilla olen kuunnellut Rolling Stonesia ja Mestareita lavalla. Ulkoilmassa olen ollut kahdessa ensimmäisessä Ruisrockissa 1970 ja 71.

Konserttitaloissa pidettyjä rock-konsertteja sen sijaan on vaikka kuinka paljon, Jimi Hendrixistä Creamiin ja Procol Harumista Black Sabbathiin. Kaikkien aikojen parhaaksi nimeän bändin nimeltä  The_Band  Tukholman vanhassa konserttitalossa 1971. Sen voittanutta ei ole enkä usko että tuleekaan. Sieltä ostin myös levyaarteet nimeltä Music from the Big Pink ja Stage Fright.

=  =  =  = 

Blogin pito on pitkin syksyä kangerrellut. On tullut tunne, että Töölöntorin blogin Parasta ennen -päivämäärä on ohitettu. Kahdeksan vuotta tätä on jatkunut ja kohta tulisi tuhat kirjoitusta täyteen. Lukijatkin ovat selvästi huomanneet väsähtämisen, ainakin kommentit ovat takavuosista vähentyneet.

On aika vetäytyä perinteelliselle tauolle. Syön lautasellisen riisipuuroa rusinakiisselin kera. Jälkiruoaksi kahvia ja omatekoisia hiekkahentusia. Sitten nousen uuninpankolle, vedän karvat korville ja annan unen tulla niin kauan kuin nukuttaa. Heräilen sitten kun kevät pikkuisen pilkistää.

Suunnittelen, että kevätkaudella Töölöntorin blogi ilmestyy nykyistä huomattavasti harvemmin. Tilalle olen miettimässä muuta kirjoituspuuhaa. Toisenlaista blogia, jolla olisi uusi nimi ja alusta. Kaikin puolin nykyisestä poikkeava. Katsotaan nyt, kuinka käy.

Toivotan lukijoille hyvää joulua ja uutta vuotta. Siltä varalta, että talviuneni jatkuu pitkään, toivotan saman tien myös hyvää loppiaista ja laskiaista.





perjantai 15. joulukuuta 2017

Kaikesta pitää olla huolestunut

Tätä olin osannut pelätä. Kaaduin kaupan edessä. Menin ihan nurin narin mukkelis makkelis.

Liukasta oli. Edellisen yön lumisade oli muuttunut vesikeliksi. Olin kyllä vaarasta tietoinen ja kävelin varovasti lyhyin askelin, mutta silti kävi näin. Siinä huomaa tulleensa melkoiseksi köntykseksi, kun näki samassa kohdassa juoksentelevia koululaisia, jotka liukastelivat myös mutta säilyttivät silti helposti pystyasennon.

Kaatuminen oli jotenkin kummallisen hidas. Jalka lähti luistamaan ja oli siinä ja siinä, että se olisi ollut pelkkä horjahdus. Mutta jalan liuku jatkui ja jotenkin hidastetusti vajosin selälleni. Siinäkin liu´uin vielä pari metriä pyllylläni vähäiseen notkelmaan.

Kuinkaan ei käynyt. Mikään kohta ei kipeytynyt, ei edes naarmuja tullut. Mikään ei särkynyt. Silmälasitkin pysyivät nenällä. Talvitakin alaselkä ja housunpersus kastuivat ja rapautuivat.

Pelonsekaisin ajatuksin lähdin illalla katsomaan Lucia-kulkuetta. Onkohan viisasta lähteä, sillä liukasta olisi Senaatintorillakin. Tuomiokirkon pitkät portaat ovat varmasti myös liukkaat. Entä jos Lucia-neito kellahtaa selälleen kesken kulkueen. Ehkä vahtimestari on hiekoittanut portaat. Vai onko Tuomiokirkolla huoltoyhtiö? Niihin ei voi luottaa.

Hyvin kuitenkin kaikki sujui, vaikka kyllä kirkon portaissa oli liukkaita kohtia. Lucia on aina yhtä vaikuttava kokemus, vaikka kynttiläkruunu taisikin olla pattereilla toimiva. Elävä tuli olisi tuulessa sammunut.

Tänään sain katsella ja kuunnella Luciaa jo toisen kerran. Tällä kerralla sisätiloissa lasten esittämänä ja elävää tulta käyttäen. Siihenkin liittyy minulla huolta aiheuttava muisto vuosien takaa. Olen nähnyt tapauksen, jossa kulkueessa sattui vahinko. Takana tuleva meni kynttilänsä kanssa liian lähelle edessä kulkevaa pitkätukkaista tyttöä, ja tuli tarttui hiuksiin.

Siinä olisi ollut ainekset pahaan vahinkoon, mutta onneksi lähellä ollut aikuinen osasi reagoida nopeasti ja onnistui sammuttamaan leimahtaneen tulen.

Onkohan tämä ikääntymisen aiheuttamaa vai melankolisen luonteenlaadun aiheuttamaa? Se, että on aina huolestunut kaikesta ja näkee kaiken huonoimman vaihtoehdon kautta?