Riiviöiden rukoukset

Luokanvalvojamme hymyili harvoin. Jos hän hymyili, se oli varma merkki siitä, että harmeja oli tulossa. Yleensä hän oli puoliuninen jurottaja, mutta käräjänpidosta ja rangaistusten määräämisestä häneen syttyi  säihkettä.

Nyt hän säihkyi astuessaan luokkaan. Syyn arvasimme.

*   *   *  

Siihen aikaan 60-luvulla oppikouluissa aamuhartaudet eli rukoukset pidettiin joka aamu ja ne olivat kaikille pakolliset, kuuluipa oppilas kirkkoon tai ei. Aamulla koulun kellon soidessa mentiin ensin luokkiin viemään päällysvaatteet naulakkoon ja ottamaan pulpetista virsikirja mukaan. Sitten luokat marssitettiin suorissa jonoissa seisomaan juhlasaliin. Virsi veisattiin ja opettajan saarnapuhe kuunneltiin. Rukouksille oli lukujärjestyksessä varattu varttitunti joka ikinen aamu. Sitten palattiin luokkiin ja oppitunnit alkoivat.

Opettajien rukouspuheet olivat yleensä tylsiä ja innottomia ja virsi veisata möläytettiin isommin innostumatta, mutta yksi opettaja intoutui aina puheessaan kummalliseen vimmaan. Hänen saarnavuoronsa toistui parin viikon välein. Silloin ei varttitunti riittänyt. Usein joku oppilas pyörtyi kuumassa ja tukalassa salissa, mutta se ei saarnaajaa tuntunut häiritsevän. Julistuksen vimma vei hänet kauas maallisista harmeista.

Siihen saumaan luokkamme iski. Homma oli sovittu etukäteen. Useimmat tiesivät siitä, pojat ainakin. Tytöille ei ehkä kukaan ollut huomannut mainita, mitä oli tulossa. Ei ainakaan kaikille tytöille.

Luokkatoverini Eero oli hakenut ampumaradalta tyhjiä hylsyjä. Sellaiseen kun puhaltaa, syntyy iso ujeltava ääni.

Eero seisoi rukousjonossa kaukana opettajista ja kaivoi vaivihkaa hylsyn taskustaan ja asetti sen alahuultaan vasten. Kun saarna pääsi riittävän kiivaaseen vaiheeseen, hän aivan eleettömästi puhalsi - puhalsi pitkään ja voimakkaasti.

Syntyi ulina aivan kuin tehtaan pilli olisi soinut työpäivän päättymisen merkiksi. Me, jotka tiesimme odottaa ujellusta, reagoimme kääntymällä katseellamme etsimään ulinan aiheuttajaa, mutta käännyimme tahallamme väärään suuntaan, kuka mihinkin mutta emme Eeron suuntaan, hämätäksemme opettajia.

Salissa syntyi hämminki. Saarna katkesi, alkoi hälinä, eikä puhujalla ollut mitään mahdollisuutta jatkaa. Tilaisuus oli kerta kaikkiaan pilalla. 

Tämä toistui useita kertoja talven mittaan. Aina kesken saman saarnanpitäjän nousukiihkon.

Nyt luokanvalvojan hymy kertoi siitä, että ilkivalta on hämäyksestä huolimatta onnistuttu jäljittämään meidän luokkaamme ja rangaistuksia oli tulossa.

Aavistus oli oikea. 

Se ei selvinnyt, miten Eeron jäljille oli päästy. Epäiltiin, että joku tytöistä oli vasikoinut. Ehkä opettajat ovat hoksaavaisempia kuin oppilaat uskovatkaan.

Me muut juonessa mukana olleet istuimme jälki-istunnon ja saimme kotimuistutuksen ja jouduimme käymään sen opettajan edessä anteeksipyyntöreissulla, mutta Eero pääpukarina lensi ulos koulusta määräajaksi, muistaakseni kuukaudeksi.

* * * 

Seuraavana syksynä juhlasali meni remonttiin. Yhteisiä rukouksia ei voitu pitää. Opettajat määrättiin pitämään rukoukset siinä luokassa, jossa heillä oli aamun ensimmäinen tunti.

Se ei ollut kaikille opettajille mieleen.

Uusi äidinkielenopettaja, nuori ja reipasotteinen mies, jännittävien seikkailukirjojen kirjoittajanakin mainetta saanut, tuntui olevan erityisen hapan osakseen tulleesta uudesta velvollisuudesta. Mutta velvollisuus oli velvollisuus.

Opettajan reippaiden askeleiden kopina kuului kaukaa käytävältä, kun hän aamulla saapui luokkaamme. Rukous alkoi jo muutamaa metriä ennen luokan kynnystä: 
”Jeesus siunaa koulupäivämme istukaa. Aamen.”

Aamen-sanan kohdalla hän oli ehtinyt opettajanpöydän taakse ja pisti laukkunsa pöydälle. Siitä alkoi opetus ilman taukoa.

Syytä en tiedä, mutta tämän opettajan työsuhde päättyi äkkiarvaamatta. Sitten juhlasalin remontti valmistui ja rukoukset pidettiin taas salissa, ihan niin kuin aina ennenkin.

Mitä hyötyä?

Dessu on kerännyt kesäkotinsa kirjahyllyyn lasten- ja nuorten kirjoja. Tyttärentyttäreni Sohvi löysi sieltä Muumi-kirjat lomaillessaan kesällä Längelmäveden rannalla.

