torstai 23. syyskuuta 2010

Puute ja kurjuus

Dessutom kävelee päivittäin työmatkansa Töölöntorilta Kruununhakaan. Matka kulkee ydinkeskustan läpi - Elielinaukio, rautatieaseman edusta ja Ateneumin ympäristö ovat vakituinen osa reittiä. Reitillä ei voi välttää näkemästä kerjäläisiä.

Näky pistää mietteliääksi. Dessutom on lukenut monenlaista kannanottoa siihen, pitäisikö kerjäläisten kuppiin antaa rahaa. Useimmat kannanotot ovat antamista vastaan, ja asiallisia perusteluja on esitetty. Kerjäläisongelmaan kerrotaan liittyvän rikollisuutta, ehkä ihmiskauppaakin. Ongelma pitäisi hoitaa kerjäläisten kotimaassa, Romaniassa.

Dessutom ei muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta ole antanut kerjäläisille kolikkoaan, mutta asia vaivaa. Kadulla ryysyissään istuvat ihmiset näyttävät oikeasti köyhiltä. Useimmiten he ovat iäkkäitä naisia. On vaikea uskoa, että nämä ihmiset henkilökohtaisesti ovat huijareita tai rikollisia. Systeemin taustoista on vaikea sanoa mitään.

 Dessutom on oikeasti ymmällään. En osaa ratkaista kantaani. Tämä on niitä toisaalta- ja toisaalta-asioita.

On selvää, että olisi parempi, jos ongelma hoidettaisiin Romaniassa. Mutta niin ei näytä tapahtuvan, ei ainakaan nopeasti. En täysin ymmärrä mistä kiikastaa. Eikö EU pysty pakottamaan jäsenmaataan? Puuttuuko poliittinen tahto? Maksaisiko liikaa?

Dessu kunnioittaa suuresti vapaaehtoisihmisiä ja -järjestöjä, jotka ovat tulleet apuun. Mutta vapaaehtoistyöhön liittyy periaatteellinen ongelma.

Äskettäin luin lehdestä, että joukko amerikkalaisia miljardöörejä on luvannut lahjoittaa puolet omaisuudestaan hyväntekeväisyyteen. Microsoftin omistaja Bill Gates taisi olla aloitteentekijä. 

Hyvä niin, oikein hyvä. Mutta toisaalta…

Kaikkialla länsimaissa on vahva poliittinen trendi alentaa veroja. Britannian uusi konservatiivinen pääministeri on tässä erityisen aloitteellinen. Ruotsin vaalitulos ennakoi samaa asennetta. Gallupit lupailevat samaa Suomeenkin ensi kevään vaaleissa. 

Verojen alentamisen kääntöpuoli on, että valtio selviäisi vähemmällä rahalla, kun vapaaehtoiset - toivottavasti - alkaisivat yhä enemmän hoitaa valtiolle perinteisesti kuuluvia asioita.

Ei nykyäänkään valtio kaikkea hoida. On uskonnollisia yhteisöjä, vapaaehtoistyötä tekeviä järjestöjä ja monenlaisia idealisteja ja filantrooppeja, jopa yksityisiä yrityksiä ja armeija, jotka osallistuvat avun keräämiseen. Tarvitsijoita riittää Suomessakin leipäjonoista sotaveteraaneihin, lastenkodeista yksinäisiin vanhuksiin.

Sekö on tavoite, että yhä suurempi osa Suomen ja maailman inhimillisestä hädästä hoidettaisiin hyväntekeväisyyden kautta niin, että avun saisivat ne, joille lahjoittaja haluaa avun antaa? Valtioille nämä miljardöörit eivät rahojaan lahjoita, vaikka se olisi ainoa, joka pysyisi demokraattiseen harkintaan avun suuntaamisessa. 

Yhteiskunnan rakenteet saavat heikentyä ja tuottaa uusia köyhiä ihmisiä niin, että yhä enemmän kurjuutta syntyy filantrooppien autettavaksi.

Verorahoja miljardimäärin säästyy näin pelastamaan vaikkapa kriiseihin itsensä pelaavia pankkeja. Eikö voisi ajatella, että pankkisutkit menisivät kuppi kädessä rautatieaseman nurkalle kerjuulle ja valtiot hoitaisivat ihmisten hätää?

keskiviikko 22. syyskuuta 2010

Enkö enää osaa?

Dessu kuului lukiovuosinaan siihen porukkaan, jota opettajat kutsuivat nimellä ”takanurkan pojat”. Siis opettajien mieliharmit, joilla riitti häsläystä keskenään tunnit kaiket. Opiskelulle ei siinä huomiota riittänyt.

Vakavan opiskelun Dessu aloitti noin kuukautta ennen ylioppilaskirjoitusten alkua. Onneksi ei jäänyt viime tinkaan.

