Minkä nuorena oppii

Dessun äiti oli tiukka: "Rehellinen pitää olla, vaikka kuinka kipeää tekisi".

Poika oli kuitenkin hieman huono oppimaan. Aina ei mennyt niin kuin äiti opetti. Poika oppi jopa lunttaamaan koulun kokeessa. Aikuisena hän kuitenkin on omasta mielestään ollut rehellisempi, ainakin raha- ja veroasioissa.  Hän maksaa iloisesti veronsa, sillä niillä euroilla saadaan aikaan paljon hyvää yhteiskunnassa. - Valtiolle se mikä valtiolle kuuluu.

Kirjailija Markku Envall on viisas aforistikko:

"Todistaa omaa etuaan vastaan on ylellisyyttä

johon sotilaalla, kauppiaalla, poliitikolla ei ole varaa,

sanoa todeksi sitä, minkä tietää

vievän tappioon, köyhyyteen, unohdukseen,

sanoa kolme kaunista, itsensä kumoavaa lausetta:

"pelkään", "olen ujo", "en tiedä".

Nuorena opittua ei unohda, väitetään. "Pääomalla ei ole kotimaata", sanoi Karl Marx. Sitä ainoaa kohtaa Marxin aatteesta eräät näyttävät toteuttavan vieläkin tunnontarkasti.

Jossain oli muistaakseni sellainenkin iskulause kuin "Koti, uskonto, isänmaa". Se taitaa olla pelkkää mainosmaakareiden puppupuhetta. Ainakaan isänmaasta ei näytä olevan niin väliä.

Sekakäyttäjä

Sihteerini neiti B. oli tavalliseen tapaan tuonut työpöydälleni muutamia papereita. Kun minä saavuin huoneeseen, hän tuijotti minua hetken jotenkin ärtyneen näköisenä ja sanoi sitten vain yhden sanan: "Sekakäyttäjä."

Ensimmäinen ajatukseni oli, että hän taitaa nyt sotkea suomen kielen sanoja - suomihan ei ole hänen varsinainen äidinkielensä, vaikka täydellisesti sitä puhuukin.

Esitin ihmettelyni. Hän ei sanonut mitään vaan osoitti pitkäkyntisellä sormellaan sohvapöydälle.

Silloin ymmärsin heti. Hän oli käynyt tutkimassa, mitä olin siihen pöydälle kalenterin viereen jättänyt. Olihan siinä todellakin aika sekava sortimentti.

Myönnetään, myönnetään. Sekajuttu on taas menossa. Minulla on aina ollut vaikeuksia pidättäytyä aina yhteen ja samaan. Menee monenlaista sekaisin yhtenä mylläkkänä. Kyllä neiti B. sen tietää vanhastaan, ja nyt hän oli sohvapöydältäni löytänyt uutta todistusaineistoa.

Siinä pöydällä oli nimittäin aika sekalainen valikoima pääsylippuja musiikkitilaisuuksiin.

1. Kristillistä kärsimyskertomusta Johanneksenkirkossa kiirastorstaina (Matteus-passio)  2. Agitproppia Kulttuuritalolla vappuaattona  3. Brittiläistä melodista poppia 60-luvulta Finlandia-talossa syyskuussa (The Hollies) 4. Venäläistä historiallista tragediaa Kansallisoopperassa lokakuussa (Boris Godunov).

Todellakin aika sekava kokoelma. En moiti neiti B:tä sanasta. Jos hän saisi valita, hän luultavasti veisi minut johonkin hevirock-konserttiin. Täytyy toivoa, että hän joskus keksisi tehdä niin.

Sitten on vielä yksi konsertti, johon minulla ei vielä ole lippua mutta johon ystäväni Tukholmasta minua houkuttelee. Taidan suostua, vaikka se onkin keskellä kesää, jolloin periaatteessa pysyn kesäkodissani Längelmäveden rannalla.

Tukholmassa on 1. heinäkuuta konsertti, jolla taitaa olla rock-musiikin historiassa iso merkitys. Rolling Stones. Taitaa olla hyvästijätön aika, tuskin näitä enää uusia tulee. Ei tämä bändi mikään ykkössuosikkini ole ollut, mutta en voi kiistää merkitystä. Monta kertaa olen ollut kuuntelemassa. Ehkä nyt vielä kerran.  

Kuva on niinkin tuore kuin vuodelta 1999 (Kallio & Toivonen: Kramppeja ja nyrjähdyksiä).

Kävelyretkiä vanhaan Helsinkiin 6

"Töölö on porvariston Siperia."

Näin tylysti kirjoitti Märta Tikkanen kotikaupunginosastani. Hän tuntee kyllä hyvin seudun. Täytyy myöntää, että pikkuisen ymmärrän häntä. Jos virkeämpiä elämyksiä kaipaa, pitää mennä muualle kuljeskelemaan.

Menin siis muualle, Vallilaan.

Se on mitä viehättävin kaupunginosa kuljeskelijoille, sellaisille kuin minä. Kuljeskelin yhtä katua yhteen suuntaan, toista katua päinvastaiseen suuntaan. Arvelen, että juuri sellaista touhua järjestyssäännöissä tarkoitetaan, kun kielletään "asiaton oleskelu".

Kuljeskelustani voisi käyttää myös muita ilmaisuja: harhailu, norkoilu, vetelehtiminen... Pysähtelin, katselin paikkoja, tutkin näyteikkunoita, istahtelin puistojen penkeille, poikkesin kuppiloihin kahville. Juuri tällainen on minulle luontainen elämänmuoto aina kun kiireiltäni kerkiän.

Puu-Vallila on kummallinen kohtalon oikku Helsingissä. Täytyy ihmetellä, miten on mahdollista, ettei sitä ole myyty gryndereille tai suursijoittajille, joilla taatusti olisi tuoreita ideoita puskea vanhat talot nurin ja rakentaa tilalle marketti tai jäähalli.

Etsin osoitteen Suvannontie 17. Siinä nuori Helvi Hämäläinen asui ja aloitti huikean kirjailijauransa teoksella "Katuojan vettä". Etsin sisäpihan, jossa Risto Jarva filmasi onnistuneen kaupunkikomediansa "Mies joka ei osannut sanoa ei". Keskellä Puu-Vallilaa on korkea kallio, jossa Jarvan elokuvan ukkoporukan bändi istuu soittelemassa ja nautiskelemassa jaloja juomia. Kuva kallion huipulta näyttää vähän, millaisia taloja on tallella.

Sitten on vielä kuva "mustalaisten kuninkaan" talosta. Ei siinä enää tietääkseni mustalaisten kuninkaan, Hagertin, sukua asu, mutta minun lapsuudessani tämä suku oli kuuluisa. Muistan hyvin, kuinka nuoren Allan Hagertin ja Tuula Saarron häät olivat aikansa superseurapiirien ja viihdejulkisuuden huipputapaus. Siitä puhuttiin kaikkialla, meidänkin perheessä. Katsokaapa täältä filminpätkä  vuosikymmenen kohuhäistä. Tämä talo oli tapahtumien polttopisteessä.

Vaellukseni Hagert-talolle sattui sopivasti romanien kansallispäivälle (8. huhtikuuta). Pitkällä vaelluksellani etenin lopuksi Alppiharjun puolelle ja pysähdyin lounaalle ravintola Weeruskan noutopöytään, Porvoonkadulle.  

Tällaisia vaelluksia aion jatkaa lähipäivinäkin. Nyt on se aika vuodesta.