Yhtä juhlaa

On facebookista vielä hyvääkin sanottavaa. Sen avulla voi löytää kadonneita, kuten vaikkapa minut  (vaikka en minä itse pidä itseäni erityisen kadonneena).

Mutta nyt siis kouluaikainen luokkatoveri löysi minut, kun oli tehnyt facebook-haun nimelläni.  Nimi löytyi.

Edellisestä tapaamisesta oli kulunut melkein 55 vuotta. Se tapaahtui ylioppilasjuhlassa toukokuun viimeisenä 1970. Kerran kyllä muistan nähneeni hänet haastateltavana tv-uutisissa ja hän minut jossain sanomalehtijutussa. Mutta ne tapahtuivat ennen some-aikaa.

Lähekkäin olemme vuosikymmeniä asuneet, minä Töölössä, hän Espoon Leppävaarassa, etäisyyttä kymmenkunta kilometriä. Tapaaminen järjestyi eilen. Maljoja nosteltiin, menneitä muisteltiin, valokuvia katseltiin. En olisi miestä tuntenut. Kehuinkin, että herra suorastaan säteilee arvovaltaa ja auktoriteettia, teinipoikana ei säteillyt. Rouva katseli kiinnostuneena minun tuomiani valokuvia teini-ikäisestä miehestään. Päätimme jatkaa nostalgiaa kesällä grillijuhlalla pariskunnan rivitalon takapihalla.

-        -

Seuraava juhla on huomenna, 14.3. Se on piin päivä. Päivä sattuu olemaan myös Albert Einsteinin syntymäpäivä. Matemaatikkokaverini järjestää juhlan, mutta kyllä sinne kelpuutetaan myös yksi humanisti. Maljoja taas nostellaan ja syödään pii-rakkaa, nostalgiasta en tiedä. Aiheeseen liittyviä laulujakin kuulemma on olemassa. Muille pii-juhlien järjestäjille liitän tähän linkin  (klik) , josta löytää materiaalia juhlan ohjelmaksi, mm. pii-kaulakorun ohje, pii-tanssin ohjeet, pii-korttipeli, pii-pizzaresepti ja pii-juoksukilpailu,

Yhdysvaltalaisessa järjestelmässä päivämäärän numerot ilmaistaan 3/14, ja se on myös piin karkea likiarvo. Tarkempi arvo näkyy tässä. Matemaatikot ilmeisesti muistavat koko ritirimpsun ulkoa. Paljastan nolostellen, että en itse muistanut vaan lunttasin sen tähän netistä.

Sitä seuraava juhla on ylihuomenna, 15.3. Sen nimi on maaliskuun idus. Sitä vietetään Julius Caesarin ja Brutuksen kohtaamisen muistoksi. Kohtaaminen päättyi Caesarin kannalta ikävästi. Juhlan järjestää tuttu historianopettaja. Varmaankin maljoja nostellaan, muusta ohjelmasta en tiedä. Monenlaista taikauskoa ja pahan ennustamista liittyy tapahtumaan. Maaliskuun iduksena saattaa myöhempienkin aikojen tyranneja kohdata katala kohtalo.

                                                      (Willian Holmes Sullivan 1888)

Viimeisiä kertoja?

Yhdysvalloissa on meininki muuttunut nopeasti, kun kristilliset konservatiivit saivat suuresta hurskaudestaan tunnetun miehen presidentiksi. Yhteiskunnan arvoja on heti ruvettu kääntämään  uuteen asentoon.

Ilmastonmuutos, tiede, rokotukset, tiedonvälitys, tasa-arvo, kehitysapu, Ukraina, woke, feminismi, kouluopetus ja yliopistot, faktantarkistus, maahanmuutto, mielenosoitukset ja muut höpsötykset ovat nyt muutoksen kourissa. Muutosta johtavat bisnes, salaiittoteoriat ja uskonto. Presidentin kabinetti rukoilee kokouksiensa alussa.

Uuden opin kärki-inhokki näyttää olevan feminismi ja sen mukana pride, me too, sukupuolivähemmistöt ja tasa-arvo. Kansainvälinen naistenpäiväkin liittyy aiheeseen.