Niinpä kirjoitukset menivät varsin hyvin. Tuli useita laudatureja, ja paikka yliopistossa avautui ensi yrittämällä.

¤ ¤ ¤ 

Vielä varttuneessakin iässä kouluajat muistuvat mieleen kirkkaasti. Viime vuosina koulu on ilmestynyt usein uniin, myös painajaisiin. Toistuva kauhukokemus on ollut uni, jossa joudun yllättäen uudestaan ylioppilaskirjoituksiin. Pitäisi ikään kuin kylmiltään puolustaa laudatureitani.

Paniikki iskee, kun en osaa mitään, en sanan sanaa kielen kokeessa. Ruotsin kieli näyttää aivan vieraalta, se ei ole ruotsia ollenkaan. Tulen perusteellisesti nolatuksi.

¤ ¤ ¤ 
 Samantapaisia nolouden kokemuksia tulee joskus valveillakin. Dessu selaili äskettäin laajasta arkistostaan sitä mappia, johon olen säilönyt yliopisto-opintojeni tenttipapereita. Tuli vastaan useita sellaisia papereita, joissa kysytään aivan hämäriä juttuja. Kuvassa yksi sellainen. 

Nyt kylmiltään pistesaalis taitaisi jäädä niukaksi, ellen sitten kokeneen ja varttuneen kirjoittajan kyvyllä onnistuisi pyörittelemään näennäistietoja sen verran, että tentin tarkastaja vakuuttuisi.

Täytyy vain ihmetellä, mihin katosivat ne tiedot, joita ei koskaan ollutkaan.

tiistai 21. syyskuuta 2010

Niin vähän on aikaa

Dessutom sättii välillä itseään holtittomista elintavoista. Sättiminen on onneksi pysynyt lempeänä ja ymmärtäväisenä, joten tapojen muuttumisesta ei ole juurikaan pelkoa.

Dessu on joissakin asioissa - ei kaikissa - kiitollinen siitä, että vanha ”kunnon” elämäntapa on jäänyt pois käytöstä, erityisesti kaupungeissa. Vanhassa agraariyhteiskunnassa noudatettiin sananlaskuihin kiteytyneitä viisauksia. Yksi niistä oli ”Illan virkku, aamun torkku, se tapa talon hävittää”.

Dessu ei pärjäisi, jos sellaista normia pitäisi noudattaa. Talo häviäisi.

Dessu ei pääse illalla nukkumaan eikä aamulla sängystä ylös. Olen ns. yökukkuja. Maalla Längelmäveden kesässä se taipumus saavuttaa huippunsa. Kesäyössä Dessu jää kuljeskelemaan, katselemaan, kuuntelemaan, istuskelemaan, mietiskelemään, haaveilemaan, suunnittelemaan, aikomaan ja joskus harvoin jopa ryhtymään. Aamusta ei ole väliä.

Työkauden aikana Töölöntorin kulmalla pitää ryhdistäytyä, mutta vain hieman. Totinen yritys on päästä sänkyyn klo 02.00 mennessä. Dessu kiittää kaikkia tuntemiaan ja outojakin henkiolentoja siitä, on keksitty joustava työaika. Dessulla se joustaa joka aamu. Työpaikalla Vuoronvarausvirastossa asiasta ei ole tullut ongelmaa. Ovat varmaan tyytyväisiä kun välttyvät kärttyisältä äijältä.

Pysyvä epäilyni on, mahtaako maailmassa olla yhtään ihmistä joka nousee halukkaasti aikaisin lähteäkseen  töihin. Miten ihanaa onkaan kääntyä vuoteessa ja käydä nukkumaan toisella kyljellä ”vielä viideksi minuutiksi”. Varmistaakseni miellyttävän olotilan jatkumisen olen askarrellut yöpöytäni herätyskelloon erään pienen mutta tärkeän rakenteellisen innovaation.

Joutenolo on muutenkin aina ollut vahva puoleni. Se ilmenee mm. johdonmukaisena pyrkimyksenä hoitaa asiat vähällä vaivalla. ”Vie mennessäs, tuo tullessas” -periaate säästää monta turhaa askelta. On vanhan kansan viisauksissa hyviäkin.


Toisaalta ei ole mitenkään hohdokasta olla tekemättä mitään, jos ei oikeasti ole mitään tekemistä. Joutilaisuus maistuu hyvältä vain silloin, kun se on kiellettyä. Iltapäivätorkut kesken työpäivän - siinä on nautintoa.

Toisaalta Dessu väittää olevansa aika täsmällinen. Kun on jostain sovittu, Dessu ei myöhästy. En ole kuin se tunnettu kestoministeri, jonka sanotaan aina olevan äärimmäisen täsmällisesti puoli tuntia myöhässä joka paikasta, vaikka näyttääkin kulkevan aina puolijuoksua.