Sairaalassa leikkauspotilaille laitetaan kireät tukisukat. Ne estävät veritulppia.
Nyt olen neljä päivää pitänyt tukisukkia. Yksi epäluuloinen miete on herännyt. Eikö isovarpaan veritulpasta ole niin väliä? Vai eikö isovarpaaseen edes tule veritulppaa? Vai ovatko nämä minun tukisukkani rikki ja ne pitäisi parsia?
Helmikuussa kävin lääkärissä. Terveyskeskuksen uusi lääkäri oli kuin nuoruuteni ihana hippityttö – parikymppinen kikkarapää kaunotar. Ja hyvin perusteellinen. Koskaan en ole istunut vastaanotolla niin pitkää aikaa. Tunti siinä meni, jos ei ylikin. En ymmärrä, miten sellainen oli mahdollista keskellä terveyskeskuksen kiireistä päivää. Kiireen tuntua ei ollut ollenkaan – kaikki huolet ja murheet juteltiin läpi. Voin sanoa, että tämä oli elämäni miellyttävin ja luottamusta herättävin vastaanotto.
Yhden oudon häiriön hän verikokeen tuloksista huomasi. Minulla on anemia. Syyn selvittämiseksi hän kirjoitti lähetteen epämiellyttävän tuntuiseen tutkimukseen.
Kunnon säikähdys, täytyy myöntää. Enhän minä tunne itseäni ollenkaan sairaaksi.
Sen
jälkeen olen juossut tutkimuksesta toiseen. Uudessa verikokeessa anemia oli kaikonnut. Rautatabletit
tepsivät. Patologi ei löytänyt koepalasta pahalaatuista. Tomografiassa ei
löytynyt mitään pesäkkeitä. Kirurgi selosti, miten operaatio tehdään.
Anestesialääkäri kyseli jos vaikka mitä. Pikkuisen tulin valehdelleeksikin.
Leikkauspäivä lähenee. Halu lähteä karkuun kasvaa. Epäselvää on tuon pahanlaatuisuuden kanssa, kun tähystäjälääkärin lausunnossa lukee yhtä, patologin toista.
Minulta leikattiin tulehtunut umpisuoli 1965, ja muistijälki siitä on kamala. Nukutuksessa naamalle laitettiin märkä rätti, ja siinä tuli tukehtumisen tunne. Herättyä yskiminen sattui haavaan.
Ehkä kokemusmielikuvani tapahtumasta ei ole aivan ajantasainen.
Töölöntorin blogi jää nyt tauolle ja Dessu itse sairauslomalle (tai karkumatkalle). Tauon pituutta en osaa arvioida. Toivotan lukijoille hyvää kesää.
Katselin netistä runoja ja värssyjä äitienpäivän onnitteluiksi. Niitä on paljon, mutta kovin mieluista ei löytynyt. Oudosti asenteellisia monet..
Eikö parempia ole? Olenko vain huono löytämään? Vai olenko ihan väärä mies edes etsimään?
Eeva Kilven herkullinen irvailu tuntui osuvan kohdalleen. Sen mukaan suomalaisen kirjallisuuden äitiraukka on ”harmaa, väsynyt, valvonut, paljon itkenyt, murheen murtama, kumara, ryppyinen, vaieten kärsivä, yksin kestävä, vanha, köyhä, unohdettu, kaikkensa antanut tai kuollut.
Tämä muistuttaa hämmentävästi kielioppikirjojen listaa hellittely- ja säälittelysanoista, joita koskee yhdyssanasääntö: raukka, parka, polo(inen), rukka, kulta, reppana, vainaja.
Jossain lehdessä oli nostettu Eeva Kilven runo Sinä pieni urhea nainen upeimmaksi koskaan suomalaisesta naisesta kirjoitetuksi runoksi.
Minulla tämän rinnalla ykköspaikkaa pitää Lauri Viidan rakkaudentunnustus omalle äidilleen, Alfhildille, isälleen Emilille ja lapsuudenkodilleen Pispalan mäellä. Korkealle nostan myös joitakin Arja Tiaisen astetta karheampia naiskuvia. Nämä eivät kuitenkaan ole varsinaisesti äitienpäivään soveltuvia tekstejä, vaikka aiheeseen liittyvätkin.
Otsikon kuvassa on minun itseni väkertämä kortti omalle äidilleni vuonna 1961, oppikoulun ensimmäisellä luokalla. Näköjään oikein vesiväreillä valmistettu taideluoma. Tekstin alkuperää en tunnista – ilmeisesti kuvaamataidon opettajan valmiina tarjoama.
Tämä on kymmenes äitienpäivä, jolloin minulla ei ole ollut kenelle kortin piirtäisin. Blogia lukeville äideille toivotan hyvää juhlapäivää.
Edit: Kirjoitin tämän tekstin jo viikko sitten ja pistin sen blogiin sunnuntaiksi (7. toukokuuta). Sattumalta selasin kalenteria ja huomasin, että olen aikeissa viettää äitienpäivää viikkoa liian aikaisin.
Otin kirjoituksen pois. Siitä jäi kuitenkin otsikko monien lukijoiden suosikkilistaan, mutta otsikon takana oli vain tyhjää. Pahoittelen virhettä. Nyt varmistin kalenterista, että tällä kerralla virhe ei toistu.
