Luin
lehdestä, että parta on nyt suuri trendi muodikkailla miehillä. Sen kuulemma
huomaa sekä suurkaupunkien kaduilla että mediassa.
Minä en ole
koskaan kokenut olevani trendikäs. Nyt olen, sillä minulla on parta.
Partani ei
ole kovin pitkä, mutta ei trendiparran kuulukaan olla. Minulla on sänki.
Siivoan sen suunnilleen kerran viikossa. Siinä ajassa se ehtii kasvaa sen
verran, että tulee tarve seisoa hetki kylpyhuoneen peilin edessä sakset
kädessä.
Minulla on
aina ollut parta. Alkuhaivenet kasvoivat jo lukioiässä. Annoin kasvaa, en
ajanut pois. Se oli siihen aikaan röyhkeää, mutta tuli tunne, että tytöt
tykkäsivät. Yhdelläkään opettajalla ei
ollut partaa - poikkeuksena naispuolinen uskonnonopettaja, jolla oli hennot
viikset. Meitä oli siis koulussa kaksi, ja siitä sain kuulla. Isäni, kelpo
kasvatuksen sodassa saanut mies, häpesi haiveniani niin, ettei suostunut
tulemaan ylioppilasjuhlaani. Sain häneltä lahjaksi kallista partavaahtoa. Jäi
käyttämättä.
Jos parta
nyt on trendikäs, aina se ei ole ollut. 60-luvun loppupuolella tuli yleisesti
tunnetuksi pilkkaustermiksi "risupartaradikaali". Sellaisia näkyi
televisiossa, ja he rienasivat sovinnaisia arvoja jo ulkonäöllään. Siihen
joukkoon kuului enimmäkseen taiteilijoita, mutta jopa yksi pappikin järkytti
kirkkokansaa poikkeamalla totutusta. Minä kai samastuin tähän outoon joukkoon.
Arvelen, että blogin lukijoissa saattaa olla muitakin.
Nyt en
oikein osaa suhtautua uuteen trendikkyyteeni. Enemmän tunnen harmia kuin iloa.
Ehkä ajan parran pois, etten enää olisi trendikäs. Hämmennys on ulottunut jopa
bisnesmaailman kovaan ytimeen. Financial Times -lehti noteerasi partahöyliä
valmistavan Procter & Gamble -yhtiön heikon tuottavuuden, kun
Gillette-partakoneenterien menekki oli romahtanut. Outo juttu: maailmantalous
ja bisnes kärsii trendistä. Yleensä se menee toisin päin.
Taidan
kuitenkin malttaa mieleni ja olla hätiköimättä. Ehkä trendi menee äkkiä ohi.
