En ole
enää aivan vasta-alkaja osa-aikaeläkkeellä olemisessa. Sitä on jatkunut jo
kohta kolme vuotta. Olen vähitellen oppinut olemaan piittaamatta siitä, mitä
työpaikalla puuhataan. En enää johda mitään, en ole esimies kenellekään. Riittää kun vain hoidan omat erikseen sovittavat
projektini.
Ero
entiseen on kuitenkin pienempi kuin kuvittelin. Vapaa-aikani on kyllä
lisääntynyt mutta ajatukseni eivät ole samalla tavalla vapaalla kuin fyysinen
osa minua.
Suurimmillaan
ero on niinä hetkinä, kun voin livistää kaikkein ikävimmistä tilanteista.
Sellainen oli taas tänään. Tunsin suorastaan ilkimysmäistä hilpeyttä, kun
poistun paikalta ja toivotin lähtiessäni hyvää päivänjatkoa.
Oli nimittäin alkamassa koulutustilaisuus.
Niistä
minä en pidä. Sillä tavalla olen hankala ihminen, että en erityisemmin usko
konsulttifirmojen järjestämiin koulutuksiin, joiden tavoitteena on
organisaation kehittäminen.
Tiedän
kyllä, ettei niihin usko juuri kukaan muukaan. Silti niitä järjestetään kaiken
aikaa. Niihin on budjetoitu määrärahaa, siksi niitä välttämättä kuuluu
järjestää. Miltä kuulostaisi organisaatio / työyhteisö, jonka vuosikertomuksessa
ei mainittaisi dynaamista koututtautumista?
Listasta
luin, että menossa oli kolmas vaihe projektissa, jonka tavoitteena on
pitkäjänteinen ja systemaattinen kehittyminen, muutosvastarinnan esteiden
tunnistaminen ja voittaminen. Vuorovaikutuistaitoja on tarkoitus parantaa,
jotta yhteishenki kääntyisi nousuun ja yhteinen tahtotila löytyisi. Prosessikonsultoinnin
kerrotaan auttavan organisaation uudistumisessa
ja työinnovaatioiden löytymisessä ja työtä ohjaavien ja tukevien puitteiden
tarkoituksenmukaistamisessa.
Tehdään
siellä jotakin omitustakin. Listassa on yllättäviä sanoja, kuten coaching. Olen
luullut, että sitä tehdään vain jääkiekossa. Implementaatio, Fail -
fast-periaate. Mitähän ne ovat?
Minä en
siis jäänyt koututtautumaan vaan lähdin pois. Tein niin kuin viisaassa
mietelauseessa suositellaan. Puolieläkeläiseläisellä ei ole velvollisuutta osallistua tällaiseen. Harmikseni en onnistunut pelastamaan entistä sihteeriäni neiti B:tä
karkuun tilaisuudesta, sillä hänelle oli määrätty jokin työtehtävä siellä. Sen
sijaan menin Akateemisen kirjakaupan Aalto-kahvilaan ja tilasin herkkuja.
Menen
sitten viimeistään perjantaina työpaikalle katsomaan, onko kehitystä tapahtunut
ja visio selkiytynyt.
Poikkesin
kotimatkalla vielä divariin. Löysin Trimalkion pidot -kirjan (Petronius Arbiter
suom. Edwin Linkomies). Se on antiikin Roomasta ajanlaskumme ensimmäiseltä
vuosisadalta, keisari Neron ajalta.
Kotona
huomasin, että suunnilleen puolet kirjasta on vielä auki leikkaamatta. Vanhojen
kirjojen tapaan painoarkit pitää paperiveitsellä leikata reunoista auki ennen
kuin sivut saa auki yksi kerrallaan. En vielä ryhtynyt leikkaamaan, se tuntuu
vähän julkealta, suorastaan rivolta. Jos kirja on vuosikymmenet ollut
neitseellisessä tilassa, mikä minä olen sitä avaamaan. Harkitsen vielä.
Kansikuva on kyllä kiinnostusta herättävä. Siitä on aistittavissa ikiaikainen
vapauden kaiho, jota minäkin kai poden.