Naisten asema liberaaleissa länsimaissa on pikkuhiljaa ollut paranemaan päin. Varsinkin nuorille tytöille on ollut voimaannuttavaa nähdä, että naisille on ollut lisääntyvässä määrin tilaa työelämässä asiantuntijoina ja kokeneina ammattilaisina ja politiikan huippupaikoilla. Kun nyt amerikkalainen muutos pääsee vauhtiin, naiset palaavat kotirouviksi – tai prinsessoiksi. Kertoohan Raamattu  arvojärjestyksen: kun on täytettävä lupaus Herralle, miehen arvo rahassa on 50 sekeliä, naisen 30 (Kolmas Mooseksen kirja 27: 2– 4)

Amerikan meininki leviää kyllä Suomenkin. Täällä on valmiina odottamassa samanlaista arvopohjaa. On poliittisia tahoja, jotka kääntävät jokaisen keskustelun kulttuuriseksi kaunaksi. Jos jossain näkyy kasvisruokaa, autoilun estämistä, seksuaalivähemmistöjen huomioimista, tuulivoimaa, opetussuunnitelmaa, kotouttamista, erilaisuuden hyväksyntää, Ylen ohjelmaa, viherpiiperrystä, oman puolueen rikostuomioita, faktantarkistusta, pyöräilyn olosuhteiden parantamista, taiteen rahoitusta tai muita arvopohjaisia aiheita, heti ilmestyy sosiaaliseen mediaan valtava joukko pöyristymään.  

Voi olla, että Kansainväistä naistenpäivää vietetään nyt viimeisiä kertoja julkisesti. Uudet tuulet pistävät tällaiset kiellettyjen listalle. Vaarasta piittaamatta rohkenen kuitenkin vielä toivottaa lukijoille oikein hyvää naistenpäivää ja menestystä päivän tavoitteille.

Pistän tämän luettavaksi hieman etuajassa, jotta mahdolliset huonomuistisetkin ehtisivät vielä reagoida ja hankkia vaikkapa pullon kuohuvaa. Naistenpäivä kun kuulemma on niitä merkkipäiviä, jotka helposti unohtuvat. Se olisi noloa.

Ja onhan niitä naistenpäivän suuria juhlamarsseja, ainakin Helsingissä. Sinne minäkin…

      (Kuva:  Kramppeja ja nyrjähdyksiä / Pauli Kallio & Christer Nuutinen / Suomen kuvalehti 2008)

Syttyykö?

Opiskeluaikaisen kaverin kanssa palattiin muistoihin. Kirjahyllystäni löytyi virikkeitä. Kaikenlaista sitä joutuikin lukemaan ja tenttimään. Sitä siinä iltaa istuessa mietittiin, oliko se kaikki kirjallisuudentutkimuksen teoria hyödyllistä ja tarpeellista. Uuskritiikit  ja sen sellaiset, joita paljon harjoiteltiin.

Tyylilajit, rytmikuviot ja monenmoiset muut tekstin ominaisuudet on tietenkin hyvä tuntea, samoin kirjallisuuden aikakausien virtaukset ja mestarit. Mutta tavallinen lukija ei teorian ja historian kautta taida lukemiseen syttyä.

Vähäiselle huomiolle opiskelussa jäi tunne-elämys ja innostus, joka syttyy, kun kirja on kädessä ja sivut alkavat kääntyä. Tai syttyy jos on syttyäkseen – aina ei syty.

Aiheeseen sopivasti liittyen huomasin Ylen Areenassa vanhan tutun elokuvan Kuolleiden runoilijoiden seura (ohj. Peter Weir 1989 / Dead Poets Society). Siinä tiukan kurin sisäoppilaitoksen pojat oppivat lukemaan kirjallisuutta niin, että eläytyminen ja tunne ovat ensisijaisia, teknisistä ominaisuuksista ei niin ole väliä.

Olen tullut ymmärtämään, että nykymaailmassa ihmiset eivät enää lue kirjoja, pojat eivät vallankaan. Jopa yliopistot ovat törmänneet ongelmaan, että opiskelijoille on ylivoimaista lukea kokonainen kirja.

Miten tässä näin on päässyt käymään? Minun aikanani kirjallisuustieteen opiskelijat joutuivat lukemaan teoriakirjojen päälle vallan hemmetinmoisen määrän kaunokirjallisuutta. Eikö onnistu enää?

Kuolleiden runoilijoiden seuran pojatkin innostuivat, kun originelli opettaja heidät siihen villitsi. Opettajalle itselleen siinä ei hyvin käynyt, mutta elokuvan liikuttava loppukohtaus antaa ymmärtää, että näihin poikiin runojen lukemisen intohimo syttyi.

                   (Kuvat: Peter Weir: Kuolleiden runoilijoiden seura - Yle Areenassa 25.3. 2025 saakka)