Sohvi löysi heti Muumi-filosofian ytimen lueskellessaan riippumatossa maaten. Kun Dessu-vaari sai joutilaana hellepäivänä siivousimpulssin ja komensi Sohvin mukaan auttamaan, Sohvi luki kirjasta:

" Kyllä te vietätte elämää. Korjaatte, puuhaatte ja hypitte aamusta iltaan. Mokoma hosuminen voi olla vaarallista. Johan sitä masentuu kun vain ajatteleekin kaikkia niitä jotka tekevät työtä ja raatavat. Ja mitä hyötyä siitä on? Eräs sukulainen luki trigonometriaa tuntokarvansa lerpalleen, ja kun hän oli oppinut kaiken, tuli Mörkö ja söi hänet suuhunsa. Joopa joo. Mörön vatsassa hän sitten lojui niin erinomaisen viisaana!  "

*  *  * 

Eipä sitten siivottu vaan jätettiin sikseen. Vieraita tuli, mutta kaikki ilmeisesti viihtyivät. Eivät ainakaan valittaneet.Sohvin repliikki jäi kuitenkin sen verran vahvana mieleen, että otin Muumi-kirjat mukaan Helsinkiin. Olen niitä kyllä ennenkin lukenut, mutta taidan lukea uudestaan.

Luen sitten kun ehdin, viitsin ja tulen sille päälle.


Kuvissa Tove Janssonin koti-ateljee Ullanlinnankatu 1 Helsinki (talon tornissa).

Ulos kirjakaapista

Dessulla on taipumusta nostalgiseen mielenlaatuun. Uskon ja toivon, että se on ikäkausi-ilmiö, joka menee ajan myötä ohi.

Nuori sihteerini on myös huomannut ilmiön ja jaksaa virnistellä siitä. Kun kysyin, mitä minun hänen mielestään pitäisi taipumukselleni tehdä, hän sanoi, ettei sille voi tehdä mitään. Se on ihmisen pysyvä ominaisuus, jonka kanssa on vain yritettävä elää. Hän erityisesti varoitti minua yrittämästä peittää taipumusta käyttämällä varttuneessa iässä olevien herrojen epätoivoisia vakitemppuja, kuten lähtemistä bailaamaan Helsingin yöhön. Sellaisesta kuulemma näkee yökerhoissa varoittavia esimerkkejä.

Usein tämä Dessun taipumus palata menneisyyteen tapahtuu etsiytymällä vanhojen klassikkokirjojen tai elokuvien pariin. Yle-Teemalta on nyt kahtena sunnuntaina tullut juuri tähän käyttöön soveltuva elokuva. 

Dessu luki poikaiässä suuren määrän seikkailukirjoja. Niistä lähti alkuun lukuharrastus, joka myöhemmin muuttui yliopisto-opinnoiksi ja ammatiksi. Lukeminen jatkuu edelleen varsin runsaana. 

Teeman elokuvat olivat Moby Dick - valkoinen valas ja Sukelluslaivalla maapallon ympäri. Tyypillisiä poikien seikkailutarinoita. Molemmat olen aikoinaan lukenut, Vernen kirjan muistaakseni lainasin Jyväskylän kaupunginkirjastosta ja Melvillen kirjan olen jostakin hankkinut omaksi. Se on vieläkin hyllyssäni. Molemmat elokuvat olen myös nähnyt ennenkin - kauan sitten.

Minulle jäi mielikuva, että vielä 1960-luvulla nuoret pojatkin lukivat paljon kirjoja. Eivät kaikki mutta monet. Nykyään eivät kuulemma lue.

Silloin seikkailukirjoja oli tarjolla ja niiden joukossa oli tasokaita klassikkoja, sellaisia kuin Robinson Crusoe, Tom Sawyer ja Huckleberry Finn. Kotimaisista jäi muistiin erityisesti Väinö Riikkilän Pertsa ja Kilu ja Simo Penttilän Punavyö. Sellaisista oli helppo siirtyä myöhemmin aikuisempaan laatukirjallisuuteen.

Saatan olla väärässä, mutta minulle on syntynyt mielikuva, että tällainen on mennyttä aikaa. Nykypojat saattavat innosta Harry Potterista mutta suunnilleen siihen se jää. Pojat eivät lue.

Miehetkään eivät lue, ja jos joku lukee, hän on vaarassa joutua pilkan kohteeksi. Dessulle ei ole näin käynyt, sihteeriä lukuun ottamatta, mutta monet ovat. Nyt on kuitenkin apua tarjolla.

Joukko huolestuneita julkkismiehiä astuu rohkeasti valokeilaan ja tunnustaa avoimesti olevansa lukijoita. Ajaakseen asiaa he perustivat yhteisön nimeltä JAMIT - Julkisesti Avoimet Mieslukijat. Julkisuuteen astuvat mm. Kalle Holmberg, M. A. Numminen, Pekka Haavisto, Jukka Relander, munkki Serafim ja Ilkka Niiniluoto. Sponsorina ja tapahtumapaikkana toimivat Helsingin kaupunginkirjaston eri toimipisteet. Tarkemmat tiedot henkilöistä, paikoista ja päivämääristä löytyvät täältä.  

Dessu tervehtii ilolla tällaista rohkeutta ja aikoo itsekin käydä paikalla kuulemassa sanomaa ja saamassa tukea. Ehkä tuki lisää myös itsetuntoa hyväksyä itsessään kirjallinen nostalgiataipumus. Ettei tulevaisuudessakaan iskisi houkutus hylätä kirja / elokuva ja lähteä sen sijaan bailauskierrokselle Helsingin yöhön.